30. marraskuuta 2014

Ihminen sodassa -haasteen koonti

Taas on vuosi melkein lopuillaan, ja tällä kertaa on aika päättää Suketuksen sotakirjallisuuteen liittyvä lukuhaaste. Olen kyllä kiinnostunut toisesta maailmansodasta (erityisesti ihmisten omista kokemuksista), mutta suurimmaksi osaksi sota ei ole aiheena mukavuusalueellani.  Päätinkin haastaa itseni ja lukea mahdollisimman monesta kategoriasta sekä sellaisista aiheista, jotka eivät ole niin tuttuja. Sain luettua kirjoja kaikkiaan 8 kpl ja pääsin vääpeliksi. Olen ihan tyytyväinen lopputulokseen, koska nyt tiedän enemmän esimerkiksi ensimmäisestä maailmansodasta.

Lukemistani suosittelen ehdottomasti Andriessen valokuvateosta, vaikka tekstissä onkin suurimmaksi osaksi niitä pahamaineisia rintamalinjojen liikkeiden luettelua, joita en itse pysty hahmottamaan sitten millään. Valokuvat olivat kuitenkin koskettavia ja valaisevia, ja sopivat hyvin vaikkapa juuri tuon Remarquen teoksen rinnalla katseltaviksi. Kokonaisuudessaan parhaimpia lukukokemuksia olivat Maus sekä Pessi ja Illusia, jotka haluaisin joskus omaan hyllyyn.

Hieno ja antoisa haaste siis, ja haastesivulla oleva kirjalista on myös erittäin inspiroiva. Sota-aiheisia kirjoja tulee ehdottomasti luettua jatkossakin!

I) Kaukaiset sodat
Pohjanmaan helmi (1878) - J. O. Åberg

III) Maailmansodat
I maailmansota
Ensimmäinen maailmansota valokuvina - J. H. J. Andriessen
Länsirintamalta ei mitään uutta (1929) - Erich Maria Remarque
II maailmansota 
Maus - selviytyjän tarina (Maus #1-2) (1986) - Art Spiegelman
Pessi ja Illusia (1944) - Yrjö Kokko

V) Sodan liepeillä
Yövartio (2006) - Sarah Waters

VI) Kuvitteelliset sodat
Maailmojen sota (1897) - H. G. Wells
Sukupolvi Z: zombisodan aikakirjat (2006) - Max Brooks

4. marraskuuta 2014

Halloween-haasteen yhteenveto

Emilie Le Masque Rouge -blogista heitti ilmoille haasteen, jossa oli tarkoitus lukea koko lokakuun ajan Halloween-teemaan sopivia kirjoja. Kirjoitin nyt poikkeuksellisesti pelkät miniarviot, mutta ehkä nämä sopivat lyhyen haasteen puitteisiin ihan mukavasti. Kaikkia kategorioita en ehtinyt käymään läpi enkä onnistunut valitsemaan edes hirveän hyviä kirjoja, mutta kiitos kuitenkin mukavasta haasteesta!

NOITIA
Kuka pelkää noitia (1983)- Roald Dahl, 206 s.
Pisteet:  * * *
Poika ja tämän norjalainen isoäiti yrittävät estää noitien juonen muuttaa kaikki maailman lapset hiiriksi. Pidin erityisesti siitä, että Dahlin noidat voivat teeskennellä olevansa tavallisia ihmisiä, esimerkiksi opettajia. Niinhän se menee, että kenestäkään ei ikinä tiedä, mitä tämän sisällä lymyilee. Muuten kirja ei sitten erityisesti säväyttänytkään. Jali ja suklaatehdas on ollut tähänastisista lukemistani Dahleista paras, mutta ei tämä silti ole suosikkilastenkirjailijani. En edes osaa perustella sitä sen kummemmin. Tässä yhteydessä voisin myös tehdä sellaisen paljastuksen, että en voi sietää Quentin Blaken risumaista kuvitusta. Se sopii kyllä Dahlin erikoisiin tarinoihin, mutta ei se minua mitenkään esteettisesti miellytä.

KUMMITUKSIA
Carnacki, the Ghost-Finder (1913) - William Hope Hodgson (luettu läppäriltä Kindlestä)
Pisteet:  * *
Carnacki on paranormaaleja ilmiöitä tutkiva etsivä, englanniksi ns. 'occult detective'. Hodgsonin lähestymistapa on tieteellinen ja muistuttaa sellaisenaan Ghost Hunters -sarjaa ja muita nykypäivän haamututkijoita, mutta tarinoissa on hyvin vähän vaihtelua ja niissä viitataan jatkuvasti asioihin, joita ei selitetä tarkemmin. Tarinat ovat itse asiassa niin kaavamaisia (Carnacki lähtee tutkimaan, rakentaa puolustusjärjestelmän ilmiöitä vastaan ja joko karkottaa ilmestykset tai paljastaa niiden olevan huijausta), että mietin kuoleeko Carnacki (joka on poikkeuksellisen yksiulotteinen henkilö) lopulta tylsyyteen työnsä takia. The House Among the Laurels -tarinassa tunnelma on hetkellisesti jännittävä, mutta siihen se sitten jääkin. Hodgsonin kirjoitustyyli muistuttaa Lovecraftista, ja se ei minun kohdallani ole kyllä mikään kohteliaisuus. Turhauttavan epämääräistä ja latteaa.

HÄMÄHÄKKEJÄ
Taputtavat pikku kätöset (2002) - Dan Rhodes, 320 s.
Pisteet:  * *  Suomentaja:  Elina Koskelin
Erään saksalaisen museon yläkerrassa asuu vanha mies, joka on ajoittain tekemisissä lääkäri Ernst Fröhlicherin kanssa. Lopulta kaupunkia kuohuttaa ennenkuulumaton rikos. Sen perusteella mitä olen Edward Goreyn kuvitusta nähnyt, Rhodesin kirjassa on samankaltainen tunnelma. Ei ehkä sairasta eikä oikein kauhuakaan, mutta kuitenkin makaaberia. Mustan huumorin kanssa tasapainottelu onnistuu hyvin, joten kirja ei ole ollenkaan mauton, vaan yllättävän kevytsävyinen. Välillä tosin mentiin jo vähän liian syville vesille, joten kevyen tunnelman keskeyttää lähinnä kiusaantuneisuuden tunne. Luulen Rhodesin halunneen sanoa jotain vähän syvällisempää kuolemasta, mutta siihen kirja oli liian repaleinen. Siitä päästäänkin siihen isoimpaan ongelmaan, eli lukuisat henkilöt eivät kytkeytyneet mielestäni tarpeeksi vahvasti pääjuoneen (erityisesti tarina portugalilaisista rakastavaisista vaikutti tarpeettomalta eikä jaksanut kiinnostaa oikeastaan ollenkaan). Kerronta syöksähtelee vähän joka suuntaan ja rikkoo kronologian tehden romaanista turvonneen ja hajanaisen.

VAMPYYREJA
Radleyn perhe (2010) - Matt Haig, 341 s.
Pisteet:  * * * *
Ulkopuolisille Radleyt näyttäytyvät normaalina keskiluokkaisena perheenä. Peter ja Helen kuitenkin taistelevat väljähtyneen avioliittonsa kanssa ja teini-ikäisillä Rowanilla ja Claralla on vaikeuksia sopeutua pikkukaupungin elämään. Peter ja Helen myös salaavat lapsiltaan jotain: he ovat kaikki vampyyreja. Sitten tapahtuu tragedia, joka muuttaa perheen elämän. Verestä tulee intohimon, totuuden, houkutuksen ja jännityksen symboli. Kaiken sen, jota Peter ja Helen ovat yrittäneet tukahduttaa. En ollut hirveän kiinnostunut teinien ongelmista enkä rakkaushöpinöistä, mutta perhe-elämän ja vampirismin yhdistelmä oli erittäin raikas ja mielenkiintoinen. Haig käyttää hienovaraisesti väkivaltaa ja keskittyy lähinnä henkiseen puoleen sekä siihen, mitä vahinkoa jotkut tekevät itselleen. Oli jännää seurata, pääsevätkö Radleyt tasapainoon itsensä kanssa vai jatkavatko he ääripäiden kanssa taistelua. Radleyn perhe onkin lähempänä ihmissuhderomaania kuin kauhua, joten voin suositella tätä myös niille, jotka yleensä pitävät vampyyreja luotaantyöntävinä.

ZOMBEJA
Sukupolvi Z: zombisodan aikakirjat (2006) - Max Brooks, 342 s.
Pisteet:  * *  Suomentaja:  Helmi Keränen
Brooks käsittelee zombisotaa realistisesti, niin kuin se olisi oikeasti tapahtunut. Kaikilla ei välttämättä ole niin hyviä selviytymistaitoja kuin toisilla ja suhtautumistapojakin on monia. Valitettavasti toteutus ei ollut niin kiinnostava kuin alkuun olin ajatellut. Brooks käyttää vähän liian paljon tilaa selittääkseen poliittista taustaa, strategioita ja yleisiä maailmanlaajuisia vaikutuksia. Siviilien selviytymistaistelu oli kaikkein mielenkiintoisinta. Kun maailma näyttää olevan tuhoutumassa, edes viimeistä huutoa oleviin turvallisuuslaitteisiin törsäävät julkkikset eivät pysty pelastamaan itseään (kyseinen kappale oli muuten hulvaton). Tässä onkin nyt lähinnä kyse siitä, millaisesta zombikokemuksesta itse pitää. Brooks tarjoaa kivasti jotain uutta, mutta pidän enemmän yksilöiden kamppailusta uudenlaisessa maailmassa (The Walking Dead, Elävien kuolleiden yö). Sukupolvi Z:n haastattelumuoto ei onnistunut pitämään otteessaan, ja henkilötkin olivat aika kliseisiä (varsinkin japanilaiset, huh), joten kulttuurinenkin näkökulma loistaa poissaolollaan. Infodumppaus ja lukemattomat selitykset eivät taas tuntuneet luonnollisilta suullisessa historiassa, puhumattakaan siitä miten zombit vaikuttivat olevan lähinnä taustaelementtejä.

