25. helmikuuta 2014

The Cat in Ancient Egypt - Jaromir Malek (1993)

144 s.
At Abydos, the most important Middle-Kingdom cemetery in Upper Egypt, Flinders Petrie found a small tomb with a pyramidal superstructure which he dated to c.1980-1801 BC.  In its chapel, there were seventeen skeletons of cats and nearby a row of small offering pots which the excavator estimated may have originally contained milk.  This would be the earliest recorded instance of adult cats being given milk which, as wild animals, they would not taste after they had been weaned.  Diodorus mentions that the Egyptians used to feed cats with bread in milk, or with raw cut-up fish, and that they called them with a special clucking sound.

Profeetta Muhammad leikkasi tarinan mukaan takkinsa hihan, ettei olisi häirinnyt hihan päällä nukkuvaa kissaa.  Keskiajalla lahjoitettiin rahaa Kairon kodittomien kissojen ruokintaan.  Nykypäivän Egyptissä kissojen olot ovat edelleen suurimmaksi osaksi lokoiset, vaikka niiden merkitys ei olekaan enää uskonnollinen.  Kairon moskeijoiden sisäpihoilla voi törmätä auringossa kuorsaaviin karvaturreihin, ja kaduilla niitä silitellään ja ruokitaan.  Miten sitten tähän tilanteeseen tultiin?  Jaromir Malek kertoo runsaiden värikuvien saattelemana millaista kissan elämä oli muinaisessa Egyptissä, ja miten sen merkitys kehittyi hyödyllisyydestä suureen suosioon lemmikkieläimenä ja edelleen uskonnollisesti tärkeään eläimeen.

Niili oli Egyptin pääkulkuväylä, ja myös eläinlajeja oli paljon sen varrella, mutta ne eivät kuitenkaan yleisesti aiheuttaneet paljon vaaraa väestölle.  Faaraoiden aikakautena metsästys ei ollut enää tärkeä elinkeino, mutta ammattimetsästäjät pyydystivät joitakin lajeja uhrilahjoiksi temppeleihin tai kasvatusta varten.  Kuningas ja tämän virkamiehet tappoivat eläimiä myös huvin ja urheilun vuoksi.  Kalat olivat talonpoikien ja tavallisen väestön ruokaa, mutta papeilta ne olivat rituaalisen epäpuhtauden vuoksi kiellettyjä.  Suurin uhka ihmisille ja karjalle olivat krokotiilit, kun taas virtahepoa, joka kuoli 1800-luvulla sukupuuttoon Egyptin alueella, metsästettiin satoa vahingoittavana tuhoeläimenä.  Lintuja on runsaasti kuvattu hautojen seinillä, ja hieroglyfeissä on noin kolmisenkymmentä erilaista merkkiä, jotka kuvaavat ornitologisen tarkasti erilaisia lintulajeja.

Villikissojen ja kesykissojen erottelu voi olla vaikeaa, koska egyptiläisillä ei ollut sanoja villille ja kesylle.  Hieroglyfeissä kissaa tarkoittava sana oli onomatopoeettinen 'miu' tai 'mii', eli 'hän joka naukuu'.  Koska tutkijat ovat halunneet siltikin erotella villit ja kesyt kissat, muumioiden tutkiminen on luonnollisesti ollut vaikeaa, varsinkin kun näiden kahden lajityypin sekoittuminen keskenään oli väistämätöntä.  Kissalajien tunnistaminen taiteen avulla on sen sijaan ollut helpompaa. 
Gayer-Andersonin kissa / British Museum, 2011

Taiteessa kissat kuvattiin tarkasti, vaikka taide olikin enemmän käytännöllistä.  Sen tarkoitus oli esittää hautojen seinillä eräänlainen toivemaisema siitä, millaista kuolemanjälkeinen elämä olisi.  Kissan kesyttämisen tarkkaa aikajanaa ei ole mahdollista tietää, joten paras lähde kissan aseman kehittymisen tutkimiselle on taide, jossa pitää tutkia kontekstia ja aiheen esiintymistiheyttä.  Ihmisen ja kissan suhteen muuttumisen voi päätellä myös kissan tulemisesta uskonnolliseksi 'suojelueläimeksi', kissan käyttämisestä nimenä ja kissan muotoisista amuleteista.

