29. lokakuuta 2012

Amerikan psyko - Bret Easton Ellis (1991)

American Psycho
384 s.
Asioiden tärkeysjärjestykseni ennen joulua on seuraava:  (1) saatava Dorsiasta pöytävaraus Courtneylle ja itselleni jonain perjantai-iltana kello kahdeksalta, (2) saatava itselleni kutsu Trumpin joulubileisiin hänen firmansa huvijahdille, (3) selvitettävä niin paljon kuin inhimillisesti on mahdollista Paul Owenin hoitamasta salaperäisestä Fisher-salkusta, (4) sahattava joltain piukkabodylta pää poikki ja lähetettävä se Federal Expressin kautta Robin parkerille - tyhmälle kusipäälle - Salomon Brothersille, sekä (5) pyydettävä Evelyniltä anteeksi ilman että se vaikuttaa anteeksipyynnöltä.  Tämänaamuisen Patty Winters Shown aiheena olivat naiset, jotka ovat avioituneet homoseksuaalien kanssa, ja olin vähällä soittaa Courtneylle ja varoittaa häntä - vitsailumielessä - mutta päätin sitten toisin ja sain jonkin verran tyydytystä kuvitellessani, kuinka Luis Carruthers kosii ja Courtney vastaa myöntävästi, kuinka painajaismainen heidän kuherruskuukaudestaan tulee.

Parikymppinen Patrick Bateman on Wall Streetillä työskentelevä rikas ja komea juppi, jonka sisällä on pelkkää tyhjyyttä.  Ei edes pimeyttä, vaan ainoastaan tyhjyyttä.  Batemanin ontto kuori osaa käyttäytyä niin hurmaavasti, että oma sihteerikin on rakastunut tähän.  Pukeutumisneuvoja satelee asiantuntijamaisesti tutuille, tuttujen tutuille ja ystäville.  Jos niitä nyt siksi voi sanoa, tai edes kavereiksi.  Bateman tekee jo kertomuksensa alussa selväksi, etteivät ympärillä parveilevat ihmiset ole erityisen kiinnostavia.  Porukan pöytäkeskustelut ovatkin vuoroin huvittavia, vuoroin kuolettavan tylsiä, mutta huokuvat aina karseaa ylimielisyyttä.

Tiesin mitä odottaa, mutta villeimmissä painajaisissanikaan en olisi voinut kuvitella miten vastenmielisiä väkivaltakohtaukset tulisivat olemaan.  Mikään sana ei riitä niitä kuvaamaan, mutta kuin ihmeen kaupalla luin joka ainoan rivin.  Tästä onkin keskusteltu paljon.  Miten joku voi lukea tällaista, vaikka oksennus on nousemassa kurkkuun?  Millä romaanista pitävät perustelevat runsaat kuvaukset erityisesti naisiin kohdistuvasta raa'asta kidutuksesta (sana 'rotta' saa varmasti aikaan inhon värähdyksiä kirjan lukeneille)?  Se on selvää, ettei tämä romaani ole kaikille.  En osaisi suositella tätä kenellekään, koska pelkäisin ehkä loukkaavani jonkun kunniantuntoa ja moraalia.  Voin silti rehellisesti sanoa, että pidin kirjasta enemmän kuin etukäteen ajattelin.  Tai no, ehkä 'pitää' on ensi kertaa sana, jota en käyttäisi kirjan kohdalla, vaan enemmänkin 'ymmärrän' olisi parempi.  Perustelen tämän sillä, että mielestäni väkivalta ei ole itsetarkoituksellista, vaan Ellis haluaa osoittaa lukijalle jotain.  Mitä se sitten on?