18. lokakuuta 2014

Satupäivä: Mirri-tädin satuja - Mirjami Suonio (1958)

Tänään on vietetty valtakunnallista Satupäivää, joten ympäri Suomea on voinut tutustua eri keinoin satujen maailmaan muun muassa teattereissa, kirjastoissa ja museoissa. Sadut voivat auttaa käsittelemään tunteita (suosittelen lukemaan asiasta lisää Bruno Bettelheimin Satujen lumous -teoksesta), mutta ne myös yksinkertaisesti viihdyttävät. Tarinoiden lukeminen ääneen on korvaamatonta aikaa yhdessä lapsen kanssa, ja monien varhaisimmat muistot ovatkin juuri niistä hetkistä, kun iltaisin ennen nukkumaanmenoa on kuunneltu turvallisen aikuisen kainalossa jotain jännittävää tai hauskaa kirjaa.

Niin myös minun muistoni. Myöhemmällä iällä olen lukenut toiselle ääneen satua, mutta luen toisinaan myös ihan vain itselleni (englantia lukiessa paranee samalla kätevästi ääntämys), enkä välttämättä lastenkirjaa. Silloin kun lapsille tarkoitettuja tarinoita sitten lueskelen, pidän eniten taianomaisista (ja synkistä) klassikkosaduista, joista Kaunotar ja hirviö on yksi suosikeistani. Näin Satupäivänä halusin kuitenkin kirjoittaa sellaisesta kirjasta, joka edustaa toista suosikkityyppiäni: vanhat suomalaiset lastenkirjat.


Mirri-tädin satuja luin tosiaan nyt ensimmäisen kerran, ja vaikka en siihen täysin ihastunutkaan, niin se on kuitenkin hyvä esimerkki sellaisesta suloisen vanhanaikaisesta lastenkirjasta, joka sekoittaa realistisuutta ja maagisuutta. Tässä on yhdeksän erilaista lyhyttä tarinaa, joista jokaista yhdistää Mirri-täti. Tädillä on Kymijoen tietämillä Kinturissa kesämökki, josta tonttu huolehtii talven ajan, ja tarinoissa täti kertoo erilaisista sattumuksista tontun ja mökin laitamilla asuvien eläinten elämässä. Maagisuutta tarinoihin tuo tietenkin tonttu, mutta myös se että eläimet puhuvat. Yhdessä myös sivutaan Hollolan keskiaikaisen kivikirkon rakentanutta jättiläistä, joten kansantarinaviittauksia löytyy ainakin muutaman rivin verran.


Niin niistä vanhoistakin lastenkirjoista siis löytyy vaikka mitä mielenkiintoista, joten eihän unohdeta niitä? Lumoudutaan kaikenlaisista tarinoista ja saduista!

Katso myös: Pessi ja Illusia (1944), Mestaritontun seikkailut (1919)

* * *

Kuvittaja: Mauno Oittinen

9. lokakuuta 2014

Muumimamman keittokirja - Sami Malila (1993)

108 s.
Nyt ollaan harvinaisen herkun äärellä, sillä en harrasta keittokirjojen lukemista, paitsi jos on kyse jostain todella spesiaalista jutusta, kuten tästä Tove Janssonin juhlavuoden kunniaksi luetusta söpöstä kirjasesta (jos blogi olisi ollut pystyssä jo aiemmin, olisin esitellyt tätä ennen ainoastaan True Blood (2012) -keittokirjan, jossa on hauskoilla esittelyillä höystettyjä etelävaltiolaisia reseptejä, drinkkejä unohtamatta). Enää en ole aivan yhtä välinpitämätön kokkaamisen suhteen kuin ennen, mutta vieläkin pidän sen lopputuloksen tuhoamisesta enemmän, ja lempiruoat vaihtuvat aika usein fiiliksen mukaan (tällä hetkellä marokkolaiset lihapullat).

Uusien reseptien kokeilu on kuitenkin kivaa, ja inspiroidun usein eri maiden ruokalajeista, joten yleensä ruskeat kastikkeet sun muut lähinnä turhauttavat tylsyydellään. Leivonnassa ja jälkiruoissa taas olen alkanut innostua perinteisistä (joidenkin mielestä ehkä vanhanaikaisista) resepteistä. Mistä sitten keksin kokeilla niitä uusia tuttavuuksia? Yleensä törmään uusiin leivonnaisiin ja ruokalajeihin ihan sattumalta milloin missäkin, kuten elokuvissa, sarjoissa, kirjoissa ja netissä. Joskus tulee myös yhtäkkiä mieleen joku tietty juttu, jota olisi kiva kokeilla.

Tämä pieni johdanto siksi, että tiedätte millaisista lähtökohdista kirjaa luin. Muumien ollessa kyseessä odotin aika perinteisiä ja yksinkertaisia reseptejä, ja sellaisia ne olivatkin. Päädyin lopulta kokeilemaan yhden uuden reseptin jokaisesta kategoriasta, vaikka en etukäteen uskonut löytäväni kovinkaan montaa mielenkiintoista juttua.

Pidin erityisesti kirjan yleisilmeestä. Väritys on sopivan simppeli: mustaa, valkoista ja punaista. Liiallinen sekavuus ja levottomuus voi vaikeuttaa reseptien seuraamista, mutta tässä on onneksi pitäydytty Muumi-kirjojen valloittavan harmonisessa hengessä, jota edesauttavat sitaatit ja kirjoista tuttu kuvitus (Muumipappa lukemassa Agatha Christietä ja juomassa simaa oli ehdoton suosikkini).


Alusta löytyvät reseptit eri kategorioiden mukaan jaoteltuna, mutta lopussa on onneksi vielä aakkosellinen hakemisto, joka helpottaa myöhemmin jonkin tietyn reseptin löytämistä. Helpot ohjeet on merkitty hauskasti Pikku Myyn kuvalla. Mitä tulee sitten itse ohjeisiin, niin en ihan lämmennyt tietyille jutuille, esim. porkkanaraasteesta ja kaurahiutaleista piirakkapohjataikinan joukossa tai pakastevihanneksista tehdystä risotosta (yritän välttää pakasteita jos tuoretta tavaraa on tarjolla, ja koska suunnittelen ostokseni tarkkaan etukäteen ei pakastimeen tarvita mitään ns. varastoon). Plussaa kuitenkin siitä, että ohjeita on helppo muunnella jääkaapin sisällön tai budjetin mukaan, ja raaka-aineet on muutenkin helppo löytää tavallisista ruokakaupoista (mausteetkin ovat ihan peruskauraa, joita kaikilta luulisi löytyvän jo valmiiksi kaapista).

Kokonaisuudessaan ei siis ihan napakymppi, mutta sain kerättyä kuitenkin pari helppoa arkiruokaohjetta ja pikkupurtavaideaa reseptiarkistooni. Kirja voisi olla sopiva lisä esimerkiksi lapsiperheiden keittiöön, koska monet ohjeet soveltuvat lasten kanssa yhdessä tekemiseen, mutta muutkin voivat tosiaan saada tästä ideoita.

Jottei ihan tylsäksi menisi, niin lopuksi vielä kasa kuvia ruokakokeiluistani.

Aamiaisella
Muumin aamiaissarvet
(päälle lisäsin vähän juustoa ja seuraksi kupillinen kylmää kaakaota sekä kesäaurinko)

Lounaalla
Kesäpäivän kukkakaalikeitto

 Pikku Myyn pippurispagetti

 Nipsun parhaat lihapullat

Ilta-aterialla
Linssikeitto Nuuskamuikkusen tapaan

 Juksun jogurttihyytelö
(tehty Muumipeikon muotoiseen vuokaan, vaikka ei ihan siltä näytä)

Kesäiltana
Hosulin maissirisotto

Puutarhajuhlissa
Anjovis-sipulivoileivät
(ei nyt sinänsä mikään uusi tuttavuus, mutta pitäähän sitä saada aina mahdollisuuksien mukaan muna-anjovisvoileipää)

 Muumipapan kesäsima

Kalastajan kesäkakku
(kaurakekseillä jopa omaan makuuni vähän liian makeaa ja voista, voisi toimia paremmin Digestive-kekseillä)

Retkellä
Muumilaakson perunasalaatti

Sadonkorjuutalkoissa
Kalapyttipannu

Talvi-iltana
Pikku Myyn sardiinileivät

Syntymäpäivillä
Nougatjääjuoma

 Kalastajan sitruunakakku
(maistuu parhaimmalta juuri leivottuna, seuraavana päivänä jo vähän kuivakkaa)

* * *

Osallistuu haasteeseen:  Tove Jansson 100 vuotta

3. lokakuuta 2014

Vive la France! -kooste

Kävikin niin, että sekoilin päivissä ja kooste tulee myöhässä, mutta tässä nyt joka tapauksessa vähän osviittaa siitä, miten tyngäksi haaste jäi omalta osaltani. Joka puolelta tuntuu ilmestyvän koko ajan kaikkea mielenkiintoista, joten välillä voi haasteiden kanssa käydä näin. Tarkoitus on vielä jossain vaiheessa lukea Carrèren Viikset ja Rostandin Cyrano de Bergerac loppuun, mutta tällä erää ne joutuvat jäähylle. Ranskalaiset klassikot kiinnostavat edelleen, joten niihin aion uppoutua jatkossakin, mutta ehkä vielä joskus tutustun uudempaankin kirjallisuuteen.

Näistä nyt luetuista pidin eniten Saganin raikkaasta teoksesta, mutta en kadu muidenkaan lukemista. Olen alkuperäisen Apinoiden planeetta -elokuvan fani, joten oli mukavaa tutustua tarinan alkulähteeseen, ja Leroux'n tuotantoonkin pääsin vähän syvemmälle kuin vain Oopperan kummituksen tienoilta. Kiitos siis Annamille haasteesta!

Apinoiden planeetta (1963) - Pierre Boulle
Tervetuloa, ikävä (1953) - Françoise Sagan
Keltaisen huoneen salaisuus (1907) - Gaston Leroux

30. syyskuuta 2014

Rikoksen jäljillä -kooste

MarikaOksa Oksan hyllyltä -blogista emännöi kesän ajan haastetta, jossa oli tarkoitus lukea rikosteemaista fiktiota. Dekkarit olivat entuudestaan tuttuja, mutta nyt tuli hyvä tilaisuus tutustua niihin vielä paremmin (erityisesti vanhempiin klassikkodekkareihin, joista pidän ehdottomasti eniten). Ajatuksena oli ensin lukea kasa Agatha Christietä, mutta löysinkin kaikkea muuta kiinnostavaa, muun muassa kolmisen vuotta omassa hyllyssä lymyilleen Wallacen dekkarin. Se olikin yksi parhaimmista Tenhusen, Doylen ja Petersin romaanien ohella, joista suurin osa oli uusia tuttavuuksia. Ihan mukavasti siis meni tämä haaste ja pääsinpä jopa ylimmälle tasolle eli arvuuttelemaan syyllistä. Dekkareiden parissa tulee jatkettua siis varmasti vielä myöhemminkin, vaikkei se ihan lempigenre olekaan. Ainakin lisää Raymond Chandleria olisi joskus tarkoitus lukea sekä Dashiell Hammettin Varjomies.