Kissan kuvaaminen kotioloissa (yleensä naisen tuolin alla) yleistyi thebalaisissa haudoissa 1450 eaa.  Tästä huolimatta kissoille, toisin kuin koirille, ei annettu koskaan nimiä.  Amarna-kaudella (faarao Amenhotep IV:n eli Akhenatenin hallintokaudella) taide muuttui ylväämmäksi.  Kodikkaita kohtauksia ei enää tehty, joten lemmikkieläimetkin jäivät pois.  Kissat oikeastaan loistavat suurimmaksi osaksi poissaolollaan kaikissa Uuden valtakunnan aikaisissa haudoissa.  Koriste-esineissä kissa-aihetta vielä käytettiin, mutta lähinnä esteettisistä syistä.

Lääketieteessä kollin rasva, turkki ja uloste sekä naaraan istukka ja turkki mainitaan resepteissä käytettäväksi joko ulkoisesti tai höyrytyksen avulla.  The story cats -kappale valottaa hauskasti tavallisen kansan elämää kertomalla pienistä kiviliuskoista, joihin on piirretty yksinkertaisia riipustuksia erilaisista eläinaiheista.  Kissoja palvelemassa rottia, kissa ja hiiri nyrkkeilemässä ja hiiriä hyökkäämässä kissojen linnoitukseen.  Malek ehdottaa, että nämä ovat olleet todennäköisesti työntekijöiden tauoilla huvin vuoksi tekemiä nopeita luonnoksia.  Monet niistä vaikuttavat siltä, että niillä on haluttu satirisoida ylimyksiä.

Kissamuumioita / British Museum, 2011

Minulle mielenkiintoisimmat aiheet muinaiseen Egyptiin liittyen ovat olleet nuoresta asti muumiointi ja muumiot (niin kuin kuvistakin näkyy, sain pari vuotta sitten toteutettua unelmani katsastamalla British Museumin muumio-osaston), joten ei ollut yllätys että tässäkin kirjassa kyseinen kappale oli suosikkini.  Kappale oli tosin melko lyhyt, joten hieman jäi kaivertamaan josko kissamuumioista löytyisi vieläkin enemmän tietoa.

Joka tapauksessa, muitakin eläimiä muumioitiin, mutta kissan uskonnollinen merkitys takasi sen, että on löydetty esimerkiksi kokonainen kissahautausmaa täynnä niiden jäännöksiä.  On kuitenkin syytä muistaa, että egyptiläiset eivät palvoneet itse eläintä, vaan eläin edusti jumalien olomuotoa.  Jotkut jumalat esitettiin useamman eläimen hahmoisina, ja yleensä vartalot olivat ihmisen (Bastet on tunnetuin kissahahmoinen jumalatar).  Surullisin muumiointiin liittyvä puoli on se, että muumiotutkimusten mukaan useilta nuorilta kissoilta oli taitettu niskat tai ne oli kuristettu, eli harva kuoli luonnollisesti.  Egyptiläiset luultavasti suhtautuivat jumalallisiinkin eläimiin käytännöllisesti:  kissojen lisääntymistä haluttiin rajoittaa tai uhraamisesta kiinnostuneita pyhiinvaeltajia haluttiin miellyttää.

Malekin kirja on suositeltava niin kissoja kuin historiaakin rakastaville.  Egyptiläisen yhteiskunnan muotoutuminen kerrataan lyhyesti alussa ja uskonnosta sekä taiteesta kerrotaan perusasiat, jotta kissojen aseman voi asettaa oikeaan kontekstiin.  Kokonaisuudessaan äärettömän mielenkiintoinen ja sivumääränsä ansiosta kuitenkin suhteellisen kevyenä pysyvä tietoisku.

* * * *

18. helmikuuta 2014

Ensimmäinen maailmansota valokuvina - J. H. J. Andriessen (2005)

World War I in Photographs
600 s.
Kirjan kirjoittaja on yrittänyt antaa tässä kirjassa paikan uudesta lähdemateriaalista nouseville uusille näkemyksille ja hylätä 1900-luvun aikana syntyneet myytit.
    Hän korostaa, että nämä ajoittain poikkeavat näkemykset tapahtumista ensimmäisen maailmansodan aikana ja eri hallitusten rooleista siinä eivät millään tavalla kyseenalaista rintamalla olleiden sotilaiden uhrauksia, intoa ja urheutta kansallisuudesta riippumatta.  Pikemminkin päinvastoin, "suuren sodan" sotilaat suorittivat usein vaikeasti kuviteltavia sankaruuden, rohkeuden, itseuhrauksen, sinnikkyyden ja toveruuden tekoja, joita meidän on mahdoton käsittää 2000-luvulla.

