29. heinäkuuta 2013

Sylvia Beach and the Lost Generation: A History of Literary Paris in the Twenties and Thirties - Noël Riley Fitch (1983)

447 s.
Alcohol consumption had doubled, announced the French Academy of Sciences that summer.  The only explanation given, according to the New York Times (23 July 1925), was the increased spending power among French workers.  No one thought to count the bottles in Montparnasse.  - -  There were a dozen hangers-on for every serious writer, drinking and playing in Montparnasse, which Ford calls "the latest of all Cloud-Cuckoo Lands."  Hemingway calls these hangers-on "bums" with remarkable kidneys.  Westbrook Pegler, writing in America, would call them "a queer bunch of undisciplined and self-indulgent brats who were determined not to pull their weight in the boat and wanted the world to drop everything and sit down and bawl with them.  A kick in the pants and a clout over the scalp were more like their needing..."

Rakastan yksityiskohtaisia tietokirjoja ja elämäkertoja (yleisluontoiset johdatukset aiheeseen ovat asia erikseen), mutta näköjään minullakin on rajani.  Siinä kohtaa kun päivämääriä ja kirjojen julkaisuun liittyviä yksityiskohtia on lueteltu kirjassa sadoittain (tai siltä se ainakin tuntui), metsään on menty ja lukeminen tuntuu kuoppaiselta.  Lukemattomat yksityiskohdat tuntuivat välillä kuin joiltain rikkaruohotiheiköiltä, joiden läpi pitää tarpoa etsien sitä pääasiaa.  Tämän vuoksi kirja ei tunnu loppuun asti hiotulta, vaan sekava kerronta voi uuvuttaa kärsivällisimmänkin lukijan.  Jaksoin silti lukea kirjan loppuun, koska halusin nimenomaan tarkan kuvan tuon ajan Pariisista.  Matka oli siis raskas, mutta loppujen lopuksi oli haikeaa jättää hyvästit tuolle maailmalle, jollaista ei enää ikinä tulla näkemään.

Fitch on muun muassa kaivanut esiin julkaisemattomia osia Sylvian muistelmista, joten naisen todellisista ajatuksistakin pääsi lukemaan, vaikka tämä oli haluton kritisoimaan julkisesti ketään.  Sivuilla vilisee sekä tärkeitä että vähemmän tärkeitä henkilöitä.  Joistakin olisin kuullut mielelläni lisää (Black Sun -kustantamon sekopäinen Harry Crosby), jotkut oli kuvattu ilahduttavan tarkkanäköisesti (ihmettelen suuresti, jos joku ei pidä Gertrude Steiniä epämiellyttävänä tämän lukemisen jälkeen).  Sylvian kirjakauppa Shakespeare and Company kuvataan juuri sellaiseksi kuin kuvittelinkin sen olleen, mutta sitä ei kuitenkaan turhaan romantisoida, vaan työmäärän ja hankalien ihmisten kanssa asioimisen (kuten erään James-nimisen herran) kuormittavuus käy valitettavan selväksi.  Aukioloaikojakaan ei aina huomioitu, mutta silti Sylvia jaksoi päivästä toiseen hymyillä ja toivottaa asiakkaansa lämpimästi tervetulleiksi.  Kaupassa toimi myös lainauspalvelu, ja Sylvian periaate oli pitää tunnelma enemmän kirjastomaisena, jotta asiakkaat saivat halutessaan rauhassa kierrellä kirjojen keskellä.

Kaikki eivät ottaneet avosylin vastaan ketään syrjimättä.  Gertrude Steinista jäi ikävän snobi vaikutelma.  Toisin kuin Sylvian luona, Steinin asunnossa taiteilijoiden ja kirjailijoiden vaimot olivat häiriötekijöitä.  Alice B. Toklas, Steinin elämänkumppani, piti vaimoista huolen jossakin asunnon syrjäisessä kolkassa, etteivät nämä vahingossakaan voisi osallistua keskusteluun.  Steinin omien sanojen mukaan 1900-luvun kirjallisuus on Gertrude Stein, ja tämä lukee itsensä neljän suurimman amerikkalaisen kirjailijan joukkoon.  Toinen itserakkaaksi osoittautunut persoona oli James Joyce, joka lypsi rahaa tuttaviltaan, mutta ei ollut kiinnostunut näiden ongelmista.  Sylvia ihaili Joycea ja piti tätä nerona, mutta miehen tuhlaileva elämäntapa imi muun muassa Sylvian rahavarantoja kohtuuttoman paljon.  Joyce kykeni välittämään vain niistä, jotka koki oman itsensä jatkeena.

Sylvia Beachilla oli lapsenomainen kyky nauttia jokapäiväisen elämän pienistä seikkailuista, vaikkapa sellaisena kertana kun tämä oli ystävänsä kanssa uittamassa lasten leikkivenettä  Luxembourgin puistossa eväänä Hemingwayn viskipullo.  Tai silloin, kun Sylvian ja Adriennen ystävä vei nämä kiertelemään Montmartren homobaareihin hassuissa asuissa.  Elämän jatkuvana varjopuolena oli migreeni, johon auttoi vain pidempiaikainen oleskelu vuoristossa.  Sylvian ja Adrienne Monnierin suhdetta ei käsitellä tässä paljoa, mutta se oli lämmin ja tasaveroinen, joka johti yhteiseen asuntoon.  Naiset muuttivat erilleen 1930-luvulla (käsittääkseni kyse oli jonkinlaisesta kolmiodraamasta), mutta pysyivät silti ystävinä.  Sylvia ei omien sanojensa mukaan saanut muistelmissaan sanottua Adriennesta kaikkea mitä olisi halunnut, koska tämä olisi ollut kaiken keskipisteessä mielenkiintoisella persoonallaan.  Mitä ystäviin tuli, Sylvia suojeli näiden yksityisyyttä sekä kirjakaupassa (Hemingwayn osoitetta ei paljastettu, ja joskus Joycen ollessa kaupan takahuoneessa uteliaat ohjattiin muualle) että muistelmissaan.