Hämärän huoneen arvoitus (1924) - Edgar Wallace
Kuka murhasikaan rouva Holmin? (2014) - Terttu Autere
Mustat kalat (1964) - Eeva Tenhunen
Neljän merkit (Sherlock Holmes #2) (1890) - Arthur Conan Doyle 
The Potter's Field (Chronicles of Brother Cadfael #17) (1989) - Ellis Peters
Keltaisen huoneen salaisuus (1907) - Gaston Leroux

24. syyskuuta 2014

Keltaisen huoneen salaisuus - Gaston Leroux (1907)

Le mystère de la
chambre jaune
280 s.
Herätelläänpä blogi taas vähitellen eloon. Olen ollut kirjastossa opiskelun jälkeen niin (kauhu)elokuvien lumoissa iltaisin, ettei mielenkiinto ole riittänyt paljon muuhun. Nyt haluan kuitenkin saada Ranska-haasteen kirjat kuntoon, joista loput ovat onneksi lyhyitä. Että viime hetken paniikin mestari tässä hei.

Tutustuin Joseph Rouletabilleen, kun hän oli pikkureportteri. - - - Hänen päänsä oli pyöreä kuin kuula ja luullakseni sen vuoksi hänen lehtimiestoverinsa olivat antaneet hänelle liikanimen, joka tuli pysymään ja jonka hän teki kuuluisaksi. Hän punoitti usein kuin tomaatti, oli vuoroin iloinen kuin peipponen ja vuoroin vakava kuin pappi. Miten hän oli niin nuorena - hän oli kuusitoista ja puolivuotias, kun tapasin hänet ensimmäisen kerran - saattoi jo ansaita elantonsa lehdistössä? Sitä olisi voinut ihmetellä, jollei olisi ollut selvillä hänen alkuvaiheistaan. Hän oli tuonut Rue Oberkampfin paloitellun naisen jutussa - - - päätoimittajalle vasemman jalan, joka puuttui korista missä synkät jäänteet löydettiin. Poliisi oli etsinyt vasenta jalkaa turhaan viikon ajan ja nuori Rouletabille oli löytänyt sen viemäristä, jota kukaan ei ollut keksinyt tutkia.

Leroux'n Oopperan kummitus on hyvin tuttu, mutta Keltaisen huoneen salaisuus kiinnosti myös siksi, että rakastan niin sanottuja suljetun huoneen arvoituksia ja tämä on niistä ensimmäisiä. Agatha Christiekin ihaili romaania ja sanoi haluavansa yrittää kirjoittaa samantapaisen tarinan, mutta jotenkin on jäänyt sellainen kuva, että harvat nykyään tietävät kuka on Joseph Rouletabille. En nyt sanoisi rakastuneeni ensisilmäyksellä, mutta erilaisiin mysteerien ratkojiin on aina mukavaa tutustua, joten en siinä mielessä hävinnyt ollenkaan.

Rouletabille on siis ammatiltaan reportteri, mutta peittoaa silti aivotyöskentelyllään poliisivoimat. Amatöörietsivä lähtee ystävänsä Sanclairin kanssa Glandierin linnaan tutkimaan tapausta, jossa omistajan tytär Mathilde on yritetty tappaa. Keltainen huone oli lukittu sisäpuolelta, eikä murhaa yrittäneelle ollut mitään järkevää poistumistietä.

Rouletabillen pään muoto on Hercule Poirot'n lailla erikoinen ja itsekehu lentelee Sherlock Holmesin tapaan, mutta nuori ranskalainen ei silti tunnu erottuvan joukosta hirveän hyvin. Ehkä juuri siksi koko romaani ei ole kovin tunnettu, koska Rouletabillelta puuttuvat sellaiset ominaisuudet, jotka tekisivät hahmosta muistettavan?

Kerronnassa taas Leroux'n reportteritausta näkyy hieman liian analyyttisena pohdiskeluna milloin mistäkin arvoitukseen liittyvästä, eivätkä henkilötkään vaikuta kovin eläviltä. Leroux kuitenkin halusi selvästi erottautua muista rikoskirjailijoista tekemällä itse rikoksesta näennäisesti mahdottoman. Loppuratkaisukin onneksi palkitsee, kun on siihen asti kestänyt sivutolkulla jahkailua. Pari kohtausta onnistui myös jännittämään kun murhaajan pidättäminen oli jo lähellä, ja kihlaparin tieto murhaajasta oli ratkaisu joka yllätti muun muassa toimivuudellaan.

Ei siis yhtään pöllömpi jatko rikoskirjallisuuden jalanjäljillä matkaamiselle, joskin lopuksi pitää antaa hiukan pyyhkeitä suomennokselle. Lukukokemukseeni harvoin vaikuttaa suomennoksen taso, mutta tässä tapauksessa harkitsin muutaman kerran englanninnokseen vaihtamista. Kirjoitusvirheitä oli runsaasti ja lauserakenteet, taivutukset sekä sanavalinnat sen verran omituisia, ettei niitä voi laittaa alkuteoksen koukeroisuuden piikkiin. Tekstissä oli kuitenkin sen verran kiireen tuntua, että ehkä tässä oli The Crime Corporation -kustantamollakin osansa.

* * *

Suomentaja: Heikki Kaskimies
Osallistuu haasteisiin: Vive la France! ja Rikoksen jäljillä

16. elokuuta 2014

The Potter's Field (Chronicles of Brother Cadfael #17) - Ellis Peters (1989)

229 s.
'You are not the first, and will not be the last, to look back, nor the first nor the last to turn back, if that is what you choose.  Every man has within him only one life and one nature to give to the service of God, and if there was but one way of doing that, celibate within the cloister, procreation and birth would cease, the world would be depeopled, and neither within nor without the Church would God receive worship.  It behoves a man to look within himself, and turn to the best dedication possible those endowments he has from his Maker.  You do no wrong in questioning what once you held to be the right for you, if now it has come to seem wrong.  Put away all thought of being bound.  We do not want you bound.  No one who is not free can give freely.'

Muutama päivä sitten olin lähdössä mökille, ja koska tämänhetkisestä kirjastopinosta ei tehnyt mieli ottaa mitään mukaan, lähdin kirjastoon katsomaan jos siellä olisi lisää Amelia Peabodyn seikkailuja.  Kirjasto ei ilmeisesti kuitenkaan ole hankkinut niitä järjestyksessä (iik!), joten seuraava osa pitää siis ostaa jos aion vielä lukea niitä.  Sitten näin hyllyssä jotain kiinnostavaa:  romaaneja, joissa munkki tutkii rikoksia.  Munkki!  Näiden täytyy olla hyviä, ajattelin, ja jotain täysin erilaisempaa kuin se tylsyys joka on Ruusun nimi (1980).

Keskiajalle vuoteen 1143 sijoittuvan kirjan päähenkilönä rikoksia ratkoo siis veli Cadfael, joka on benediktiinimunkki.  Mysteeri alkaa, kun luostarille lahjoitetulta pellolta löytyy kyntötöiden yhteydessä luuranko, joka tunnistetaan pitkistä tummista hiuksista naiseksi.  Henkilöllisyyttä on kuitenkin mahdoton tietää, eikä luissa ole näkyvissä ulkoisia väkivallan merkkejä.  Tunsiko kenties murhaaja vainajan, koska tämän päälle oli asetettu risti?

Makasin laiturilla syöden mansikoita, kun ensimmäiset hiuskiehkurat tulivat esiin maasta.  Siitä lähtien olin koukussa.  En olisi voinut olla enempää väärässä yrityksissäni arvata syyllinen, vaikka loppuhan oli jälkeenpäin ajatellen täysin looginen, ja hengeltään tietyllä tavalla keskiaikainen.  Pidän yleensä siitä, että on vain murhaajan paljastaminen lopussa eikä koko ajan siihenastisten todisteiden jatkuvaa kertailua ja syyllisen arvailua, mutta tässä tapauksessa nautin silti Cadfaelin tutkinnan etenemisen seuraamisesta.

Jutun teki vieläkin mielenkiintoisemmaksi Cadfaelin luostarissa oleminen, koska tämänhän täytyi kysyä aina lupa muille kuin ammattiin liittyville retkille, ja sen vuoksi seriffi Hugh oli apuna ulkopuolisessa maailmassa.  Ei sillä että Cadfael olisi mestarietsivä.  Tällä ja Hughilla tuntui olevan saman verran aivotoimintaa, vaikka Cadfael olikin luonnollisesti se joka ratkaisi lopulta jutun.

Palkitsevan mysteerin lisäksi Peters on hyvä kirjoittaja.  Tämä kuvailee kauniisti ja elävästi ympäristöä ja luostarielämää, sekä punoo kerronnan sekaan ajatuksia elämästä ja uskonnosta (esimerkiksi kontrasti maallisen ja luostarielämän välillä oli erityisen kiinnostavaa).  Munkit ovat epätäydellisiä ja ihmisten käytös on uskottavaa sekä aikakauteen sopivaa.

Aivoissani on toimintahäiriö koskien keskiajan historiaa, joten kohdat joissa Peters selittää hiukan historiallista taustaa ei jäänyt ollenkaan päähän.  Ei mitään hajua kuka kuningas oli, ketkä taistelivat ja miksi jne.  Ongelma on kuitenkin pieni (eikä ollenkaan kirjailijan vika), koska näitä asioita ei tarvitsekaan ymmärtää pysyäkseen kärryillä juonessa.  Tosin huomionarvoista on, että Peters ei koskaan käynyt yliopistoa, vaan oli itseään kiinnostavissa aiheissa täysin itseoppinut, joka on erittäin kunnioitettavaa.

Sarjan kirjat voi onneksi lukea väärässä järjestyksessä, joka on aina plussaa (nytkään kirjastossa ei ollut esimerkiksi ensimmäistä osaa).  Laitan Petersin muistiin, jotta voin jatkaa Cadfaelin parissa kun tulee sellaisia päiviä, jolloin ei tee mieli lukea mitään kovin haastavaa mutta silti jotain vähän vakavampaa.