Ihminen sodassa -lukuhaasteen myötä päätin vihdoin tutustua lähemmin ensimmäiseen maailmansotaan, joka on Venäjän vallankumousta lukuunottamatta jäänyt hämäräksi alueeksi.  En voi väittää vieläkään tuntevani tapahtumaketjujen pääpiirteitä kunnolla, mutta jonkinlaista eroa osaan nyt kuitenkin tehdä ensimmäisen ja toisen maailmansodan välille.

Ranskalaisten viinivarasto

Tekstin lukemista vaikeutti suomennoksen lukuisten kirjoitusvirheiden ja anglismien lisäksi se, että siinä keskityttiin varsinkin keskivaiheilla lähinnä joukkojen liikkumiseen rintamilla.  Valtava kasa päivämääriä ja paikannimiä tekevät sotahistoriasta sekä puuduttavaa että kasvotonta.  Odotukseni olivat täysin erilaiset, koska olisin halunnut tietää lisää kuvissa näkyvistä asioista, kuten uudenlaisista aseista ja muista taisteluun liittyvistä asioista (tekstissä mainitaan vain lyhyesti sinappikaasu), rintaman todellisuudesta (ehkä jopa itse sotilaiden kertomana) sekä yleisesti niistä käytännön asioista joita sotaan liittyi.  Valokuvien kokoelma olikin sitten paljon ansiokkaampi, vaikka niissäkin on vähän toistoa samantapaisten laiva- ja asekuvien muodossa.

Koira muonittajana

Joitain mielenkiintoisia tiedonmurusia onnistuin kuitenkin poimimaan, joista varmasti aion lukea joskus lisää joistain enemmän kulttuurihistoriallisemmista lähteistä.

Kymmenet tuhannet miehet jäivät hautaamatta.  Valokuvat kuolleista sotilaista ja hevosista olivat kammottavia ja surullisia, olo jäi niistä aika lohduttomaksi.  Kuljetuksia ja miehiä jäi jatkuvasti jumiin tai hukkui ja tukehtui liejuisilla taistelukentillä, talviaikaan sotilaita paleltui kuoliaaksi juoksuhaudoissa ja monet kuolivat ensiavun tai hoidon puutteeseen.  Taistelukentät näyttivät karuilta maailmanlopun maisemilta ja kokonaiset kylät raunioituivat pelkiksi kivikasoiksi.  Tykkitulen tuoksinassa tuli esiin "hautausmaiden" ruumiita, jotka silpoutuivat ja hautautuivat uudelleen.  Ei-kenenkään-maalta päiväkausia kantautuneet avunhuudot hiljenivät lopulta.

Punaisen ristin sairaanhoitaja antaa juotavaa haavoittuneelle

Intialaisjoukot taistelivat brittiläisen imperiumin puolesta, ranskalaiset käyttivät vietnamilaisia ja senegalilaisia ja Yhdysvaltojen puolesta taisteli myös afroamerikkalaisia.  Joitakin siirtomaajoukkoja pelättiin aggressiisivuutensa vuoksi.

Jäin myös miettimään sitä, keitä valokuvaajat olivat ja mitä he ajattelivat taistelukentillä työskentelemisestä.  Palkattiinko heidät varta vasten tähän tehtävään?  Joihinkin valokuviin vangittujen miesten kasvojen ilmeet ovat joka tapauksessa aavemaisia, eikä pelkästään sen takia, että hyvin harva heistä selvisi kotiin asti.

Silloin kun panssarivaunuissa ei ollut vielä radiopuhelimia

Tähän loppuun haluaisin vielä jakaa sivulta 168 löytyvän runon, jonka kirjoitti kanadalainen sotilaslääkäri John McCrae kuolleen ystävänsä muistoksi.  Tämä löydettiin miljoonien unikkojen keskeltä 2. toukokuuta 1915.

In Flanders Fields

In Flanders Fields the poppies blow
Between the crosses row on row
That mark our place; and in the sky
The larks, still bravely singing, fly
scare heard amid the guns below

We are the dead, short days ago
we lived, felt dawn.  Saw sunset glow,
loved and were loved, and now we lie
In Flanders Fields

Take up our quarrel with the foe
To you from failing hands we throw
the torch.  Be yours to hold it high
If ye break faith with us who die
we shall not sleep, though poppies grow
In Flanders Field.