Pariisi 1920-luvulla oli ehdottomasti se riehakkain aikakausi, ja Shakespeare and Companyn kulta-aikaa.  Vaikka juhlinta oli äänekästä ja runsasta, Fitch korostaa pienen kirjailijajoukon keskittyneen enimmäkseen työntekoon.  Kuitenkin esimerkiksi F. Scott Fitzgeraldin juominen riistäytyi käsistä tämän ryypätessä joskus viikonkin yhteen menoon, ja tämä olikin tuotteliaampi muualla kuin Pariisissa.  Muiden juhliessa Adrienne ja Sylvia rentoutuivat joko vuoristossa tai tekivät töitä (Adriennellakin oli oma kirjakauppa), mutta tietysti joskus viettivät myös aikaa ystäviensä kanssa minkä kiireiltään ehtivät.  Pariisin sosiaalinen elämä oli pääosin jakaantunut kahteen eri ääripäähän:  rauhallisiin salonkeihin ja riehuviin surrealisteihin / juoppoihin kirjailijoihin.

Ympäristö kuitenkin kuihtui 1930-luvulla, kun suuri joukko amerikkalaisia ja englantilaisia lähti takaisin kotiin Euroopan ilmapiirin muuttuessa.  Sylvia suhtautui sodan mahdollisuuteen rauhallisesti, eikä välittänyt isän ja siskojen lukuisista pyynnöistä palata takaisin Yhdysvaltoihin.  Kun sota syttyi ja kaupankäynti väheni entisestään, Sylvia halusi pitää kauppansa turvasatamana esimerkiksi niille ulkomaalaisille opiskelijoille, jotka eivät olleet enää tervetulleita Sorbonneen.  Joyce oli vihainen, koska kaikki olivat keskittyneitä sotaan eikä juuri julkaistuun Finnegans Wakeen.

Vuosien taloudellisten vaikeuksien jälkeen natsit saivat vuonna 1941 aikaan sen, että Sylvia siirsi ystävien avustuksella kaupan sisällön salaiseen paikkaan, ja näin Shakespeare and Company -rakennus jäi tyhjilleen.  Saksalaiset pidättivät Sylvian seuraavana vuonna, mutta tämä pääsi vapaaksi reilun kuuden kuukauden vankeuden jälkeen.  Vuosien raskas työ ja siihen liittyvät vaikeudet olivat kuitenkin jättäneet jälkensä, eivätkä Shakespeare and Companyn ovet enää auenneet.  Muistelmat julkaistiin vihdoin vuonna 1959.  Lokakuussa vuonna 1962 Sylvia Beach kuoli kotonaan Pariisissa sydänkohtaukseen, ja haudattiin ystävien vastustuksesta huolimatta Yhdysvaltoihin.

* * *

Osallistuu haasteeseen:  Kansankynttiläin kokoontumisajot

25. heinäkuuta 2013

Kulttuurin varkaat: kulttuuriaarteiden varkaita ja varkauksia - Kai Ekholm (2007)

134 s.
Saddamin kukistamisen jälkeisessä sekasorrossa ryöstely räjähti käsiin.  - -  Sumerista etelään olevia kohteita alettiin ryöstellä tarmokkaasti.  Saddamin sikäläiset vartijat olivat paenneet ensimmäisten päivien pommitusten jälkeen, ja ryöstäjät olivat paikalla kuokkineen ja maansiirtokoneineen.  He tuhosivat kaivaukset, arkeologien vuosien työn, ja raastoivat ryöstöesineet irti kontekstistaan.  Kalashnikovein aseistetut rosvojoukot mellastivat kymmenissä kohteissa.  Liian uteliaat sivulliset heitettiin kuoppiin ja haudattiin elävältä.  Rosvoja oli satoja, ja rosvojoukkoa täydensivät Bagdadin varakkaat keräilijät Range Rovereineen.  Satelliittipuhelimien avulla he löysivät minuuteissa parhaat ostopaikat.  Yhdysvaltalaiset olivat ottaneet haltuunsa keskeiset hallintorakennukset, mutta eivät tehneet elettäkään estääkseen Isinin ryöstelyjä.

Napoleonin aikakaudella taide-esineiden keräilystä tuli systemaattista kokoelmien muodostamista.  Tätä ennen tapahtui vain satunnaista varastelua, mutta 1600-1700-lukujen varkauksia ei voi kritisoida nykyaikaisten moraalikäsitysten pohjalta, sillä yleisen käytännön mukaan valloittaja sai aina haltuunsa valloitetun maan omaisuuden.  Joitakin esineitä silti jopa tuhottiin niiden epäilyttävän kirkollisen tai aatelisen taustan vuoksi.  Mietin joka kerta käydessäni jossain maailmankuulussa museossa, että miksi vaikkapa Englannissa on mesopotamialaisia reliefejä.  Onhan se hienoa, että näkee upeita historiallisia taideaarteita, mutta ehkä niitä kaivaittaisiin myös alkuperämaan suppeissa kokoelmissa.

Hitlerin aikana tehtiin lista kaikista ulkomailla säilytettävistä saksalaisperäisistä taideteoksista, jotka vaadittiin palauttamaan.  Itävallan Linzin Führermuseumista oli tarkoitus tulla Euroopan merkittävin museo, johon hankittiin taidetta takavarikoilla, pakkolunastuksilla, ostoilla ja lahjoituksilla.  Varoja saatiin muun muassa Hitlerin henkilökohtaisesta varallisuudesta.  Kaikkea taidetta ei kuitenkaan hyväksytty:  propagandistinen neuvostoaineisto tuhottiin välittömästi, ja Venäjällä kirjastoja tuhottiin sadoittain, eli yhteensä ainakin yli miljoona nidettä.