* * * *

Osallistuu haasteeseen:  Rikoksen jäljillä

15. elokuuta 2014

Neljän merkit (Sherlock Holmes #2) - Arthur Conan Doyle (1890)

The Sign of Four
153 s.
    "It is cocaine," he said, "a seven-per-cent solution.  Would you care to try it?"
    "No, indeed, " I answered brusquely.  "My constitution has not got over the Afghan campaign yet.  I cannot afford to throw any extra strain upon it."
- - -
    "My mind," he said, "rebels at stagnation.  Give me problems, give me work, give me the most abstruse cryptogram or the most intricate analysis, and I am in my own proper atmosphere.  I can dispense then with artificial stimulants.  But I abhor the dull routine of existence.  I crave for mental exaltation.  That is why I have chosen my own particular profession, or rather created it, for I am the only one in the world."

Siinä missä Punaisten kirjainten arvoitus (1887) oli epätasainen, Neljän merkit on hieman tasapainoisempi, joskaan ei ilman huonoja puolia.  Ongelmat ovat tällä kertaa lähinnä jännityksen puutteessa ja epäkiinnostavassa mysteerissä.  Iso-Britannian hallinnon aikainen Intia on kiehtova aikakausi, mutta aarre juonielementtinä oli vähintäänkin tylsä.  Rasismi ei ollut niin silmiinpistävää mitä etukäteen luulin, ja koska se oli siihen aikaan osa länsimaisten ihmisten ajattelua, en lähde analysoimaan sitä puolta tässä sen enempää (vaikka se onkin mielenkiintoinen aihe pohtia).  Suljetun huoneen mysteeri -kohtausta olisi voinut hyödyntää enemmänkin, mutta ratkaisu oli loppujen lopuksi todella yksinkertainen.  Jälleen kerran pitkä kertomus siitä, miten rikokseen päädyttiin oli jo vähän liiallinen, mutta ei onneksi sentään niin pitkä kuin edellisessä kirjassa.

Tonga oli rasittava klisee ja epäuskottavuuden kasautuma, mutta onneksi heppua ei näkynyt hirveän usein.  Holmes vaikutti oudon passiiviselta, puhumattakaan siitä ettei tämä tajunnut erästä veneeseen liittyvää seikkaa, vaikka yleensä etsivä on todella tarkka ja huomiokykyinen.  Watson oli taas oma lattea itsensä, ja pääsi tapaamaan toisen yhtä lattean ihmisen Mary Morstanin muodossa.  Näiden kahden suhde on samantyyppistä "oo, olet nätti, mennään naimisiin" -juttua, jollaista viktoriaanisen ajan kirjallisuus on täynnä, ja Mary vaikutti viettävän aikansa lähinnä tuijottaen ikkunasta usvaisessa valossa ja pukeutuen toinen toistaan kauniimpiin pukuihin.  En valittaisi jos Marya ei enää näkyisi seuraavissa tarinoissa, ei olisi suuri menetys.

Kommenttini voivat vaikuttaa vähän kriittisiltä, mutta nautin tästä silti kuten edellisestäkin.  Molemmissa on omat ongelmansa, mutta molemmat ovat myös viihdyttäviä.  Tässä toisessa osassa näemme myös ensimmäisen kerran miten Holmes piikittää itseensä kokaiinia karkottaakseen tylsyyden (tuohon aikaan kokaiinia käytettiin vielä laajalti paikallispuudutuksessa sekä virkistystarkoituksessa eri muodoissa, jotka molemmat esitellään esimerkiksi uuden The Knick -sarjan pilottijaksossa, ja joka tietysti johti hauskoihin ja hulluihin mainoksiin).

Tapaa ei tosin esitetä kovin hyvässä valossa, koska Watson yrittää sekä lääkärinä että ystävänä saada Holmesia lopettamaan.  Ehkä Holmes oli lukenut Freudin Über Coca -teoksen: "You perceive an increase of self-control and possess more vitality and capacity for work."  Holmesin tapa tekee etsivästä pahoja rikollisia metsästävän ylihyveellisen ihmisen sijasta paljon inhimillisemmän.  Watson on cheerleader, mutta Holmes on selkäranka, joka pitää kaiken koossa.

Odotan silti novellien olevan mysteerien puolesta parempia, koska en näe mitään järkeä lukea rikostarinaa jos itse rikos ei ole mielenkiintoinen tai hämmentävä.  Hienot henkilöt eivät riitä, jos rikoksen ratkaisu ei tyydytä.

* * *

Osallistuu haasteeseen:  Rikoksen jäljillä

7. elokuuta 2014

Manaaja - William Peter Blatty (1971)

The Exorcist
379 s.
Kauhun alku oli miltei huomaamaton, kuin sokeissa silmissä hämärästi tuntuva räjähtävien aurinkojen lopullinen lyhyt leimahdus; ja vihlovassa huudossa joka seurasi se unohtui eikä sitä ehkä osattu yhdistää kauhuun lainkaan.  Oli vaikea tietää.
    - - -  Chris MacNeil nojasi vuoteessaan tyynyihin ja luki seuraavan päivän kuvausten repliikkejä.  Regan, hänen tyttärensä, nukkui hallin toisella puolella olevassa huoneessaan, ja alakerrassa, keittiön vierushuoneessa, nukkui keski-ikäinen taloudenhoitajapariskunta, Willie ja Karl.  Noin kello 12.25 yöllä Chris nosti katseensa käsikirjoituksesta ja rypisti otsaansa kummissaan.  Hän kuuli pieniä naputuksia.  Omituisia ääniä.  Vaimennettuja.  Kuin jostakin syvältä tulevia.  Rytmikkäinä hahmoina.  Kuolleen naputtamaa vierasta koodia.

Tällä hetkellä takanani on 225 kauhuelokuvaaManaaja (1973) ei ole paras näkemistäni.  Ei se myöskään huonoin ole, mutta se nyt vain menettelee, jos sitäkään.  Oksennuskohtaus saa lähinnä haluamaan hernekeittoa.  Hernekeitto, sinappi ja juustolla päällystetty näkkileipä on paras yhdistelmä - mutta siis asiaan.  Jos elokuvan on tarkoitus olla hauska, asia olisi ok, mutta koska sävy on vakava se on selvästi tehty pelotustarkoituksessa.  Erämaa syö miestä (1999) ja Evil Dead II (1987) ovat hauskoja verikekkereitä (vaikka yleensä en pidä liian väkivaltaisesta kauhusta), mutta Manaajalle nauraa ihan vääristä syistä.

Näin ei kuitenkaan ole aina ollut.  En muista tarkkaan minkä ikäinen olin, mutta varmasti alle kymmenen kun päätimme kahden kaverini kanssa katsoa elokuvan salaa.  Selvästikin huono idea, koska se pelotti ihan törkeän paljon.  En ole ikinä pitänyt sairaaloista tai mistään edes etäisesti niihin liittyvästä, joten pelkästään Reganin altistaminen kaikenlaisille kokeille oli kammottavaa.  En tosin muista niitä kaikkein kuuluisimpia kohtauksia, joten pääni oli todennäköisesti hautautuneena suurimman osan ajasta tyynyyn ja kuulin vain joitain epämiellyttäviä huutoja.  Pikakelaus muutaman vuoden päähän kun päätin katsoa elokuvan uudestaan:  ei Jeesus, mitä tämä nyt on?

Ongelma on todennäköisesti siinä, etten pidä manaamiseen liittyvästä kauhusta.  Jopa Kirottu (2013), joka on muuten erittäin hyvä, oli vaarassa muuttua jälkipuoliskolla latteaksi.  En vain näe mitään pelottavaa vääntyneessä vartalossa, Chuckyn näköisissä kasvoissa, jumalanpilkassa, kiroilussa jne.  On siis selvää miksi yritykseni saada hiukan kauhua kuumiin kesäpäiviin päätyi pannukakuksi.

Jos nyt jostain syystä on vielä sellaisia ihmisiä, joille tarina ei ole entuudestaan tuttu, niin pari sanaa juonesta.  Näyttelijä ja yksinhuoltaja Chris MacNeilin tytär Regan joutuu demonin riivaamaksi, ja lopulta Chris joutuu hakemaan apua isä Karrasilta kun lääketiede on neuvoton.  Siinäpä se lyhykäisyydessään.

En vaadi kauhuromaanilta paljoa, vain että siinä olisi jonkinlaista hiipivää uhan tuntua, jolla on minuun vaikutus.  Blatty käyttää liian paljon aikaa lukijan valistamiseen riivauksista ja psykologiasta, ja kaiken perustana oleva sanoma Jumalan hyvyydestä ja miten paha aina häviää on makuuni vähän liiallista.  Blattyn kirjoitustyylikin on aika itsetietoisen kömpelöä:  ihan kuin tämä olisi halunnut vaikuttaa intellektuellilta ja kirjalliselta, mutta oikeasti epäonnistuen surkeasti (surullinen pöytä?  oikeasti?).  Pidin kyllä Karraksesta ja tämän uskonkriisistä sekä väittelyistä demonin kanssa, mutta tarina toimii kokonaisuudessaan paremmin visuaalisessa muodossa.  Romaani toisaalta peilaa (joko tietoisesti tai ei) aikansa sosiaalisia mullistuksia, joka on ihan lähemmän tarkastelun arvoista.

Tavoitteenani on alkaa tutustua lähemmin 70-luvun kauhuromaaneihin, koska joitain sen ajan elokuvia olen jo nähnyt, mutta tällä kertaa petyin Blattyyn.  Ongelmat pesivät mennen tullen mielenkiintoiset puolet, varsinkin koska Blatty osallistui elokuvan tekemiseen, joten kirja on melkeinpä vain yksityiskohtaisempi versio siitä.  Olen ihan varma, että parempaakin materiaalia on tarjolla (ja olen itse asiassa saanut jo pieniä maistiaisia tällaisesta:  Se toinen (1971) on hieno unohdettu kauhuklassikko, joka on kammottava, tunnelmallinen ja yksinkertaisesti vain todella viihdyttävä).