* * *

Suomentaja:  Marko Niemi
Sisällön asiatarkistus:  Jarmo Laine
Osallistuu haasteeseen:  Ihminen sodassa (I maailmansota)

10. helmikuuta 2014

Kalmantanssi - Milja Kaunisto (2014)

399 s.
Soimasin ääneti itseäni.  Kuinka turhaan olinkaan nyrpistellyt Pariisin lemua, kuinka turhaan inhonnut katujen sontaista pintaa.  Nuori mies irvistää hajuille, hänen mieleensä ei juolahda kavahtaa köyhyyttä, hänellä kun on maailman avaimet kukkarossaan.  Minä en enää ollut nuori ja siksi puute puistatti minua, kipu kauhistutti ja heikkous huolestutti.  Kuljin nuoruuteni suurimman seikkailun mailla ja ymmärsin, että nuoruuttani ei enää ollut.  Oivalsin samlla, miksi Viattomien hautausmaan kalmankuvat kiehtoivat minua.  Näin niissä tulevaisuuteni.  Vanhuuden vaiva oli tuleva osakseni, ymmärsin sen silloin enkä enää voinut sulkea siltä silmiäni.  Olinko elämäni puolivälissä vai oliko se kääntynyt jo loppuaan kohti?

Olavi Maununpojan maallinen vaellus jatkuu ensin suomalaisen pikkukylän kirkkoherrana, mutta lopulta Olavi taivaltaa häpeän kourissa takaisin Pariisiin Sorbonnen yliopistoon.  Miracle on poissa ja Olavi joutuu sekaantumaan itse Orléansin neitsyen eli Jeanne d'Arcin kuulusteluun.

Hyväksi havaitun Synnintekijän (2013) jatko-osa keskittyy vahvasti kirkon piirin kaksinaismoralismiin, mutta tällä kertaa lähinnä Euroopan valtataisteluiden kautta, jotka vaikuttivat merkittävästi Euroopan muotoutumiseen.  Juonia punotaan, liittolaisia hankitaan ja piispojen omaisuutta kartutetaan.  Jeanne d'Arcia on hyödynnetty loistavasti ja neitsyeen liittyvä juonenkäänne rakennettu taidolla.  Historiallista kehystäkin on jälleen käytetty juuri sopivasti luomaan ajankuvaa.  Joitakin historiallisia romaaneja vaivaava infodumppaus on jätetty pois, joten keskiaikainen ympäristö on elävää ja ennen kaikkea uskottavaa.

Naisten vahvuuksia peilataan jälleen miesten ennakkoluulojen ja saamattomuuden kautta.  Käänteinen feminismi toimii erinomaisesti, ja Beatrixin tarinan jatkuminen ainoastaan kirjojen alkupuoliskoissa on oikeastaan aika hyvä idea, vaikka tämän elämää seurataankin vain muutaman kappaleen ajan.  Tässä kohtaa haluaisin kuitenkin mainita myös Mareduddin, johon olen vaivihkaa ihastunut tässä Olavin mukana kulkiessa.  Tämän rooli Kalmantanssissa oli erityisen ilahduttavaa, ja loi kuvan suoraselkäisestä miehestä, josta voisin mielelläni etsiä lisätietoja.  Ehdottomasti yksi parhaimmista henkilöistä.  Olavin luonteen kehityskin alkaa pikku hiljaa näkyä.  Hyvään vai huonoon suuntaan, se jää vielä nähtäväksi.

Juonitteluihin liittyvät hallintoasiat ja hallitsijoiden nimet taas eivät jääneet kovin hyvin mieleen, mutta ongelma on lukijan.  Yritänkin yleensä tämän vuoksi välttää luettelomaisia tapahtumia kertaavia historiallisia tietokirjoja (vaikka näköjään puolivahingossa luenkin sellaista juuri parhaillaan) ja pysytellä kulttuurihistoriassa.  Tässä mielessä pidin ihanan ronskista Synnintekijästä ehkä enemmän, mutta toisaalta Kalmantanssi on juonellisesti tasapainoisempi ja tapahtumarikkaampi.  Laatu on kuitenkin kokonaisuudessaan tasaista molempien välillä, joka ei ole ollenkaan itsestään selvä asia useammassa kirjassa jatkuvasta tarinasta puhuttaessa.

Toivottavasti Olavin edesottamuksia luetaan vielä pitkään, ovat nämä sen verran koukuttavia ja tyyliltään raikkaita opuksia.  Houkuttelevat tutustumaan myös siihen vähemmän kauniiseen keskiaikaan.  Odotan malttamattomana jatkoa (ja ihan vähän niitä jokakesäisiä Turun keskiaikaisia markkinoita)!