Romaanin taustalla vaikuttava 80-luku on asian ytimessä.  Varsinkin suurissa kaupungeissa pinnallisuus jyräsi alleen kaikkein heikoimmat, ärsykkeitä tarvittiin yhä enemmän ja enemmän herättämään kaikkein rikkaimmat ja tylsistyneimmätkin horroksestaan.  Ylikierroksilla käytiin oikein reilusti, ja esimerkiksi väkivallan kuvaaminen lisääntyi merkittävästi.  Bateman itse osoittaa tämän luettelemalla miltei pakonomaisesti erilaisia kidutusmuotoja, bändien tuotantoja ja vaatteita samanlaiseen tyyliin, mutta kuitenkin minkäänlaista intohimoa.  Edes murhaaminen ei jaksa innostaa, vaan eräänkin naisen pää laitetaan kattilaan melkoisen välinpitämättömään tapaan samalla rauhoittavia lääkkeitä napsien.

Turtuneesta tyylistä kuitenkin huomaa, että ainoastaan Batemanin kuvailemilla asioilla on tälle todellista merkitystä.  Ja kun lukija tämän tajuttuaan kauhistuu, voikin siirtyä seuraavaan kysymykseen:  miksi Bateman on sellainen kuin on?  Miksi ihmiset ovat tälle vain materiaalisia olomuotoja, joilla ei ole mitään arvoa?  Yksinkertaisin vastaus on, että Bateman on psykopaatti, mutta eikö 80-luku myös omalla tavallaan tehnyt ihmisistä turtuneita?  Väkivaltaa ei Ellis siis pyydäkään hyväksymään, vaan haluaa haastaa lukijan pohtimaan syitä sille.

Myönnetään, tämän olisi voinut hoitaa myös vähemmällä sivumäärällä, enkä edes jaksanut lukea bändikuvauksia vaan ohitin ne suosiolla kokonaan, mutta tarkoitus tuli silti selväksi.  Ellis osaa myös todella hyvin kuvata vastenmielisen juppiporukan tyhjiä olemuksia.  Porukkaa, jossa ihmiset sekoitetaan alituisesti toisiinsa, koska eihän kenenkään persoonalla ole loppujen lopuksi väliä.  Tärkeintä on se, kuka pystyy hankkimaan huumeita ja kuka tarjoaa seuraavan Cristal-pullon.  Ja ehkä se, kenellä on pantavin tyttöystävä(t).  Jotkut asiat myös pilkahtavat useampaan kertaan, joiden merkitystä pystyin itse vain arvailemaan:  ruokien kuvailu, pummit, Les Miserablés -musikaali, Patty Winters Show, pullovedet.

Toisaalta, onko tunnelin päässä valoa kun Bateman tuntuukin olevan kykenemätön satuttamaan tästä välittäviä ihmisiä?  Enpä usko:  "Persoonallisuuteni on jäsentymätön ja muotoutumaton, sydämettömyyteni syvältä juontuvaa ja pysyvää.  Omatunto, sääli ja toiveet, mikäli niitä minussa olikaan, katosivat jo kauan sitten (luultavasti Harvardissa)."  Miksi siis hyvää sanomaa saarnaava (vaikkakin väkivaltaa graafisesti kuvaileva) ja ajoittain hyvin kirjoitettu kirja pitäisi kieltää, jos vuosi vuodelta tehdään yhä karmaisevampia kauhuelokuvia, joissa väkivalta todella on itsetarkoituksellista?  Sisälukutaito on aika jees tämän kirjan kohdalla, mutta se on täysin ymmärrettävää jos jo pelkkä juonikuvaus saa jotkut pudistelemaan päätään.

* * *

21. lokakuuta 2012

Postimies soittaa aina kahdesti - James M. Cain (1934)

The Postman Always
Rings Twice
120 s.
"Smith, hey.  What's your first name?"
"Cora.  You can call me that, if you want to."  - -
"Cora.  Sure. And how about calling me Frank?"
She came over and began helping me with the wind wing.  She was so close I could smell her.  I shot right close to her ear, almost in a whisper.  "How you come married this Greek, anyway?"
She jumped like I had cut her with a whip.  "Is that any of your business?"
"Yeah.  Plenty."
"Here's your wind wing."
"Thanks."
I went out.  I had what I wanted.  I had socked one in under her guard, and socked it in deep, so it hurt.  From now on, it would be business between her and me.