* *

5. elokuuta 2014

Krokotiili hiekkasärkällä (Amelia Peabody #1) - Elizabeth Peters (1975)

Crocodile on the
Sandbank 
296 s.
    Poimin sinivihreän veistoksen hyllyltä ja hankasin sitä nenäliinallani ja näytin Evelynille sen jättämää likaista tahraa nenäliinassani.  - - -
    "Rouva!  Jättäkää korvaamattoman arvokkaat muinaisesineet rauhaan!  On tarpeeksi paha, että se epäpätevä typerys Maspero sekoittaa ne keskenään!  Täydennättekö hänen typeryyttään tuhoamalla esineet, jotka hänellä on jäljellä?"  - - -
    "Hyvä herra", sanoin katsoen häntä päästä varpaisiin.  "En tunne teitä -"
    "Mutta minä tunnen teidät, rouva!  Olen tavannut teidän tapaisianne liian usein - riehaantuneita brittiläisiä naisia kömpelöimmillään ja pöyhkeimmillään.  Lempo soikoon!  Laji täyttää maan moskiittojen tavoin ja on yhtä raivostuttava.  Pyramidien syvyydet, Himalajan korkeudet - missään en pääse teitä pakoon!"  - - -
    Käsi laskeutui hänen olkapäälleen.  Näin Evelynin sekä nuoren miehen, joka oli vastustajani solakampi ja parrattomampi kaksoiskappale: tummahiuksinen, sinisilmäinen, pitkä mutta ei yhtä massiivinen.
    "Radcliffe", mies sanoi kiireisesti.  "Pelotat armollista neitiä.  Pyydän, että -"
    "En ole peloissani", sanoin rauhallisesti.  "Paitsi ystävänne terveyden puolesta.  Vaikuttaa siltä, että hän on saamassa kohtauksen.  Kärsiikö hän usein aivojen vajaatoiminnasta?"

Lainaus on tällä kertaa poikkeuksellisen pitkä (ja siltikin jonkin verran karsittu), koska kyseinen kohtaus on kirjan hauskin ja tiivistää hyvin sekä keskeisten henkilöiden luonteenpiirteet että kirjan yleissävyn.  Kyseessä on siis Amelia Peabody -sarja, jossa Amelia seikkailee pääosin 1800-1920-lukujen Egyptissä ja kohtaa matkoillaan mystisiä asioita.  Ensimmäisessä osassa Amelian kuuluisa tutkijaisä on jättänyt tyttärelleen suuren perinnön, ja omaisuuden turvin Amelia lähtee Englannista.  Matkalla tämä ottaa suojelukseensa rakastajansa hylkäämän Evelynin, ja yhdessä naiset joutuvat keskelle salaperäisiä ja aavemaisia tapahtumia tavattuaan Emersonin veljekset, arkeologi Radcliffen ja filologi Walterin.

Viime vuoden elokuussa menehtynyt egyptologi Barbara Mertz kirjoitti romaaninsa pseudonyymeilla Elizabeth Peters ja Barbara Michaels, jotta akateeminen ura ja romaaniura pysyisivat erillään.  Mertz voitti kirjoillaan useita tunnustuksia, ja onpa Amelian mukaan nimetty oma palkintonsakin.  Vaikka kirjat eivät varsinaisesti olekaan dekkareita eikä tässä ensimmäisessä ratkota murhaa, niin ne ovat hyvin kotoisia mysteereitä Agatha Christien hengessä ja suosio on helppo ymmärtää.

Amelia Peabodyn seikkailut sijoittuvat kaikki egyptologian niin sanotulle kultakaudelle, eli ajalle jolloin tehtiin kaikki merkittävimmät arkeologiset löydöt.  Huolimatta kirjailijan taustasta inforyöppyjä ja historiallisia luentoja ei ole, vaan Egypti toimii luonnollisena taustana tapahtumille.  Amelia esimerkiksi rakastuu pyramideihin ja pääsee harjoittelemaan arkeologisia menetelmiä, joista on myöhemmin hyötyä.  Olisin itse asiassa voinut lukea enemmänkin 1800-luvun arkeologiasta ja Egyptistä, varsinkin kun Emersonit tekevät kaivauksia Akhenatenin kaupungissa.  Äärettömän mielenkiintoinen aikakausi ei siis aivan tullut iholle asti, mutta onneksi henkilöt vievät sen tilan.

Amelia ei ole aivan perinteinen viktoriaanisen aikakauden nainen.  Feministi ja itse vanhaksipiiaksi julistautunut on kiinnostunut muinaishistoriasta, eikä pelkää sanoa suoraan mitä ajattelee.  Amelian määrätietoisuus ja tapa tökkiä päivänvarjolla epämiellyttäviä ihmisiä ovat loistavaa vaihtelua pyörtyileviin ja persoonallisuudeltaan laimeisiin tyttöihin.  Evelyn menee periaatteessa tähän jälkimmäiseen kategoriaan, mutta haluan uskoa Amelian seuran tehneen tälle hyvää, eikä Evelynin menneisyyskään aivan viittaa siihen, että tämä olisi valmis mukautumaan sokeasti viktoriaanisen yhteiskunnan odotuksiin.  Karkeakäytöksinen Radcliffe Emerson on puolestaan jopa hieman byronmainen, mutta ehkä intohimo omaan ammattiin ja halu säilyttää historiaa selittävät osaltaan olemattomat hienotunteisuuden kyvyt.  Henkilöiden perustuminen oikeisiin historiallisiin henkilöihin on hauska yksityiskohta, josta voi lukea lisää täältä.

Romantiikkaa on omaan makuuni vähän liian paljon, eikä itse mysteerikään ole mikään erikoinen, vaan aika selvä ja looginen tapaus heti alusta asti.  Kirjan yleissävy on kuitenkin onneksi hauska.  Kuten on aikaisemmin ehkä tullut ilmi, en lue humoristisia kirjoja ja nauran harvoin ääneen lukiessani, mutta tämä oli yksi harvoista poikkeuksista.  Eikä hauskuus tule esiin pelkästään tapahtumissa, vaan yleisellä tasolla kirja parodioi seikkailuromaaneja sekä 1800-luvun niin sanottuja sensaatioromaaneja (esim. Collinsin Valkopukuinen nainen ja Dickensin Edwin Droodin arvoitus).  Henkilöissä ja salaperäisyydessä on paljon tuttuja piirteitä jos on lukenut kyseisiä kirjoja.

Jos tarina olisi otettu liian vakavasti tai jos se olisi sijoittunut nykyaikaan, en todennäköisesti olisi pitänyt tästä niin paljon.  Muinainen Egypti on kiehtonut lapsesta asti ja omatoimisissa viktoriaanisissa naisissa on vain sitä jotain, joten tällaisenaan kirja oli juuri sopivan kevyt seikkailu.  Voisin jatkaa ehdottomasti sarjan parissa toistekin!

* * *

Suomentaja:  Mervi Hämäläinen
Osallistuu haasteeseen:  Kirjallinen maailmanvalloitus (Egypti)

3. elokuuta 2014

Veljeni, Leijonamieli - Astrid Lindgren (1973)

Bröderna Lejonhjärta
231 s.
Arvatkaas mikä minusta on hauskaa.  Minusta on hauskaa maata vanhanaikaisessa kaappisängyssä semmoisessa vanhanaikaisessa keittiössä ja jutella Joonatanin kanssa, kun tulen kajo lepattelee seinillä, ja jos katson ikkunasta, niin näen kirsikkapuun oksan, joka kiikkuu hiljaa iltatuulessa.  Ja tuli liedessä hiipuu hiipumistaan, kunnes enää vain kekäleitä on jäljellä, ja huoneen nurkissa alkaa hämärtää, ja minua unettaa yhä enemmän, ja minä makaan vuoteessa enkä yski ensinkään, ja Joonatan kertoo minulle juttuja.  Hän kertoo ja kertoo, ja viimein hänen äänensä kuulostaa minusta enää vain semmoisilta kuiskauksilta taas, ja niin minä nukahdan.  Juuri tästä minä pidän, ja tämmöistä oli silloin ensimmäisenä iltana Ritarlassa, ja sitä varten minä en sitä ikänä unohda.

Ronja, ryövärintyttären (1981) ohella Veljeni, Leijonamieli on toinen niistä Lindgrenin kuuluisimmista teoksista, jotka ovat päässeet lapsuudessa tutkan ohi.  Viimeksi mainitun lukemattomuudelle taitaa kuitenkin olla hyvä syy näin jälkeenpäin ajatellen.  Luin ensimmäisinä kouluvuosinani Muumi-lehteä, ja yhdessä niistä oli pieni pätkä Veljeni, Leijonamielestä.  Kohta oli alusta, jossa Joonatan lohduttaa sairasta Korppua.  Muistan vieläkin elävästi sen kurkkua kuristavan ja sydäntä puristavan tunteen.  Ymmärsin kuoleman olevan jotain lopullista, yksinäistä pimeyttä.  Pelkoja on kaikilla monenlaisia, mutta kuolema on ainoa oikeasti iso asia jota olen aina pelännyt.

Ehkä siis oli hyvä, että tartuin vihdoin kirjaan, koska Lindgrenin taito käsitellä kuolemaa lapsille tarkoitetussa tarinassa on jotain mitä en ole ennen kokenut.  Tapahtumista huolimatta kirjassa on lämpöä ja lohtua.

Tapaamme kuolemansairaan Kaarle 'Korppu' Leijonan, joka ihailee syvästi isoveljeään Joonatania.  Joonatan lohduttaa pelokasta Korppua ja vakuuttaa ettei kuolema ole lopullista, vaan "Nangijalassa sai seikkailla aamusta iltaan ja öisinkin".  Valitettavasti Joonatan kuolee ensin traagisessa tulipalossa yrittäessään pelastaa pikkuveljensä.  Myöhemmin Korppu näkee Joonatanin valkoisena kyyhkysenä, joka kutsuu Korppua Nangijalaan.  Pian molemmat veljekset ovat taas yhdessä ja tästä kirja varsinaisesti alkaakin.  Luvassa on jännittäviä seikkailuja, kun käy ilmi ettei Nangijalassa olekaan kaikki sitä miltä näyttää.

Tiesin etten tule välttymään kyyneliltä.  Alkusivut olivatkin takkuista luettavaa, koska näkökenttä verhoutui jatkuvasti jollain ihmeellisellä sumulla.  Olo kuitenkin helpottui huomattavasti kun tarinassa päästiin Nangijalaan ja sävy muuttui fantasiaseikkailuksi.  Vaikka merkitsin hätäisenä Goodreadsin puolella tämän viiden tähden arvoiseksi, asiaa sulateltuani tulin kuitenkin siihen tulokseen, ettei tästä tullut vahvoista alku- ja loppupuolen tunteista huolimatta lempikirjaani.  Fantasiaa vastaan minulla ei ole mitään, mutta en yleensä paria leffa- ja sarjapoikkeusta lukuunottamatta pidä keskiaikatyyppiseen maailmaan sijoittuvasta fantasiasta.  Korpun ja Joonatanin seikkailut ovat kyllä viihdyttäviä, mutta en siltikään niistä vaikuttunut ihan niin paljon, että jaksaisin kirjan joskus lukea uudestaan.