* * *

Arvostelukappale Gummerukselta
Milja Kaunisto Facebookissa

8. helmikuuta 2014

Forsytein taru - John Galsworthy

The Forsyte Saga
872 s.
Nuo lukemattomat hahmot, jotka kulkivat tietään lamppujen ja liikehtivien pilvien alla, olivat joka ainoa kevään kosketuksesta saaneet jotakin levotonta siunausta.  Ja joka ainoa oli, niinkuin nuo klubiherrat, jotka olivat heittäneet päällystakit hartioiltaan, viskannut yltään jotakin säädystään, uskomuksistaan ja tavoistaan ja ilmaisi - hattunsa asennossa, naurussaan tai hiljaisuudessaan - yhteenkuuluvaisuutensa toisten kanssa tämän intohimoisen taivaan alla.
    Bosinney ja June astuivat teatteriin hiljaisina ja nousivat paikoilleen yläaitioihin.  Näytäntö oli juuri alkanut, ja puolipimeä huone kaikkialta kurkistelevine olentoineen näytti suurelta puutarhalta, jonka kukat kääntyvät aurinkoa kohti.

Rikas mies / The Man of Property (1906)
Välikertomus: Erään Forsyten intiaanikesä / Indian Summer of a Forsyte (1918)
Kahleissa / In Chancery (1920)
Välikertomus: Herääminen / Awakening (1920)
Vuokralla / To Let (1921)

June Forsyten ja arkkitehti Philip Bosinneyn kihlajaiset, vuosi 1886.  Vanhan Jolyonin talo on täynnä Forsyteja kukoistuksensa huipulla.  He ovat kuitenkin kuin lauma eläimiä, jotka haistavat keskuudessaan tunkeilijan.  Bosinney kuuluu johonkin toiseen lajiin, jonka ei kuuluisi olla arvokkaan viktoriaanisen suvun kutsuilla.  Tästä kesäkuun päivästä lähtien pyörät lähtevät pyörimään, murentaen hiljalleen Forsytein suvun arvovaltaa ja jäykkyyttä.  Eräs rakkaussuhde käynnistää tapahtumasarjan, joka vaikuttaa kauas seuraaviin sukupolviin.

Sukusaaga tarkastelee miten muutosten kauaskantoisuus muokkaa jokaista henkilöä ja jokaista sukupolvea omalla tavallaan.  Asianajajana työskentelevä Soames pitää Irene-vaimoaan omaisuutenaan.  Kauniina esineenä, jota on mukava ihastella ja näyttää muille, kuten tauluhuoneeseen kerättyjä taideteoksia.  Avioparin välejä kuitenkin hiertää Irenen kalsea välinpitämättömyys, jota Soames ei ymmärrä, koska ei näe vaimonsa silmien takana piileskelevää vapaudenkaipuuta.  Jolyon vanhempi taas tuntee olonsa yksinäiseksi, ja yrittää paikata välejään poikansa Jolyonin kanssa, joka irrottautui Forsyten suvusta jättämällä vaimonsa ja lapsensa halutessaan perustaa perheen toisen naisen kanssa.  Nuorempi Jolyon ei pidä elämää liikeasiana kuten muut Forsytet.

Vaikka ihmiset ovat sarjassa suurimmaksi osaksi kylmiä oman edun tavoittelijoita, luonto jatkaa omaa hiljaiseloaan.  Lontoota ja sen ympäristöä kuvataan suurimmaksi osaksi juuri luonnon kautta:  rakastavaiset kukkien huumaavan tuoksun syleilyssä, tanssiaisiltana valaistujen rakennusten ylle levittäytyvä tähtitaivas, Robin Hillin vehreät maisemat jne.  Ympäristön ikiaikaisuus ja kauneus sai toivomaan, että Forsytetkin vihdoinkin ymmärtäisivät, mikä elämässä on oikeasti tärkeää, mutta näiden käytännöllinen sokeus ei tietenkään ole parannettavissa kauneudella.

Romaanisarjan tunnelma on viipyilevää ja herkkää.  Suvun kietoutumista maailman muuttumiseen viktoriaanisesta aikakaudesta 20-luvun sykkivän moderniin yhteiskuntaan Galsworthy kuvaa tarkkanäköisesti.  Vanhanaikaisia ajatuksia tomutetaan, mutta eräät jumiutuvat sitkeästi ahtaaseen käsitykseen ihmisyyden prioriteeteista.  Soamesia haluaa ensin sääliä, mutta erään tapahtuman jälkeen se on mahdotonta, ja miestä haluaa vain läimäyttää poskelle ja ravistella heräämään todellisuuteen.