Juutalaisten omaisuuden ryöstämisestä hyötyi koko Eurooppa, ja sodan päätyttyä hengissä selvinneet juutalaiset kohtasivat byrokratiamuurin virkamiesten pimittäessä todistusaineistoa juutalaisten sotaa edeltäneestä omaisuudesta.  Taistelu oikeuksista jatkuu edelleen.  Suomalaisten kodeista voi löytyä Goyan alkuperäisiä etsauksia, joita myytiin jokunen vuosi sitten Tallinnan Mustamäen torilla, ja jotka oli varastettu paikallisesta taidemuseosta.  Suomalaisten taidemuseoiden kokoelmien tutkiminen on vielä alkuvaiheissaan, joten vielä ei tiedetä missä määrin  suomalainen taide-elämä hyötyi juutalaisten riistosta.

Jotkut museot ovat alkaneet toki palauttaa kokoelmiinsa kuuluvia varastettuja esineitä.  Italian lain mukaan valtio voi vaatia kaikkien vuoden 1939 jälkeen varastettujen esineiden palauttamista.  Pahimmillaan kuitenkin esineiden alkuperämaassa ei tiedetä jonkin alueen historiasta mitään, koska aineisto on ulkomailla.  Jopa arvostettu Christie's-huutokauppatalo on jäänyt kiinni varastettujen antiikkiesineiden välittämisestä, ja museoista esimerkiksi Louvre on hankkinut esineitä laittomasti.  Löyhästä etiikasta ovat kuitenkin vielä tunnetumpia amerikkalaiset museot The Boston Museum of Fine Arts ja Metropolitan Museum.  Nykyään ero keräilijän ja varkaan välillä onkin vain hiuksenhieno.

Ekholmin teoksen painopiste on laajemmissa kulttuurivarkauksissa, mutta lopussa esitellään myös lyhyesti muutamia yksittäisiä nykyajan varkauksia, muun muassa Ekholmin ammattivarkaaksi osoittautuneen ystävän vaiheita.  Teos ei kuitenkaan ole syvällistä aiheeseen paneutumista, vaan perustuu muiden tutkimuksiin (niin kuin on esipuheessakin mainittu).  Tästä luonteesta johtuen Ekholm sortuu välillä luettelointiin ja kielikin on paikoitellen hieman töksähtävää, joten lisää hiomista olisin hieman kaivannut.  Yleisesitykseksikin tämä on melko pinnallinen ja lyhyt, mutta voisin silti suositella tätä johdannoksi aiheesta kiinnostuneille.  Ensi kerralla kun vierailee museossa, voi miettiä kuinka moni esineistä onkaan hankittu pimeästi, ja voisivatko ne kuulua ehkä jollekin yksityiselle henkilölle.  Surullista mihin ihminen ahneuksissaan sortuu.

* * *

Osallistuu haasteeseen:  Kansankynttiläin kokoontumisajot

24. heinäkuuta 2013

Blogistanian kesälukumaraton II

Jippijei, nyt se alkaa!  Osallistujat ja säännöt voi muistin virkistykseksi bongata Hys, äiti lukee nyt -blogista, ja tarkempi kuvaus omasta kirjalistastani löytyy täältä.  Ennen yöunia tulen vielä päivittämään edistymistäni.  Huomiseksi on luvattu kunnon hellettä tänne päin Suomea, joten voisin vaikka rynnistää heti aikaisin aamulla varaamaan paikkaa puistosta, saa nähdä.

Onnea ihan kaikille maratoniin osallistujille, ja toivottavasti myös kannustusjoukot löytävät mielenkiintoista luettavaa!

Vähän Piinaa iltasaduksi (tiedän, olen outo),
ja loput huomenna välipalaksi muiden kirjojen välissä.

Klo 2.13
Ensimmäinen osa Annie luettu, eli 95 sivua.  Enää ei pysy hereillä vaikka kuinka yrittäisi, joten hyvää yötä ja huomiseen!

Klo 12.02
En malttanutkaan lähteä mihinkään herkkujeni ääreltä, vaan jumitin parvekkeella paahtamassa itseäni aikaisesta aamusta lähtien.  Kirjan kanssa eväinä kaurapaahtoleipää, appelsiinimehua ja mehujäätä (mitä, kyllä maratonilla saa syödä mehujäätä aamupalaksi!).  Kuvaa en ottanut, olin kai liian pökerryksissä vähäisistä yöunista.

Luettuja sivuja:  312
Piina (1987) - Stephen King, 312 s.
Pisteet:  * * * *  Suomentaja:  Ilkka Rekiaro

En ole (liian) pitkiin aikoihin lukenut kauhun mestaria, joten olin äärettömän iloinen, että maraton alkoi varmalla King-laadulla taaten superkoukuttavuuden.  Olen jo monta vuotta sitten nähnyt elokuvan, ja vaikka se on edelleen selkeänä mielessä, se ei haitannut ollenkaan.  King on kirjoittanut upeasti tarinansa, joka sijoittuu vain yhteen huoneeseen.  Tämä voisi olla jonkun muun kirjailijan käsissä tylsää, mutta asetelmasta puristetaan tässä kaikki irti, ja jännitys käy välillä sietämättömäksi.  Annien sekopäisyyskään ei tunnu liioitellulta, sillä voin hyvin kuvitella millaisia ne "suurimmat fanit" ovat, joilla viiraa päästä.  Annie siis tuntuu todelliselta (jota muuten Kathy Bates esittää melkein täsmälleen samalla lailla kuin tämä on esitetty kirjassa), ja henkilökuvauksen tarkkanäköisyyden lisäksi King kuvaa kipua loistavasti.  Voisin suositella tätä myös niille, jotka eivät ole vielä lukeneet Kingiä, ja jotka eivät välitä yliluonnollisesta kauhusta.  Jännitys tulee tässä siitä, kun odottaa mitä Annie keksii seuraavaksi ja hajoaako tämän psyyke lopullisesti.