Paradoksaalista kyllä, Veljeni, Leijonamieli on kuitenkin sellainen kirja, jota suosittelen tästä lähin täydestä sydämestäni ihan kaikille ja varsinkin ulkomaalaisille, joille Lindgren voi olla kokonaan uusi juttu.  En nyt ihan kysy jokaiselta uudelta tuttavuudelta, ovatko he lukeneet Veljeni, Leijonamielen, mutta melkein.  Onhan kirjassa myös kuolema-aspektin lisäksi hieno sanoma pelkojen voittamisesta.  Korppu uskoo olevansa pieni ja mitätön satuprinssimäisen isoveljensä rinnalla, mutta löytää lopulta itsestään suuria voimavaroja tärkeiden valintojen äärellä.  Tästä voivat kaikki ikään katsomatta ottaa oppia.  Miksi tuhlata energiaa itsensä ruoskimiseen, kun jännityksen ja pelon voi valjastaa positiiviseksi adrenaliiniksi?  Epäonnistumisia ei kannata pelätä, koska niistäkin voi aina oppia jotain.

* * * *

Osallistuu haasteeseen:  Lastenkirjat

1. elokuuta 2014

Aransaaret - J. M. Synge (1907)

The Aran Islands
220 s.
(Hups, tämä ajastus jäikin monien muokkausten jäljiltä luonnoksiin.  Eipä mitään, pistän tämän pikaisesti eetteriin nyt kun huomasin.)

Saari on ollut kokonaisen viikon sumun peitossa ja saanut minut tuntemaan itseni oudon hylätyksi ja yksinäiseksi.  Kierrän saaren melkein joka päivä enkä silti näe muuta kuin loputtomiin märkiä kallioita, rantatyrskyjä ja vellovaa merta.
    Savenharmaalle kalkkikivelle tihkunut vesi on muuttanut sen mustaksi, ja aina kun käännyn, näen sen saman harmaan riivatun kiviaidan kiemurtelevan ja mutkittelevan kapeiden peltotilkkujen keskellä ja kuulen saman valittavan tuulen kiljaisut ja vihellykset kiviaitojen raoissa.
    Aluksi ihmiset eivät kiinnitä paljonkaan huomiota luonnonvoimien riehuntaan, mutta muutaman päivän kuluttua äänekkäät puheet vaimenevat keittiössä ja loputtomat jutut sioista ja karjasta alenevat kuiskauksiksi, aivan kuin he kertoisivat tarinoita kummitustalosta.

Inishmore, Inishmaan ja Inisheer sijaitsevat muutaman kymmenen kilometrin päässä Galwayn kaupungista.  Karuilla kalkkikivisaarilla puhutaan vieläkin pääosin iiriä, vaikka suurin osa asukkaista osaakin sujuvasti myös englantia.  Muinaisia kiviaitoja ja muita historiallisia kohteita löytyy luonnollisena osana maisemaa, monet nuoret lähtevät täysi-ikäistyttyään mantereelle, saarille ei pääse autolautoilla ja turistit voivat kierrellä ympäriinsä kätevästi polkupyörillä.

Aransaaret vaikuttaa siis olevan vielä nykyään ainutlaatuinen saariryhmä, eikä tarvitse ollenkaan ihmetellä edes pelkkien kuvien näkemisen perusteella miksi Synge vaikuttui kyseisistä kauniista maisemista.  Avaraa, vihertävän harmaata ja huiman korkuisia jyrkänteitä.  Samaan aikaan sekä pelottavan yksinäistä että suloista ja rauhoittavaa.

Synge oli paljon velkaa Aransaarille, sillä saaret innoittivat kirjailijan uraan ja tekivät Syngestä yhden Irlannin kansalliskirjailijoista.  Tämän setä oli käynyt Aransaarilla jo 1850-luvulla protestanttisena pappina ja lähetystyöntekijänä, ja vuonna 1898 oli Syngen vuoro (alunperin William Butler Yeatsin kehotuksesta).  Aransaaret perustuu neljän ensimmäisen kesän kokemuksiin.

Monet muutkin kävivät ammentamassa saarilta ja muualta läntisestä Irlannista aitoa kansanperinnettä (osana Irlannin kulttuurirenessanssia).  Tässä teoksessa saarelaiset huomauttavatkin huvittuneesti, ettei mantereella ilmeisesti opiskella paljon muuta kuin kielitiedettä.  Toisin kuin monet muut renessanssia kannattaneista irlantilaisista Synge ainakin yritti ymmärtää maaseudun asukkaita ja oppi kunnioittamaan näitä.  Synge saikin kohtuutonta kritiikkiä (ja aikaiseksi mellakan) The Playboy of the Western World -näytelmästään halutessaan ottaa kantaa epäkohtiin (muun muassa patriarkaalisuuteen ja pappien vallan väärinkäyttöön) propagandan suoltamisen sijaan.

Synge kertoo saarten elämästä lähes antropologisella ja folkloristisella otteella kuvaillen jokapäiväisiä arkiaskareita, ihmisiä ja maisemia.  Asukkaat ovat lämpimiä ja vieraanvaraisia, pakanallinen usko keijuihin häilyy taustalla ja sopusoinnussa uskonnon kanssa, eivätkä monet olleet vielä vierailleet koskaan mantereella.  Vaikeista elinolosuhteista huolimatta saarelaiset pitävät sitkeästi yhtä ja näiden välillä vallitsee luja keskinäinen luottamus.  Kansanperinne näkyy vahvasti Syngen kuvailemassa kertomusperinteessä, jossa tarinankertojat vievät tulisijan äärellä istuvat hetkeksi muualle.  Tarinoiden (joissa näkyy muun muassa irlantilaisten myyttiset uskomukset) kirjaaminen sellaisenaan teokseen on arvokasta kulttuuriperinteen säilyttämistä.

Synge tosin tekee välillä liikaa olettamuksia; aina ei tule ilmi onko tiedot saatu haastattelujen kautta vai päätelmien perusteella.  Olin huomaavinani myös hieman tälle ajalle tyypillistä 'noble savage' -ajatusmaailmaa, eli yhteiskunnan ulkopuoliset tahot (esim. alkuasukkaat) edustavat eräänlaista puhtautta ja viattomuutta, jota sivilisaatio ei ole korruptoinut.  Synge on epäilemättä ihastunut saarelaisiin eikä tarkoituksena ole varmaankaan tehdä tieteellistä tutkielmaa, joten ehkä odotukset täysin objektiivisesta kuvauksesta saaren sekä hyvistä että huonoista puolista eivät ole realistisia.  Suurena kansanperinteen ystävänä arvostan kuitenkin Syngen yrityksiä tallettaa kertomuksia, koska uskon vahvasti tällaisesta toimintatavasta olevan suurta kulttuurista hyötyä ja apua menneisyyden ymmärtämisessä.

Aransaaret on siis tarkemmin miettien aika erikoinen teos.  Se on pala eräästä ajasta ja paikasta, jossa ulkomaailmasta melkein erillään olevat ihmiset kietoutuvat saarillaan sumuvaippaan, eivätkä elämän kovuudesta huolimatta halua lähteä kodistaan minnekään.  Koti on turvapaikka.  Kuka tietää, ehkä minäkin menen Aransaarille vaikkapa eläkeiässä kasvattamaan lampaita. 

* * *

Suomentaja:  Heikki Salojärvi
Osallistuu haasteeseen:  Kirjallinen maailmanvalloitus (Irlanti)

24. heinäkuuta 2014

Hämärän huoneen arvoitus - Edgar Wallace (1924)

The Face in the Night
288 s.
The fog, which was later to descend upon London, blotting out every landmark, was as yet a grey, misty threat.  The light had gone from the sky, and the street-lamps made a blurred showing when the man from the South came unsteadily into Portman Square.  In spite of the raw cold he wore no overcoat; his shirt was open at his throat.  He walked along, peering up at the doors, and presently he stopped before No. 551 and made a survey of the darkened windows.  The corner of his scarred mouth lifted in a sardonic smile.
    Strong drink magnifies all dominant emotions.  The genial man grows more fond of his fellows, the quarrelsome more bitter.  But in the man who harbours a sober grievance, booze brings the red haze that enshrouds murder.  And Laker had both the grievance and the medium of magnification.

Olen lukijana nostalginen, mikä tarkoittaa sitä, että klassikoiden ja muiden vanhojen kirjojen lukeminen uutuuttaan kiiltävinä painoksina tuntuu epämukavalta.  Kuulostaa ehkä pinnalliselta ja höpsöltä, mutta mikään kirjoihin liittyvä ei ole niin ihanaa kuin kellastuneiden sivujen rapisuttelu.  Vanhat painokset ovatkin ainoita kirjoja, joilla on minulle esinearvoa ja joihin en ikinä tekisi muistiinpanoja (en sen puoleen kyllä muihinkaan).

Tämä nimenomainen vuonna 1925 ilmestynyt neljäs painos Edgar Wallacen dekkarista odotti kolme vuotta sitten kärsivällisesti erään Notting Hillissä sijaitsevan kirjakaupan hyllyssä.  Se herätti huomioni kauniilla kangaspäällysteisellä selkämyksellään, eikä ostopäätökseen tarvittu oikeastaan sen lisäksi muuta kuin vilkaisu ensimmäiselle sivulle, jossa luki nuo lainaukseksi valitsemani lauseet sumuisesta Lontoosta ja salaperäisestä humalaisesta miehestä.  Kaikkia kirjoja ei voi pelastaa, mutta ainakin tämä saa nyt vähän näkyvyyttä.  Mitähän alkuperäinen omistaja olisi ajatellut jos olisi saanut tietää, että 89 vuotta myöhemmin joku päätyy hehkuttamaan kirjan kauneutta ja viihdyttävyyttä suomalaisessa kirjablogissa?

Ostin kirjan tosiaan sikana säkissä, mutta asunnolle palattuani ystävämme Google tiesi kertoa, että 12-vuotiaana köyhänä lontoolaislapsena koulunsa lopettanut ja 56-vuotiaana kuollut Wallace ehti kirjoittaa huikeat 175 romaania sekä paljon muita tekstejä, muun muassa käsikirjoituksia, runoutta ja näytelmiä.  Parhaiten Wallace ehkä tunnetaan King Kong (1933) -elokuvan toisena ideoijana (joka on muuten vielä tältä leffahullulta katsomatta, hyi hyi).  Olin siis luonnollisesti hämmästynyt, etten ollut kuullut Wallacesta aiemmin.