Suvun jäseniä luonnollisesti menetetään matkan varrella, mutta omistushalu ja oman edun tavoittelu säilyvät.  Anteeksianto, sokeus, vanheneminen, naisen asema...  Teemoja on runsaasti, mutta ne muotoutuvat tasapainoiseksi kokonaisuudeksi.  Näin muutama vuosi sitten kirjasarjasta tehdyn uudemman 2000-luvun minisarjan, mutta saagan luettuani en ole enää lainkaan varma, että se oli niin hyvä kuin millaisena sen nyt muistan.  Miten kukaan voi vangita Galsworthyn surumielisen sukutarinan television tai elokuvan kehyksiin?  Voisin yrittää ikuisesti määritellä tämän herättämiä tunteita, mutta en siltikään pystyisi aivan pukemaan niitä sanoiksi.  Olo on viimeisen sivun jälkeen ahdistava, surullinen, helpottunut, haikea.  Huolimatta henkilöiden monista vioista on erittäin vaikeaa heittää heille hyvästit monen viikon lukurupeaman jälkeen.

* * * * *

Suomentaja:  Tyyni Tuulio
Osallistuu haasteeseen:  Klassikot

6. helmikuuta 2014

Synnintekijä - Milja Kaunisto (2013)


308 s.
”Sinä, poika-raasu, olet saanut tuntea mikä Pariisi oikeasti on”, famulan äänensävy oli niin lämmin ja äidillinen, että en loukkaantunut hänen sekaantumisestaan asioihini. Niinpä hän jatkoi: ”Pariisi on iilimato, joka imee ihmisestä ydinmehun. Se tarjoilee maailman ihmeitä ja houkuttaa menestyksen lupauksilla, mutta imee palkakseen nuoruuden, uskon ja elinvoiman.” Pysähdyin kuuntelemaan häntä. ”Se houkuttelee luokseen etkä huomaa olevasi ansassa ennen kuin se on jo niskassasi, lupaa suuruutta mutta lytistää ja murskaa, kunnes sinusta on jäljellä vain kitkerä kuori. Mutta sinussa, nuorukainen, on vielä elämää jäljellä. Sinä pääsit pois ajoissa. Sinä, ja tämä hieno hevonen tässä. Olette turvassa siellä Pohjoisen uskottomien kidassa.”

On vuosi 1425.  Turun piispan Maunu Tavastin ottopoika Olavi Maununpoika lähtee opiskelemaan Pariisiin.  Kaupunki on aivan muuta mitä tämä on odottanut, ja asioita mutkistaa vielä salaperäinen Miracle de Servières.  Kesä Miraclen perintölinnassa Etelä-Ranskassa muuttaa Olavin elämän peruuttamattomasti.

Helvetillä pelottelun ilmapiirissä ei ole mikään ihme, että Olavi ei uskalla kääntyä synnintuskissaan kenenkään puoleen, vaan rypee niissä omillaan.  Olavi ei toki ole niitä kaikkein miellyttävimpiä ihmisiä, mutta itselleni käsitys päähenkilöön samaistumisesta tuntuu niin vieraalta, ettei se ole ikinä kuulunut kirjallisuuden arviointikriteereihini.  Olavi vaikuttaa lähinnä epävarmalta itsetuntonsa kanssa kamppailevalta nuorelta, joka heitetään täysin erilaiseen ympäristöön erittäin hämmentävien uusien tunteiden keskelle.  Nuori mies onkin kaikessa epätäydellisyydessään mielenkiintoinen päähenkilö, koska tämä ei osaa vielä täysin kyseenalaistaa muiden tuputtamia käsityksiä maailmasta, vaan joutuu kohtaamaan omat ennakkoluulonsa.

Beatrixin tulkitsin neuvokkaaksi ja itsevarmaksi naiseksi, joka halusi itsemääräämisoikeuden, mutta kuitenkin aikakautensa naisille asetettujen odotuksien puitteissa.  Vaikka tämä ei siis murtautunut keskiaikaisen naiskuvan kuplasta, sai tämä silti jossain määrin elämälleen sisältöä ja mahdollisuuden päättää omasta ruumistaan.

Paljon lihallisempiakin kirjoja lukeneena en oikein osannut hätkähtää kuvattuja ruumiintoimintoja, ja olin todella iloinen sekä yllättynyt, ettei keskiaikaa kuvattu taas kerran puhtoisena ritarien ja prinsessojen aikakautena.  Keskiaika ei ollut pimeä, niin kuin usein kuuluu toistettavan, mutta ei se myöskään ollut jalo kiiltävien haarniskojen aikakausi.  En tietysti ole mikään keskiajan asiantuntija, mutta käsittääkseni Kauniston tulkinta on paljon lähempänä totuutta.  Kestän muutenkin vapaana liihottelevan liioittelun paljon paremmin kuin yltiöpäisen vaaleanpunaisen idealismiromantiikan.  Keskiajalla oltiin paljon sivistyneempiä kuin usein luullaan, mutta kaksinaismoralismikin riehui yltiöpäisenä (erityisesti kirkon piirissä) ja ainakin rahvaan keskuudessa lihallisuus oli näkyvää.