Klo 17.05
Luettuja sivuja:  516
Fear and Loathing in Las Vegas (1971) - Hunter S. Thompson, 204 s.
Pisteet:  * * * *
Osallistuu haasteeseen:  Kaunokirjallinen maailmanvalloitus

En tainnut tajuta ihan kaikkea mitä tapahtui, mutta hauskaa oli.  Thompsonin kirjoitustyyli omalaatuisine rytmityksineen ja sanastoineen on juuri täydellistä tällaisen tarinan kertomiseen, ja Ralph Steadmanin kuvitus sopii kuin nyrkki silmään.  Omituinen keskustelu taco-myyjien kanssa, hallusinaatioita ja teräviä huomioita sen aikaisesta yhteiskunnasta sekä hullusta Las Vegasista jne.  Sekopäinen matka, mutta ah niin viihdyttävä.

Ruoka-aika!  Marokkolaisia lihapullia ja cous cousia.

Klo 21.53
Luettuja sivuja:  804
Love, Castro Street: Reflections of San Francisco (2007) - Katherine V. Forrest ja Jim Van Buskirk, 288 s.
Pisteet:  * * *

Kuten usein eri kirjoittajien kokoelmissa, tässäkin jotkut ovat parempia kuin toiset, jotkut syvällisempiä ja jotkut pelkästään pintaraapaisuja.  Eniten jäi mieleen Aaron Shurinin muistelu siitä, millaista oli työskennellä Alcatrazissa vuonna 1958.  San Francisco näyttäytyy esseissä erikoisena, vapaamielisenä, riehakkaana jne.  Pari kertaa nauroin ääneen, varsinkin Tales from the Casa -esseetä lukiessa, jossa Victor J. Banis muistelee, millaista oli isännöitsijänä kun joutui hoitamaan vähintäänkin erikoisten asukkaiden asioita.

Kello 23.53
Luettuja sivuja: 980
Herland (1915) - Charlotte Perkins Gilman, 176 s.
Pisteet:  * *

Lueskelin tätä jo ruoanlaiton lomassa, mutta innostuin syödessä edellisestä esseekokoelmasta, joten jätin tästä loput maratonin loppurutistukseen.  Pidin aikoinaan Gilmanin Keltaisesta seinäpaperista, joka oli nuoresta lukijasta aika karmaiseva.  Sen jälkeen en ole Gilmania lukenut, ja valitettavasti tämä feministisen utopiakirjallisuuden "helmi" ei ihan vakuuttanut.  Kohtalaisen viihdyttävä tämä oli, ja oli myös mielenkiintoista seurata miesten pärjäämistä yhteiskunnassa, jossa kaikki naiset ovat vahvoja, kauniita ja viisaita, ja joita ei näytä kiinnostavan kohdella miehiä yhtään eri tavalla sukupuolen takia.  Asukkaiden kuvaus jäi silti vaivaamaan, koska kaikki olivat samasta muotista tehtyjä ja jopa häiritsevän robottimaisia.  Itse yhteiskuntakin vaikuttaa jopa utopiaksi vähän liian täydelliseltä.  Aineksia olisi ollut parempaankin, mutta Gilmanin teos jää pinnalliseksi ja kuivahkoksi, ja hyötyisi myös paremmasta juonenkuljetuksesta (no, ehkä myös paremmasta juonesta ylipäätään).  Kokonaisuutena silti ihan luettava, vaikka Terry tekikin mieli kuristaa useammin kuin kerran.  Julkaisuajankohtanaan oli luultavasti tärkeä herättäjä, ja muutenkin näitä unohdettuja oman aikansa kuriositeetteja on useimmiten ihan hauska lukea, vaikka ne eivät hyviä olisikaan.

- - -

Vieläkin malttaisin lukea, mutta taidan kuitenkin katsella koneelta jotain sarjaa ja hotkaista tuoreisiin mustikoihin sekoitettua vaniljajäätelöä.  En ole myöskään ollenkaan vilkaissut muiden etenemistä, vaan ainoastaan vastaillut omaan kirjoitukseeni tulleisiin kommentteihin, joten vierailen myöhemmin kaikkien osallistujien blogeissa.  Useimmilla maraton jatkuu vielä, eli tsemppiä!


21. heinäkuuta 2013

Myrskyluoto-sarja - Anni Blomqvist

750 s.
Äkkiä Maijalle tulee mieleen, että hän viime juhannuksena suvisalkoa kukittaessaan toivoi heille hyvää purjehdussäätä.  Kauniimpaa ilmaa he eivät kyllä olisi voineet saadakaan.  Nyt Maija istuu keskellä niin huikaisevaa kirkkautta, puhtautta ja sinisyyttä, ettei hän ole sellaista kokenut vielä koskaan.  Taivas ja meri ovat loistavan sinisiä ja saaret ja luodot punareunaisine rantoineen kelluvat kuin linnut loputtomassa sinessä.
  Illalla Myrskyluoto sitten näkyy suoraan edessä.  Maija ja Janne istuvat ääneti veneessä.  Kumpikaan ei sano sanaakaan.
  Vene kallistuu vielä kevyesti ja liukuu sitten satamalahteen, jota kukkivat tuomet reunustavat.
  Heidän ympärillään on aivan hiljaista ja rauhaisaa.
  Maija seisoo veneessä ja katsoo sisään paratiisin portista.

Tie Myrskyluodolle / Vägen till Stormskäret (1974)
Luoto meressä / Med havet som en granne (1975)
Maija / Maja (1975)
Meren voimia vastaan / I kamp med havet (1976)
Hyvästi Myrskyluoto / Vägen från Stormskäret (1976)

Lasse Mårtensonin sävellys Åke Lindmanin ohjaamaan tv-sarjaan Myrskyluodon Maija (1975) on yksi niistä erittäin harvoista kappaleista, jotka saavat minut itkemään heti ensimmäisistä tahdeista lähtien.  Surullinen se ei varsinaisesti ole, mutta siinä on samaan aikaan ääretöntä haikeutta sekä tarmokkuutta.  Jälkimmäistä tarvitaan saaristossa selviytymiseen, ja molempia löytyy myös tästä Blomqvistin kirjasarjasta.  Tarina sijoittuu 1800-luvulle, ja siinä seurataan Maijan elämää saaristossa.  Ensimmäisessä kirjassa tämä on vielä omiin ajatuksiinsa uppoutuva huoleton lapsi, mutta viimeisillä sivuilla vene lipuu Myrskyluodolle.  Siellä Maija ja aviomies Janne perustavat itselleen kodin, ja uusi itsenäinen elämä voi alkaa.