Tarinan perusjuoni tuli tutuksi vasta pari vuotta sitten Ossessione (1943) -elokuvan myötä, vaikka sitä ennenkin toki tiesin teeman hämärästi.  Frank Chambers on levoton kulkija, joka ei viihdy yhdessä paikassa kovin kauan.  Kuten näissä kovaksikeitetyissä romaaneissa ja film noirissa aika usein on, mies lankeaa naiseen ja syystä tai toisesta loppu ei aina ole kovin mukava.  Frankin kohtaaminen Coran kanssa saa aikaan tuhoisan intohimon kierteen.  Pariskunnan tiellä on nimittäin Coran (paljon vanhempi) kreikkalainen aviomies Nick Papadakis, tienvarsikuppilan pitäjä joka jumaloi vaimoaan eikä aavista mitä tulevaisuus tuo tullessaan.  Murhajuoni punotaan, ja lukijan jännitettäväksi jää onnistuuko yritys.

Olen nähnyt myös Lana Turnerin ja John Garfieldin tähdittämän version, joten kirjan lukeminen ei tuntunut niin tuoreelta.  Tässä tapauksessa elokuvan näkeminen ennen lukemista oli vielä pahempi juttu, koska en oikein saanut tästä psykologisesti mitään irti.  Cainin kirjoitustyyli kyllä sopii hyvin tähän tyylilajiin, mutta sanojen säästely silti tasapainoilee välillä paperinohuuden ja tyylikkyyden rajalla.  Jos tarinaa ei olisi kerrottu ensimmäisessä persoonassa, se olisi tuntunut liikaa film noir -käsikirjoitukselta.  En tiedä johtuiko se minusta, mutta ajoittain oli hieman vaikeuksia pysyä repliikkien perässä, koska vasta muutamaa lausetta myöhemmin tajusin kuka puhuu.

Kirjan julkaisu aiheutti pienoisen kohun seksuaalisuudellaan ja väkivallallaan, eikä Frankin ja Coran melkein sadomasokistinen suhde varmasti miellyttänyt kaikkia.  Erään Frankin tapaaman isoja kissaeläimiä kouluttavan ja myyvän naisen kommentti kertoo kaiken:  "If it was people, he would be a crazy person.  It comes from being bred in captivity.  These cats you see, they look like cats, but they're really cat lunatics".  Kirjan nimi voi hämmentää, mutta Wikipedia valottaa parin teorian verran mistä Cain luultavasti sai inspiraationsa.

* * *

10. lokakuuta 2012

Claudinen koti - Colette (1922)

La Maison de Claudine
158 s.
Puutarhasakset louskuttelevat nokkaansa puutarhoissa.  Vaikka sulkisitte minut pimeään huoneeseen, tuo ääni toisi sinne kaiken uhallakin huhtikuun auringon, joka pistelee ihoa ja on petollinen kuin tuoksuton viini.  Sen mukana tulee sisään leikatun aprikoosipuun mehiläistuoksu ja samalla jonkinlainen ahdistus, johonkin lapsuudenaikaiseen pieneen sairauteen liittyvä levottomuus:  nuo sairaudet itävät, venyvät hieman pitkiksi, paranevat jonakin aamuna, tulevat takaisin illalla...  - -  Puutarhasaksien louskutus, kovanokkaisten lintujen kuiva vuoropuhelu...  Ne puhuvat puhkeamisesta, varhaisesta auringonpaisteesta, otsan poltosta, kylmästä varjosta, tiedottomasta vastenmielisyydestä, petetystä lapsellisesta luottamuksesta, epäluulosta, uneksivasta surumielisyydestä...

Elokuvien ystäville Coletten (1873-1954) nimi voi olla tuttu Gigistä (1958) ja Chéristä (2009), mutta itse tutustuin ensin kirjailijaan yksityishenkilönä muutama vuosi sitten Judith Thurmanin kirjoittaman elämäkerran kautta.  Päällimmäisenä Sidonie-Gabrielle Colettesta jäi kuva rohkeasta naisesta, joka halusi monen muun tavoin toteuttaa itseään välittämättä sen ajan sukupuoleensa kohdistuvista odotuksista.  Tätä samaa teemaa käsittelee suurin osa naisen tuotannosta rakkauden ilojen ja surujen sekä luontokuvausten lisäksi.  Pelkäsin aluksi että kirjailijan elämä osoittautuisi kiehtovammaksi kuin itse kirjat, mutta toisin kävi.