Kirja osoittautui kuitenkin juuri sopivaksi viihteeksi sen hetkiseen mielentilaan.  Alussa aiheutti hauskaa hämmennystä se, että Suomen kuningatar saapuu Lontooseen.  Mistäköhän Wallace on tällaisen henkilön keksinyt?  Joka tapauksessa, kuningattaren auto joutuu väijytykseen ja tämän timanttikaulakoru varastetaan.  Thamesista taas löytyy ruumis ja etsivä Dick Shannon alkaa ratkoa tapauksia.

Tämän enempää tarinan pääpiirteistä on oikeastaan vaikeaa kertoa, koska tapahtumat etenevät vauhdikkaaseen tahtiin ja Portman Squarella on lähes koko ajan jännät paikat.  Eräässä talossa asuu salaperäinen herra Malpas, joka on kehitellyt kotinsa täyteen salaluukkuja.  Audrey Bedford luopuu kanojen kasvatuksesta ja tulee Lontooseen tapaamaan välinpitämätöntä sisartaan Doraa, joka on sattumoisin naimisissa hämäräperäisen rikollisen Martin Eltonin kanssa.  Kaikki henkilöt liittyvät jollain tavoin Portman Squareen ja henkilöllisyyksistäkin erehdytään tai niitä yritetään salata useaan kertaan.

1920-luvun Lontoo on tietenkin tunnelmallinen tausta tapahtumille.  Rikollisia, sumuisia katuja, alkoholia ja yksi myrkytyskin.  Wallace ei paljoa kuvaile ympäristöä, mutta jotenkin se vain välittyy rivien välistäkin.  Se tietenkin auttaa, että tunnistin joitakin hauskoja sen ajan slangi-ilmauksia (joista en tietenkään nyt muista yhtäkään).  Jälleen yksi esimerkki siitä, miksi nautin enemmän oikeasti kyseisenä aikakautena eläneiden ihmisten kirjoituksista kuin historiallisista romaaneista.  Aikakausi herää eloon aivan toisella tavalla kun kirjailija välittää sen sellaisena kuin on sen itse kokenut.

Wallace saneli tarinansa varhaiselle sanelukoneelle (josta sihteerit kirjoittivat ne ylös), eikä tämä myöskään useimmiten suostunut editoimaan kirjojaan.  Nämä kaksi varmaan osaltaan selittävät sen, miksi Hämärän huoneen arvoitus on välillä paisutetun ja viimeistelemättömän oloinen.  Kaikessa epätäydellisyydessäänkin kirjan parissa oli silti hauskaa.  Jännitystä oli sopivasti, langanpätkät solmittiin ja loppuratkaisu oli yllätys.  Mitä muuta voi rikosromaanilta toivoa?

* * * *

Osallistuu haasteeseen:  Rikoksen jäljillä

21. heinäkuuta 2014

Mustat kalat - Eeva Tenhunen (1964)

208 s.
(Kesähelteillä en jaksa istua koneella kovin kauaa kerrallaan, joten ajastin muutaman rästiin jääneen kirjoituksen sateisena sunnuntaina.  Kommentteihin vastaan ihan normaalisti, mutta ajattelin tällaisen väliaikatiedotuksen valaisevan vähän blogini hiljaisuutta.  Luen ihan normaaliin tahtiin, mutta bloggauksia ilmestyy luultavasti aika epäsäännöllisesti.)

    Pysähdyimme laiturille.
    Luonnollisesti olin aina tiennyt, että se on "eräs Pohjoismaiden kauneimpia keskiaikaisia linnoja".  Olin törmännyt siihen lukemattomissa tilanteissa.  Sehän komeilee itseoikeutettuna useimpien matkatoimistojen seinällä.  Jokaisessa Suomea esittelevässä teoksessa on siitä vähintään yksi kuva.  Niin ettei ainakaan voi väittää, että olisin ollut valmentumaton sen kohdatessani.
    Ja kuitenkin näky sai minut mykistymään.
    - Ole hyvä ja pane pois tuo tyypillinen turisti-ilme, Inkeri sanoi happamesti.  - Sinä kuulut nyt henkilökuntaan.
    - Niin mutta kun se on kerta kaikkiaan - se on järkyttävä...
    -  Totta kai.  Mutta kyllä siihen pian tottuu.

Liisa Rautasalo saa pian huomata, ettei ainoastaan jykevä Olavinlinna ole järkyttävä.  Liisa tulee linnaan ystävänsä Inkerin kehotuksesta, sillä yksi oppaista on loukannut jalkansa ja tälle tarvitaan sijainen keskelle kiireistä turistikautta.  Kaikki tutut ihmiset eivät kuitenkaan ole ihan sitä miltä he näyttävät, ja Liisa joutuukin äkkiä keskelle murhamysteeriä.

Pienen (tai no, aika suuren) notkahduksen jälkeen pääsin onneksi taas kiinni oikeasti koukuttavaan vanhanaikaiseen mysteeriin.  Tenhusen dekkaria voi verrata huoletta Agatha Christien teoksiin, sillä molemmissa on samanlaista viehättävyyttä, lämpöä ja nokkeluutta.  Luin Mustat kalat sitkeästi loppuun parvekkeella, vaikka ilta alkoi jo uhkaavasti pimetä eikä valonlähteenä ollut lamppua.  En vain yksinkertaisesti halunnut liikkua yhtään mihinkään ennen viimeistä sivua, koska olin äärettömän koukussa.

En ole kertaakaan Christien kirjoissa arvannut murhaajaa (paitsi tietysti silloin, jos olen nähnyt aiemmin tv-sovituksen), joten siinä mielessä Tenhusen kirja ei ihan pärjää rikoskuningattarelle.  Päättelin syyllisen hieman yli puolenvälin jälkeen, mutta jännitys pysyi silti hermoja raastavana kun odotti miten ratkaisuun päädytään ja mitä sen jälkeen tapahtuu.

Ympäristön uskottavuus tulee Tenhusen omista opiskelukesien opaskokemuksista.  Stereotyyppisille turisteille ivaillaan lempeästi:  amerikkalaisilla on hirveä kiire ja italialaiset yrittävät vokotella kauniita opastyttöjä.  Huumoria löytyy myös opiskelukuvauksista ja henkilöt ovat sekä uskottavia että mielenkiintoisia (vaikka Liisa muistuttaakin välillä pyörtyilevää linnanneitoa, se on lähinnä huvittavaa eikä ärsyttävää).  Missään vaiheessa ei tunnu omituiselta, että mukavienkin henkilöiden kaapeissa on luurankoja.

Yleensä vuodenajat eivät vaikuta kirjavalintoihini, mutta aina välillä tulee vastaan sellaisia opuksia, jotka sopivat erityisen hyvin kesään.  Tämä on yksi niistä.  Jatkan ehdottomasti Tenhusen parissa jossain vaiheessa, ja toivottavasti sekä miljöö että henkilöt pysyvät yhtä viehättävinä.

PS.  Jos et halua tietää Liisan myöhemmistä vaiheista, älä lue Tenhusen Wikipedia-sivua.  Onnistuin spoilaantumaan eräästä asiasta, ja vaikka ihan myönteinen juttu se oli, niin olisin halunnut mieluummin hihkua onnesta vasta seuraavaa kirjaa lukiessani.

* * * *

Osallistuu haasteeseen:  Rikoksen jäljillä

16. heinäkuuta 2014

Blogistanian kesälukumaraton IV


Jaha, se olisi sitten jo aika seuraavan maratonin!  Harmi kun sää ei ole ihan niin lämmin kuin voisi olla, mutta kaipa tuolla parvekkeella voi silti neuletakki päällä lukea, joten kirjapino ja eväät kainaloon!  Kyllä ne kunnon helteet varmaankin sieltä takaisin tulevat.  Saa sitten taas maata pannukakkuna puistossa ja ahmia jäätelöä (jaa mikä bikinikunto, bikinit vain päälle niin siinä sitä ollaan kunnossa).

Kuvassa näkyy tämänkertainen kirjapinoni, jossa on paljon erilaisia tunnelmia aina mustasta huumorista muumeihin ja taruolennoista vanhan ajan Lontooseen asti, joten kyllästymistä ei ainakaan tule tapahtumaan.  Mukana on myös Aron ja Bradburyn novellivalikoimat, jos tekee mieli lukaista välillä joku vähän lyhyempi tarina.

Aloitan maratonin klo 14 ja lopettelen huomenissa samoihin aikoihin.  Onnea myös muille osallistujille (Lukutoukan ruokalista -blogista löytyy osoitteet, joissa lisää tunnelmia)!

Klo 17.07
Muumilaakson marraskuu (Muumit #9) (1970) - Tove Jansson, 161 s.
Pisteet:  * * * *   Suomentaja:  Kaarina Helakisa
Osallistuu haasteeseen:  Lastenkirjat

Tämä on muumikirjoista ehkä se kaikkein erikoisin, sillä muumiperhe on poissa majakkasaarella ja tarina keskittyy ainoastaan Hemuliin, Vilijonkkaan, Tuhtoon, Ruttuvaariin ja Nuuskamuikkuseen.  Olen aina pitänyt syksyä melankolisena vuodenaikana ja Jansson tavoittaa sen tunnelman hyvin.  Muumiperheen poissaolo tuo lisää haikeutta, vaikka he ovatkin laakson asukkien mielessä koko ajan.  Muumitalo vaikuttaa tyhjältä, vaikka kirjan hahmot asuvatkin siellä.  Tarina päättyy odotukseen, mutta samalla loppu on myös surullinen, koska kirja on viimeinen muumikirja ja muumeille pitää näin ollen jättää hyvästit (ainakin kirjamuotoisena).  Tosin tämän kohdalla poikkesin järjestyksestä ja jätän Muumipappa ja meri -kirjan viimeiseksi, koska oletan pitäväni siitä meriteeman vuoksi kaikkein eniten.  Joka tapauksessa, maratonini ensimmäinen kirja päättyi kurkkua kuristavaan haikeuteen, joten ehkä jatkan jollain kevyemmällä.

Klo 19.26
Luettuja sivuja:  262
Rakas vanha kirja (1970) - Helene Hanff, 101 s.
Pisteet:  * * *  Suomentaja:  Anneli Tarkila

"Olen järjestänyt niin, että pääsiäispupu tuo teille Munan.  Kun se saapuu perille, se huomaakin, että te olette kuolleet toimettomuuteen."