Alku oli takkuilevaa, mutta jatkettuani sitkeästi pääsin mukaan romaanien verkkaiseen rytmiin.  Olin Maijan mukana arjen raskaissa töissä, juhlan aikana, surun hetkellä sekä iloisissa tuokioissa.  Arkiaskareiden luonne vaihtuu yhä uudelleen ja uudelleen vuodenaikojen kierron mukaan, ja arjen sekä juhlan kuvaus on eleetöntä.  Vaikka meri on kaunis, se on myös omapäinen ja villi, jonka tahtoon pitää mukautua.  Se tuo rakkaat kotiin, mutta myös vie nämä pois tästä maailmasta.  Kuoleman läsnäolo erityisesti onnettomuuksien sattuessa toi kyyneleet silmiin, ja Blomqvistin omakohtaiset kokemukset läheisten menettämisestä aavalle merelle ovat selvästi vaikuttaneet tarinan yleistunnelmaan.

Ajankuva ei ole osoittelevaa, vaan 1800-luku näkyy pienissä yksityiskohdissa.  Esimerkiksi erilaiset uskomukset ja suullisen perinnön jatkumo olivat kiehtovaa luettavaa, ja vaimon yhdeksi tärkeimmistä ominaisuuksista osoittautui ahkeruuden ohella kuuliaisuus.  Tästä huolimatta yhteiskuntakritiikki tai huoli naisen asemasta eivät näyttäneet olleen Blomqvistin tavoitteina, joka oikeastaan oli aika rentouttavaa, koska lukija saa näin muodostaa itse omat mielipiteensä tai keskittyä vain itse tarinaan.  Naisilla ja miehillä oli molemmilla omat työnsä, mutta kaikilla oli kädet täynnä tekemistä aamuvarhaisesta iltamyöhään.  Maijan avioliitto järjestettiin vähäeleisesti, kun Janne tuli isänsä kanssa tupaan, ja isä kysyi voisiko poika saada Maijan vaimoksi.  Vaikka ensin kohotin tälle kulmakarvojani ja säälin Maijaa, joka ei saanutkaan haluamaansa miestä vaan tyytyi Janneen, Janne osoittautui silti helläksi, huolehtivaiseksi ja oikeastaan aika suloiseksi, ja onnistui voittamaan minut puolelleen jo aika varhaisessa vaiheessa.

Tähän asti lukeneet voivat saada sellaisen kuvan, että rakastin Myrskyluotoa.  Vaikka pidinkin periaatteessa tarinasta, niin kerronnan vähäeleisyys alkoi pian tuntumaan melko monotoniselta.  Olisin halunnut monestakin asiasta kuulla vähän yksityiskohtaisemmin, esimerkiksi retkestä Turkuun, joka oli ilmeisesti melko eristäytyneessä yhteisössä kasvaneelle Maijalle hieno kokemus.  Lisäksi saaristo on kiehtonut jo lapsesta asti, joten merestä olisin mielelläni lukenut lisää kuvailuja.  Tosin saaristossa elävälle meri on varmaan jo niin tuttu ja arkinen asia, ettei siihen kummemmin tule kiinnitettyä huomiota muuten kuin kulkuväylänä.  Yleensä tällainen toteava kirjoitustyyli alkaa jossain vaiheessa maistua puulta, ja niin nytkin, vaikka joukkoon mahtui yllä olevan lainauksen lisäksi muita aika hienojakin kohtia.  Ei missään nimessä mikään toivottoman huono kirjasarja nihkeästä arvosanastani huolimatta, mutta tämä ei vain ollut minulle tarkoitettu huolimatta noista mainitsemistani mielenkiintoisista piirteistä (ja huolimatta siitä, että eräässä kohdassa itkin melkein silmät päästäni).  Arvostan siis Maijan tarinaa, ja ymmärrän miksi tätä rakastetaan, mutta minuun tämä ei tehnyt suurempaa vaikutusta.  Haikea olo, mutta minkäs teet.  Pitää silti vielä joskus vilkaista tv-sarjaa, jos olisi parempi onni sen kanssa.

Jos siis jollain on tiedossa saaristoon sijoittuva romaani, jonka tyyli on enemmän runollinen kuin arkinen ja jossa meri on keskeisessä roolissa, olisin erittäin kiitollinen.

* *

Suomentajat:  Björn-Christer Lindgren ja Liisa Ryömä
Osallistuu haasteeseen:  Avioliittojuonia

15. heinäkuuta 2013

Maa on syntinen laulu - Timo K. Mukka (1964)

209 s.
Jossakin vuomon helmassa on mustasilmäinen lompolo, jonka vesi on kylmää ja syvää, kesälläkin horteista.  Siellä loiskii vaarojen kohdussa hiekka- tai kivirantainen järvi.  Kuollut kaisla kiertää rantoja valjuna rantuja, elämänsä menettäneenä, ylös taivaaseen tuijottaen.  Hieman etäämpänä rannasta hyökkäävät harmaata taivaanlakea kohti mäntyjen salskeat rivit, naavaiset itseensäsulkeutuneet kuuset tai kiurat, tummatuohiset kituliaat koivut, joitten pinnasta vain joskus välähtää valkoinen kaista tuohta.  Tämä tai tuo jänkkä on kaukana asutuista seuduista, joku toinen samanlainen maisema on likempänä ihmisien olinmaita.  Tie sinne lähtee jostakin länsirajan valtatien varresta.  Se kulkee vaaroja kierrellen, etsii matalan ylimenokohdan, välttää syviä upottavia vuomia.  Vaarojen keskelle on kylä rakentunut kapealle kaistaleelle Siskonjärven länsi- ja etelärannoille.