Kirjassa oli kauttaaltaan lähes karnivalistinen sävy.  Olin varmasti huvittava näky kahvilassa istuessani kun yritin parissa kohtaa pidätellä naurua naama punaisena.  Seksuaalisuus ei ole itsetarkoituksellista, vaan tarina pysyy tasapainossa myös riettauden ulkopuolella.  Ihmettelen itse asiassa kovasti miten kohtuuttoman paljon painoarvoa seksuaalisuuden kuvaus on keskusteluissa saanut.  Eivätkö ihmiset ole tottuneet tällaiseen, vai mistä kiikastaa?  Sitä itseään ei joka tapauksessa ole edes paljon, eli ei ehkä sen takia kannata säikähtää ja jättää tätä lukematta.

Kaunisto ei pelkää koskettaa kirkollisia aiheita ja kyseenalaistaa kirkon ajatusten auktoriteettia.  Onko piispa kovinkaan pyhä, jos tämä unelmoi naisen rinnuksista ripin aikana?  Ilahduin oikeastaan kaikista Kauniston esiin ottamista aiheista:  kirkon tekopyhyyden ja naisen käsittämättömän aseman lisäksi sukelletaan keskiaikaiseen opiskelijakulttuuriin.  Muistan lukeneeni aiemmin, miten papiksi opiskelevat olivat niitä kaikkein pahimpia örveltäjiä.  Olavi Maununpojan vaiheet ovat omien opiskelujeni kautta tuttuja, mutta vain pääpiirteittäin.  Pidin siitä, että Kaunisto on valinnut oikean historiallisen henkilön romaanisarjansa keskukseen.  Taitava kirjailija osaa kyllä käyttää hyväkseen historiallisen henkilön elämänvaiheita tarinan runkona tekemättä tarinasta liian ennalta arvattavaa.  Vaikka tietäisi lopputuloksen, pystyy silti uppoutumaan täysillä tarinan lumoihin.

Alun johdanto on kirjoitettu hengästyttävän kauniisti, aivan kuin lukisi jotain oikeaa keskiaikaista tekstiä.  Loput kirjasta onkin tavanomaisempaa proosaa, mutta siinä on silti keskiaikaista henkeä kekseliäine sanastoineen.  Kirja ei kuitenkaan ole itselleni täysin napakymppi, koska juoni jäi aika ohueksi ja päällimmäisenä jäi mieleen matkanteko.  Kokonaisuudessaan silti hieman keskitasoa parempi historiallinen romaani, ja ylipäätään todella rohkea sovinnaisuussääntöjä rikkova kirja, jossa on sekä syvyyttä että rehevyyttä kontekstisoituneena tarkkanäköiseen ajankuvaan.

* * *
Arvostelukappale Gummerukselta
Milja Kaunisto Facebookissa

1. helmikuuta 2014

Londoners: the days and nights of London now - as told by those who love it, hate it, live it, left it, and long for it - Craig Taylor (2011)

448 s.
"To become a yeoman warder, you must have served twenty-two years in the armed forces, have reached the rank of staff sergeant or above, and have been given an exemplary recommendation. I am at the Tower of London to entertain and inform; and, when my day is over, I don’t have to go far to see my wife: we live in the Tower. We’ve got a village green, a doctor living beside us, and plenty of neighbors. But no one believes we actually live there. “What’s it like?” “Have you got electricity?” We hear all of that. And try ordering a pizza. We share the staircase to our flat with the public, but it’s very private up here. Our grandchildren think we live in a castle. In some ways we do."  - Philip Wilson

Lentokoneen ikkunasta näkyvät kaupungin valot sykähdyttävät aina yhtä paljon.  Pienet kellertävät valopisteet pimeyden keskellä sykkivät energiaa, ja jossain siellä alhaalla pikimustan peiton suojissa vaeltavat miljoonat ihmiset.  Keitä he ovat, missä he työskentelevät, miten he kokevat suurkaupunkielämän?  Taylorin teos vastaa näihin kysymyksiin antamalla äänen tälle väkijoukolle, tässä tapauksessa lontoolaisille.  Yli 200:sta haastattelusta on haravoitu värikäs noin 90:n ihmisen joukko eri alojen ja elämäntilanteiden edustajia.