Kirjeenvaihtoa kirjatilausten puitteissa amerikkalaisen Hanffin ja lontoolaisen Marks & Companyn työntekijöiden välillä.  Hanff on piristävän kipakka ja hauska, mutta en kuitenkaan saanut kirjeistä irti niin paljon kuin odotin.  Viihdyttäviähän nämä olivat, ja jossain mielessä myös koskettavia miten henkilökohtainen suhde osapuolten välillä on, vaikka nämä eivät pääsekään koskaan tapaamaan toisiaan.  Odotin ehkä kuitenkin enemmän asiaa kirjoista (muutakin kuin tilauspyyntöjä)  ja näkemyksiä elämästä eri mantereilla.  Rakkaus vanhoihin kirjoihin kuitenkin välittyy, ja sen ansiosta tämä oli loppupeleissä ihan lukemisen arvoinen.

Klo 22.47
Luettuja sivuja:  403
Himokone: välähdyksiä pimeässä (2012) - Tuuve Aro, 141 s.
Pisteet:  * * *

Novellikokoelmissa on usein epätasaisuusongelma eikä tämäkään siltä välty.  Heikoimmat lenkit sijoittuvat alkupuolelle, josta etenkään avausnovelli Alien ei vakuuttanut.  Buñuelin elokuvakin olisi antanut eväitä vaikka mihin, mutta Andalusialainen koira oli valitettavasti ohut ja mitäänsanomaton.  Full Metal Jacketin sijoittaminen partioleirille sijoittaa sen taas kokoelman toiseen ääripäähän, eli nokkeluutta sekä hauskuutta samassa paketissa.  Suosikikseni ylsi Invasion of the Body Snatchers, joka on rakennettu loistavasti ja jonka parodiointi lähentelee jo huikeaa.  Katjan vastenmielinen omahyväisyys oli aivan omaa luokkaansa, ja tunnelma vaihteli ahdistavasta absurdiin.  Elokuvien tunteminen ainakin pintapuolisesti synopsistasolla auttaa syventämään teemojen ymmärtämistä, mutta kyllä kokoelma sopii varmasti niillekin, jotka eivät leffahulluja ole.  Absurdien juonenkäänteiden ja mustan huumorin arvostamista voidaan tosin ajoittain tarvita.

- - -
Aloitan seuraavaksi lukemaan Bradburyn novellikokoelmaa, mutta raportoin siitä vasta aamulla.  Laitan nyt koneen kiinni ja siirryn lukemaan peiton alle, öitä!
- - -
En jaksanut avata konetta heti herättyäni, joten seuraava kirja on ollut jo jonkin aikaa luvussa ja alla oleva kellonaika on vain arvio.
- - -

Klo 9.30
Luettuja sivuja:  642
The Illustrated Man (1952) - Ray Bradbury, 239 s.
Pisteet:  * * *

Paha saapuu portin taa on ennestään tuttu Bradburylta, mutta ei tämäkään oikein säväyttänyt sen kummemmin.  Ihan kiva novellikokoelma, mutta siinä se.  Novellien aiheet lähtevät liikkeelle kehyskertomuksesta, jossa kertoja tapaa tatuoidun miehen, jonka tatuoinnit liikkuvat ja paljastavat lopulta jotain myös miehen tapaamista ihmisistä.  Kehyskertomus vaikuttaa vähän turhalta ratkaisulta, enkä oikein näe mitä lisäarvoa tatuointiaihe tuo tarinoille.  Yhtä hyvin joku satunnainen tyyppi voisi kertoa tarinat, tai sitten kokoelman olisi voinut jättää ihan ilman kehyskertomustakin.  Novelleissa sinänsä oli ihan hyvät ideat, mutta ne eivät nousseet kuitenkaan lopulta kivaa tarinaa ylempiin sfääreihin, toisin kuin Aron kokoelman parhaimmisto.  Eikä Bradburyn kirjoitustyylikään ole näin englanniksi luettuna mitenkään kovin erikoista.

Klo 11.50
Luettuja sivuja:  919
Kuvitteellisten olentojen kirja (1957) - Jorge Luis Borges, 277 s.
Pisteet:  * * *  Suomentaja:  Sari Selander

Rakastan mytologisia olentoja, joten tämä valikoitui luettavaksi ihan vain aiheensa perusteella.  Borges on kehuttu kirjailija, mutta tämä ei ehkä ole se kaikkein parhain teos jos haluaa tutustua Borgesin tuotantoon (ainakin muiden arvioiden perusteella tämä ei ole sitä kaikkein tyypillisintä Borgesia, mutta en voi vahvistaa koska kirja on tosiaan ensimmäiseni).  Listaus erilaisista olennoista on mielenkiintoinen, mutta olen melko varma että muutkin samantyyppiset "bestiaryt" ovat yhtä antoisia lukukokemuksia.  En siis vielä tiedä, tarjoaako kokoelma jotain uutta tämäntyyppisiin listoihin, mutta monipuolisia Borgesin valinnat ainakin olivat, koska olentokuvaukset käsittävät laajasti eri maiden mytologioita ja uskomuksia.

- - -
Näin, laitan nyt omalta osaltani maratonin pakettiin, vaikka aikaa jäi vielä parisen tuntia.  Haluan jättää suosiolla Mustat kalat ja Taputtavat pikku kätöset muulle ajalle, koska en saa luettua kumpaakaan enää kokonaan.  Mielenkiintoisilta kyllä vaikuttavat, joten niistä kuullaan blogissa sitten myöhemmin.

Lähden tämän päivän aikana kierrokselle teidän muiden osallistujien blogeihin, toivottavasti nautitte yhtä paljon kirjoihin keskittymisestä kuin minä :)

13. heinäkuuta 2014

Kuka murhasikaan rouva Holmin? - Terttu Autere (2014)

294 s.
Pankinjohtaja Halme ja rouva Viola Halme olivat lähteneet apteekkarin syntymäpäiväkutsuilta sen sijaan jo niin varhain, että päänsärystä ei seuraavana aamuna ollut pelkoa.  Viola Halmetta aikainen lähtö oli harmittanut.  Kun monta päivää etukäteen oli valmistautunut tuleviin kutsuihin, iloinnut siitä, että sai käyttää pääkaupungin arvostetuimmasta muotisalongista hankittua vierailupukua, antanut neiti Aran loihtia hiuksiin muodinmukaisen kampauksen ja kokeillut uutta huuliväriä, jota rouva Holm oli suositellut, kun sai tehdä näyttävän entreen apteekkari Hellmanin saliin ja kerätä herrojen ihailevia ja rouvien kateellisia katseita, niin sitten sitä iloa kesti vain muutaman tunnin.  Pankinjohtaja Halme oli antanut vaimolleen merkin ryhtyä hyvästelemään isäntäväkeä juuri, kun rouvien kielenkannat olivat kahvin ja liköörin voimin päässeet irralleen, kun parhaat juorut olivat vasta odottamassa.

Suomalaisessa 30-luvun pikkukaupungissa apteekkari Hellman pitää syntymäpäiväkekkerit, mutta samana iltana kemikaalikaupan omistaja Ester Holm murhataan liikkeessään ja kallis hajuvesipullo hajoaa pirstaleiksi lattialle.  Mitä on tapahtunut, sitä saapuu selvittämään lääninrikosetsivä Juhani Kuikka.

En ole suuri dekkarien ystävä, mutta agathachristiemäiset murhamysteerit ovat aina silloin tällöin nautittuina viihdyttäviä välipaloja.  Tulinkin uteliaaksi törmättyäni kirjastossa Autereen teokseen, koska sitä verrataan takakannessa Christieen ja tituleerataan "elegantiksi salonkidekkariksi".  Kaiken lisäksi tämä sopii käynnissä olevaan rikosteemaiseen lukuhaasteeseen, joten en kokenut menettäväni mitään vaan saavani ainakin viihdykettä helteen pehmittämille aivoilleni ja edistystä haasteisiin.

Christie-vertaus osoittautui kuitenkin epäreiluksi, koska en kokenut kirjaa rikoskuningattaren teosten lailla hallituksi ja tasapainoiseksi kokonaisuudeksi.  Ongelmat ovat jo ihan henkilötasolla, joka on harmi.  Henkilöiden tulisi olla tarpeeksi mielenkiintoisia ja jossain määrin myös arvoituksellisia, jotta lukijakin pääsee hyvin mukaan arvausleikkiin.  Niin kuin monet muutkin salonkidekkaristit, Autere luonnehtii henkilöitään vähillä vedoilla.  Tässä se ei kuitenkaan toimi, koska henkilöiden syvin olemus jää pimentoon, ja näin heistä ei jaksa oikein välittää tarpeeksi.

Sen lisäksi, että henkilöt ovat yhtä ja samaa harmaata massaa, kirjan toisteisuus alkoi puuduttaa puolivälissä.  Henkilöihin viitataan usein sekä etunimellä että sukunimellä, ja ammattinimikettäkin käytetään runsaasti.  Henkilögalleria on vähän turhankin laaja pysyäkseen kätevästi koossa, joten ehkä ammattia on käytetty apuna, jotta lukija pysyisi kärryillä kenestä milloinkin puhutaan.  Tämä ei ole kuitenkaan mielestäni tarpeellista, koska alussa on lista kaikista henkilöistä.  Ihmisen määrittäminen pelkän ammatin perusteella johtaa myös väkisin siihen aluksi mainitsemaani pinnallisuuden ongelmaan.

Miten sitten itse murhamysteeri toimii?  Kömpelöön ja hyvin äkkinäiseen loppuratkaisuun päädytään melkoisen jahkailun päätteeksi.  Poliisityö vaikuttaa löysältä:  todistajia kuullaan, mutta poliisien ajatustyö ei välity, sillä aikaa käytetään tarinallisesti epäolennaisiin seikkoihin.  Toisteisuutta on nimittäin myös juonen tasolla.  Proviisorilla on ehkä jopa hieman pelottava pakkomielle kollegaansa, jota toistetaan joka välissä.  Kuikalla on myös ajatuksissa eräs nainen, jota lukijankaan ei sallita unohtavan.  Naisten aseman korostuminen pikkukaupungissa olisi mielenkiintoista, mutta sekään ei valitettavasti kanna loppuun asti, koska sen iskostaminen lukijaan on epäluontevaa.

Kirjassa on toki pientä nostalgian tuntua ja kieli vaikuttaa realistiselta henkilöiden suussa.  Kyllä tämä siis varmasti joillekin toimii.  Valitettavasti tässä ei ollut ollenkaan odottamaani imua.  Toivottavasti joku kuitenkin kiinnostuu tästä kirjoitukseni perusteella, salonkidekkareita nimittäin ei voi koskaan olla liikaa.

*

Osallistuu haasteeseen:  Rikoksen jäljillä