Joskus sitä vaistoaa etukäteen, mistä kirjasta tulee pitämään.  Jokin kirja voi jäädä jopa vainoamaan takaraivoon, eikä päästä tiukasta otteestaan ennen kuin on lukenut sen.  Tosin tämä jäi vainoamaan jopa lukemisen jälkeen.  Olen tässä monen päivän ajan yrittänyt aloitella arviota, mutta olen vain tuijotellut tekstilaatikon tyhjyyttä, koska en tiennyt miten ihmeessä osaan tehdä tälle oikeutta.  Törmäsin aikoja sitten yhteen kirjan runoon, ja sen rujo kauneus jäi mieleen sen verran hyvin, että tiesin kirjan olevan hyvä vaikken edes tiennyt mistä se kertoo.  Yksinkertaisesti vain tiesin.

Kirjassa seurataan pienen kylän elämää Lapissa, ja erityisesti nuorta Marttaa, joka tuntuu yrittävän päästä sinuiksi seksuaalisuutensa kanssa ahdasmielisessä ympäristössä.

Luontokuvaukset ovat sydäntäsärkevän kauniita, ja ne ovat hieno vastakohta rosoiselle Lapin murteelle.  Varsinaisen tarinan kanssa vuorottelevat runot, joiden symboliikka tuo koko teokseen mystiikkaa ja vielä lisää surua ja melankoliaa.  Kuoleman haju leijuu kaiken ympärillä, jopa kyläläisten tekemissä kauniissa teoissa.  Ihmisten rumuus käykin sitten ilmi erittäin ahdistavalla tavalla, esimerkiksi kaksinaismoralistisen lestadiolaispapin päämääränä tuntuu olevan syyllisyydentunnon takominen kaikkien mieliin, sekä helvetistä ja sen kuumista liekeistä muistuttaminen.  Viis anteeksiannosta ja ihmisten hyväksymisestä sellaisenaan virheistä huolimatta.

Tämän enempää en oikeasti pysty tästä kirjoittamaan, koska lukukokemus oli niin tunteikas, että sitä on vaikeaa kuvailla kirjaa lukemattomille.  En voi muuta kuin vain suositella tätä, vaikka tarina ei päästä helpolla. Rankka, mutta samaan aikaan runollinen.  Maan multaa, lumituiskun polttavaa kylmyyttä, ahdistuneita ihmisiä ja järvelle kiristynyttä paksua jäätä.

* * * * *

10. heinäkuuta 2013

Blogistanian kesälukumaraton I

Hiiohoi, urakka alkakoon!  Tässä kirjavaihtoehtoni:


Fanny Hill (1748) - John Cleland  (kolme ensimmäistä ovat tuttuja jo ensimmäiseltä maratonilta, ja tätä olen jo kärsimättömyydessäni aloitellut muutaman sivun verran)
Itsemurhaklubi (1878) - Robert Louis Stevenson
Vastaathan kirjeeseeni, Miss Lonelyhearts (1933) - Nathanael West
Fear and Loathing in Las Vegas (1971) - Hunter S. Thompson
Hyppy ajassa (1962) - Madeleine L'Engle  (tällä kertaa ainoa lastenkirja)
Tabu (1965) - Timo K. Mukka  (kuuluu yhteisniteeseen, jossa on myös novellihaasteeseen sopiva Sankarihymni, sekä Maa on syntinen laulu, jonka olen lukenut jo aikaisemmin)
Kulttuurin varkaat - Kai Ekholm  (tietokirja, mutta on lyhyt ja selkeä)
Sylvia Beach and the Lost Generation - Noel Riley Fitch  (jos jostain mystisestä syystä aikaa jää, jatkan Pariisin kirjallisuuspiireissä oleskelua)

Onnea kaikille!

Klo 12.22
Luettuja sivuja:  198 (eli miinus sivumäärä, jonka luin jo ennen maratonia)
Fanny Hill (1748) - John Cleland, 279 s.
Pisteet:  * * *
Osallistuu haasteeseen:  Klassikot

Hilpeä ja kevyt eroottinen/pornografinen romaani kertoo Fannyn kasvusta viattomasta maalaistytöstä itsevarmaksi ja kaiken nähneeksi nuoreksi naiseksi, joka viimein saa tilaisuuden nauttia fyysisyyden lisäksi myös rakkaudesta.  Kirja vilisee lukuisia hauskoja kaksimielisyyksiä, mutta suurin osa seksikohtauksista kuvaillaan silti aika suoraan, eli kiertoilmaustenkaan merkitykset eivät jää epäselviksi (olisipa muuten hauskaa laskea ne!).  Kieli on tosin sen verran runollista ja koukeroista, että mikään ei tunnu mauttomalta, vaan ajoittain kuvaukset ovat jopa kauniita.  Vähän pidemmässä kirjassa tosin kohtausten samanlaisuus olisi voinut puuduttaa, ja tässäkin oli monta kertaa lähellä etten silmäillyt kohtia läpi päästäkseni itse juoneen kiinni.  Kyllä tässä siis on ehdottomasti kirjallisia arvoja, ja juuri Clelandin kirjoitustaitojen ja kielellä leikittelyn ansiosta, eli hirveästi ei kannata järkyttyä sisällöstä.  Tarina sinällään ei välttämättä ole niin erikoinen,  mutta hauska ja viihdyttävä joka tapauksessa, ja jossain määrin Fannyn elämäntavan sekoittuminen moralisointiin on hämmentävää.  Arvostin sitä, että seksistä pitävän Fannyn kohtalo ei ole loppujen lopuksi kurja, kuten voisi olettaa.  Toisaalta tämän kumoaa ajatus, ettei nainen voi elää täyttä elämää ilman miestä.  Voin hyvin kuvitella, että tätä vuoden sisällä julkaisusta kiellettyä kirjaa pidettiin lukituissa yöpöydän laatikoissa.  Jos vaikka vaimo teeskentelee päänsärkyä, kuten Fanny eräässä kohtauksessa.  On se kumma, jos tämän jälkeen joku vielä väittää 1700-luvun kirjallisuutta kuivaksi tai pidättyväiseksi.  Toivottavasti Cleland koki tämän kirjoittamisen vankilatuomion arvoisena.