"Most of us will die from something not terror related. You could be hit by a bus, you know, you could be in an accident. You could fall down the escalators at the Tube and crack your head open. All sorts of horrible things can happen to you in London, so do you stay at home and wrap yourself up in cotton wool?"  - Paulo Pimentel, suruterapeutti
 
On ihmisiä, jotka ovat viettäneet monta vuotta katse katukiveykseen suunnattuna, ja lopulta kun elämä on saatu tasapainoiseksi ja huumeriippuvaisuudesta vapaaksi, kaupungin näkee uusin silmin kun katse osuu ensimmäistä kertaa Big Beniin.  Ihmisiä, jotka ovat syntyneet ja kasvaneet aavikolla ja rakastavat sateen raikkautta.  Ihmisiä, jotka elävät yhteiskunnan marginaalissa ja kokeneet rankkoja asioita.  Ihmisiä, jotka ovat imeneet kaupungin energiaa bileissä ja yhteiskunnan taitekohdissa.

"London is big enough so that you can keep a bit of anonymity but it’s small enough that you can go to a club and see people you know. In London, I can go to the Oxo Tower in rubber for lunch, as I did on my thirtieth birthday—a rubber pencil skirt, a rubber blouse, a rubber corset, and high boots. You can go and do that and some people might bat a bit of an eyelid. Being a Londoner, nothing is going to faze you. There’s a complete mix of people here so if you see something weird and outrageous, well . . . it’s just London."  - Mistress Absolute, domina
 
Olisi virhearviointi lukea tämä pelkästään viihteen näkökulmasta, koska pettymys olisi karvas.  Elämässä ei ole vain yksisarvisia ja sateenkaaria, joten ei ehkä ole kannattavaa lukea ruusunpunaiset lasit silmillä sellaista kirjaa, jonka on tarkoitus edustaa kokonaisen miljoonakaupungin väestöä.  Pelkkä otsikkokin jo vihjailee, ettei tämä sovi niille, jotka etsivät vahvistusta rakkaudelleen Lontooseen esimerkiksi lomamatkan lähestyessä.  Kirjan ihmiset kertovat arjestaan, joka voi olla palkitsevaa, jännittävää, surullista, ärsyttävää tai helvetillistä, mutta kuitenkin todellista.  Kirja on ennen kaikkea läpileikkaus moderniin 2000-luvun Lontooseen, siihen millainen se on juuri nyt, ja se sukeltaa säkenöivän West Endin ja London Eyen taakse.

"I’ve never been able to understand race or prejudice really. I find it very difficult. It’s like going to a library and saying to the librarian, I’m sorry, I only read books with red covers."  - Robert Guerini, maanomistaja
 
Jotkut unohtuvat selittämään vähän liikaa omasta ammatistaan, joka voi olla ongelma jos ei ole yhtään kiinnostunut esimerkiksi elektroniikasta, finanssiasioista tai onginnasta.  Kaikilla ei edes ollut paljon mielenkiintoista kerrottavaa, mutta olisi ollutkin epäreilua tehdä tästä vain jännittävien ihmisten kirja, koska kaikki eivät todellisuudessa ole sellaisia.  Haastateltavat vaihtelevat opettajasta, poliisista ja sosiaalityöntekijästä dominaan, mehiläistenhoitajaan ja talonvaltaajaan.  Taylor halusi esipuheensa mukaan välttää niin sanottuja virallisten tahojen lausuntoja ja keskittyä tavallisiin asukkaisiin.  Pakolaisuus ja kodittomuuskin onneksi näkyi kirjan sivuilla, ja monessa puheenvuorossa tuli esiin myös lukemattomien maahanmuuttajasukupolvien olennainen osa yhteiskunnassa.

"Oh, London. You never know if you’re going to be ill or fall. I did fall years ago and I crawled to the door and I opened the door and I called help. Two Asian boys that live upstairs, they come and they got me help. They phoned the ambulance, got my son for me, helped me right to the last, right until I got into the ambulance. You wouldn’t think that, but they did. They stayed with me until the ambulance come and my son come. They held my hand."  - Ethel Hardy, eläkeläinen
 
Entä mikä sitten tuntui pinnallisimmalta puheenvuorolta?  Amerikkalaisten turistien haastattelu.

“The only thing I know”—and this I was told in a very loud pub in Cricklewood—“is that a real Londoner, a real one would never, ever, ever eat at one of those bloody Angus bloody Steak Houses in the West End. That’s how you tell,” the man said, wavering, steadying himself with a hand on the bar. “That’s how you tell.”

* * * *