Klo 15.21
Luettuja sivuja:   313
Vastaathan kirjeeseeni, Miss Lonelyhearts (1933) - Nathanael West, 115 s.
Pisteet:  * *  Suomentaja:  Antero Tiusanen

Nuori toimittaja ratkoo sanomalehden sydänsurujen palstalla ihmisten ongelmia nimellä Miss Lonelyhearts.  Kirjeiden epätoivo etäännyttää toimittajan elämästä, kaikki tuntuu tyhjältä ja merkityksettömältä.  Kirja tuntuukin kylmältä ja kielikuvat julmilta, enkä tainnut edes ymmärtää kaikkia henkilöiden höpinöitä.  Jotkut kohdat olivat hienoja, ja jotkut hymyilyttivät, mutta kokonaisuudessaan aika mitäänsanomaton ja tyngäksi jäänyt kertomus.  Heinäsirkan ajan sen sijaan voisin lukea uudestaan joku päivä, se oli hieno kaikessa outoudessaan.

Klo 19.30
Luettuja sivuja:  479
Hyppy ajassa (1962) - Madeleine L'Engle, 166 s.
Pisteet:  * *  Suomentaja:  Katri Yli-Viikari
Osallistuu haasteeseen:  Lastenkirjat

Ruma ankanpoikanen Meg oli mukavahko päähenkilö, johon moni lapsi ehkä pystyy samaistumaan, ja Charles Wallace oli mielenkiintoinen ikäistään älykkäämpi pikkupoika.  Nämä pyyhkäistään kaverinsa kanssa hurjaan seikkailuun, jossa muun muuassa hypitään ajassa ja ulottuvuuksista toiseen.  Arvostin sanomaa siitä, että kaikkein parasta on olla oma itsensä, mutta mitä itse tarinaan tulee...  Noh, sanotaan nyt niin, että se ei oikein jaksanut kiinnostaa.  Tarinassa on jonkin verran fysiikkaa ja matematiikkaa, jotka eivät humanistina tunnu omilta aihealueilta, ja jäin miettimään miten paljon lapset näistä ymmärtävät.  Pidän maagisista lastenkirjoista erittäin paljon, mutta tämä lipsui sen verran sci-fin puolelle, etten oikein saanut tästä erityisemmin mitään irti.  Lisäksi L'Englen kirjoitustyyli oli ajoittain kömpelöä, dialogi aika kankeaa ja yleisvaikutelma henkilöistä sekä tarinasta jäi melko pinnalliseksi.  Suorat uskonnolliset viittaukset lastenkirjoissa saavat myös oloni lievästi epämukavaksi, niin myös tässä.

Klo 23.59
Luettuja sivuja:  632
Itsemurhaklubi (1878) - Robert Louis Stevenson, 153 s.
Pisteet:  * * * *  Suomentaja:  Timo Hännikäinen
Osallistuu haasteeseen:  1800-luvun kirjat

The Body Snatcherin tapaan nämäkin novellit olivat todella mielenkiintoisia ja viihdyttäviä, osittain kiitos Stevensonin mystisen kyvyn valita juuri ne aiheet, jotka minua kiinnostavat.  Tässä kokoelmassa on kolme novellia, joita kaikkia yhdistää nuorten miesten Itsemurhaklubi.  Elämäänsä kyllästyneet jäsenet tulevat salaseuraan hakemaan siitä vapautusta, ja jokaisella tapaamisella arvotaan jokaiselle pelikortit, jotka määräävät kenen vuoro on kuolla ja kenen vuoro murhata tämä.  Tarinat eivät oikeastaan ole novelleina niin tyydyttäviä kuin voisivat olla, mutta ne silti pitävät otteessaan.  Ensimmäisestä olisi ollut myös ainesta kokonaiselle romaanille, ja jäikin vähän harmittamaan miten nopeasti se loppui.

- - -
Hirveän nopeasti menee aika näissä maratoneissa...  Onneksi Stevensonin novellit tuli jätettyä viimeiseksi, koska tällä kertaa kirjat eivät olleet ihan niin laadukkaita kuin viimeksi.

5. heinäkuuta 2013

Nälkä - Knut Hamsun (1890)

Sult
139 s.
Avasin ikkunan ja katsoin ulos.  Siitä missä seisoin näin pyykkinuoran ja aution pellon;  kauempana oli palaneen pajan ahjon rauniot, missä muutamia työmiehiä oli raivaustyössä.  Nojauduin kyynärvaraan ikkunassa ja tuijotin ilmaan.  Enteili kirkasta päivää, syksy oli saapunut, tuo hieno, viileä vuodenaika, jolloin kaikki muuttaa väriään ja kuihtuu.  Hälyä oli jo alkanut kuulua kaduilta ja se houkutteli minua ulos:  tämä tyhjä huone, jonka lattia keinui joka askelella, oli kuin ravistunut, hirveä ruumisarkku;  ovessa ei ollut kunnon lukkoa eikä huoneessa minkäänlaista uunia;  minun oli tapana öisin nukkua sukkieni päällä saadakseni ne hiukan kuivamaan aamuksi.  Ainoa, mikä minulle tuotti hauskuutta, oli pieni punainen keinutuoli, jossa istua nuhjottelin iltaisin ajatellen milloin mitäkin.

1800-luvun taiteilijaelämää usein romantisoidaan, vaikka sitä ei välttämättä hohdokkaaksi kuvailtaisikaan (osoitan sinua, Henri Murger).  Pariisissa käydään savuisissa kahviloissa vetämässä pää täyteen viiniä ja keskustelemassa lennokkaasti filosofisista aatteista.  Tai ainakin ihaillaan kovaan ääneen naapuripöydän neitokaisten rintavarustusta.  Jos ei napata jotain tyttöstä mukaan, niin hoiputaan yksin ullakkoasuntoon värjöttelemään ja takkaan laitetaan viimeinen tuolinjalka.  Aamulla könytään tukka pystyssä ylös sängystä ja aletaan maha kurnien maalata seuraavaa taulua.  Kurniva nälkä tosiaan on, mutta kärsimyshän vain lisää luovuutta.  Nyt on siis hyvä tilaisuus tarttua siveltimeen ja raivokkaasti käyttää hyväksi elämän kurjuutta suoltaen se kankaalle.

Ei siinä mitään, näitä romanttisia kuvauksia on mukavaa lukea, mutta olipa jollain lailla kuitenkin virkistävää (jos niin voi tämän kohdalla sanoa) sukeltaa Hamsunin versioon taiteilijaelämästä 1800-luvun Norjassa.  Tajunnanvirtamainen teksti kuljettaa lukijaa päivästä toiseen, jotka kaikki sekoittuvat keskenään.  Päähenkilö elää kädestä suuhun yrittäen kaapia epätoivoisesti kirjoituksillaan rahaa vuokraan, mutta miten voi saada rahaa kun luovuus kuihtuu mahassa kurnivasta nälästä?  Miten voi sammuttaa nälän, kun ei ole rahaa ruokaan?  Oravanpyörä jatkuu ja jatkuu, kunnes vihdoin päähenkilön saadessa ruokaa se ei tyydytäkään nälkää vaan tulee ylös.

Päähenkilö on nimetön, mikä tekee tarinasta vielä vaikuttavamman.  Nälkä on melkeinpä kasvotonta, koska päähenkilöstä ei kerrota melkein mitään henkilökohtaista, tai ainakaan sellaista jonka avulla voisi rakentaa jotain persoonaa.  Tämän elämän täyttää kokonaan luomisvimma ja toivoton nälkä, sekä ruokaa että kirjoittamista kohtaan.  Hän voisi olla kuka tahansa nimetön kulkuri, joka laahustaa minkä tahansa kaupungin kaduilla.  Joskus onni potkaisee, joskus pitää raivota ohikulkijoille.  Päähenkilön periaatteena on olla ottamatta almuja vastaan ja pitää yllä kunniallista kulissia, mikä tietenkin kääntyy tätä vastaan.  Yhteiskuntaan ei kuitenkaan kohdisteta pettymystä tai suuttumusta, vaan ainoastaan maailmankaikkeus on julma.  Oman köyhyyden myöntäminen on silti vaikeaa.

Tekstissä itsessään näkyy myös mielen hajoaminen vaihtelevina aikamuotoina, jaaritteluna ja asiasta toiseen puokkoilemisena.  Missään vaiheessa ei lukeminen kuitenkaan tuntunut vaikealta, sillä Hamsunin tyyli soljuu mukavasti huolimatta päähenkilön ajoittaisesta mielikuvituksen ryöppyämisestä.  Eniten kuitenkin yllätyin kirjan tunnelmasta.  Se ei ollutkaan jatkuvaa synkkyydessä rypemistä, vaan ajoittain päähenkilön edesottamukset olivat aika hilpeällä otteella kirjoitettuja.  Tarina ei myöskään pääty toivottomuuteen, vaan se on kuin raikas uuden alun tuulahdus, ja päähenkilölle toivoo vilpittömästi kaikkea hyvää.  En oikeastaan ole lukenut ennen mitään tällaista, ja on myös vaikeaa tarkasti määritellä mikä tässä kiehtoi.  Pyöritti aika huolella pikkusormensa ympäri näennäisestä yksinkertaisuudestaan huolimatta.

Kirjasta on tehty kaksi elokuvaa, vuosina 1966 ja 2001, joista ensimmäinen oli Kultainen palmu -ehdokas ja josta Per Oscarsson voitti parhaan näyttelijän palkinnon muun muassa Cannesissa.

* * * *

Suomentaja:  Viki Kärkkäinen
Osallistuu haasteisiin:  Klassikot, Kirjallinen maailmanvalloitus (Norja) ja 1800-luvun kirjat

2. heinäkuuta 2013

Matkaloki: Ranska ja Saksa

Tässä olisi nyt niitä lupaamiani matkakuvia.  En hirveästi tällä foorumilla jaksa kirjoitella yksityiskohtaisesti matkoista, mutta kuvia on aina kiva jakaa.  Tällä kertaa viikon matka suuntautui ensin yhdeksi päiväksi Pariisiin, sieltä Strasbourgiin muutamaksi päiväksi ja vielä pikapyrähdykset Baden-Badeniin ja takaisin Pariisiin.

Pariisi oli vielä oma ihana itsensä pastellin värisine taloineen ja rautaisine parvekkeineen.

Shakespeare and Company on tässä vielä suljettuna, mutta poikkesimme tunnelmoimassa uudestaan aamupalan jälkeen...
 
... ja totta kai sieltä piti jotain saada muistoksi.  Mielellään vielä sellainen kirja, joka liittyy erityisesti alkuperäisessä kirjakaupassa aikaa viettäneisiin henkilöihin.  Kirjanmerkin sai kaupan päälle.

Junassa.

Strasbourgissa viehättäviä värikkäitä rakennuksia.

Petite-France -alueelta taas löytyi saksalaistyylisiä taloja.  Alue sai aikoinaan nimensä saarelle rakennetusta laitoksesta, jossa hoidettiin kuppaa eli saksalaisittain "ranskantautia".

Puistoja voin suositella lämpimästi, löytyy niin kumpuilevia melkein metsäisiä polkuja kuin laajoja huolellisesti kynittyjä nurmikenttiäkin.

Ja joutsenten lisäksi haikaroita.

Läpikulkumatkalla Kehlissä ja torimansikat.

Kävelysilta Ranskan ja Saksan rajalla.  Kaiteisiin oli ripustettu perinteisiä ällöromanttisia rakkauslukkoja.

Kukkuloiden ympäröimä kylpyläkaupunki Baden-Baden.

Näköalatasanteen huikaisevat näkymät.

Aika mukava paikka hengähtää hetki.