Claudinen koti on astetta hämmentävämpi tapaus.  Coletten tuotannossahan on paljon omaelämäkerrallisia elementtejä (esim. La Vagabonde perustuu tämän omiin avioeron jälkeisiin kokemuksiin varieteetanssijattarena), mutta tämän luokittelin nyt kokonaan muistelmateokseksi.  Sellaiseksi se on varmaan alunperin tarkoitettukin (kirja on käännetty englanniksi sekä nimillä Claudine's House että My Mother's House), vaikka nimi hämääkin aika lailla.  Claudine nimittäin viittaa Coletten Claudine-sarjaan, jota julkaistiin aluksi tämän aviomiehen nimissä, ja jonka suosio kismitti Willyä melkoisesti.  Onneksi myöhemmin kunnian sai asianmukaisesti sen ansaitseva henkilö.

Noh, pakkaa sekoittaa vielä se, että tämä sopisi täydellisesti sarjan ensimmäiseksi romaaniksi.  Claudinen hahmossa ja elämässä on nimittäin paljon yhtymäkohtia Coletten elämään, joten Claudinen koti voisi hyvin kertoa myös Claudinen kasvamisesta Ranskan maaseudulla eläinlauman sekä omalaatuisten vanhempien ja sisarusten keskellä.  Kyse taitaa olla vain siitä, minkä tulkinnan lukija itse haluaa valita.

Teos ei missään nimessä ole kronologinen kertaus Coletten lapsuudesta (eihän kukaan muista joka ikistä tapahtumaa ja vielä niiden järjestystä), vaan koostuu melkeinpä novellien kaltaisista pätkistä, joissa päähenkilöinä on vanhemmat, sisarukset, eläimet tai jokin kylässä asuvista persoonallisuuksista.  Raikkaasti ja herkästi kirjoitettu kuvaus lapsuuden huolettomuudesta vaihtuu lopussa aikuisuuden melankoliaan, mutta säilyttää lämminsydämisyytensä ja viattomuutensa Coletten oman lapsen hahmossa.

Kirjan kauneimpia kohtia ovat muun muassa ullakolta kuuluvien askelten arvoituksen tutkiminen, ja kun kuvataan Coletten isosiskon pakkomiellettä lukemiseen (ja jonka pitkien hiusten kampaaminen muuten aiheuttaa äidille harmaita hiuksia).  Kuinkahan moni meistä tunnistaisi itsensä siitä, kun on pakko illalla lukea vielä yksi sivu toisensa jälkeen, kunnes havahtuu siihen että on aamu ja kynttilä on palanut loppuun?

* * * *

5. lokakuuta 2012

Piru perii omansa - Jim Thompson (1954)

A Hell of a Woman
192 s.
Ovi lennähti auki kun olin vielä hakkaamassa sitä.  Silmäisin kerran rouvaa ja siirryin nopeasti taemmaksi.  Tämä ei ollut se nuori, kärsivän näköinen typy, jonka olin nähnyt kurkistavan verhojen raosta.  Tämä oli vanha harppu, jolla oli kotkannenä ja lähekkäin olevat, ilkeät pienet silmät.  Hän oli seitsemissäkymmenissä - en ymmärrä miten kenestäkään voi tulla niin ruma alle seitsemässäkymmenessä vuodessa - mutta hän näytti hyvin terveeltä ja reippaalta.  Hänellä oli mukanaan raskas keppi ja minusta vaikutti siltä, että hän oli aivan valmis käyttämään sitä.  Minuun.

Thompsonin kaunistelemattomiin pulp-romaaneihin on ilmeisesti vaarassa jäädä koukkuun.  Tämän ahmin muutamassa tunnissa kandikirjoittelutauon aikana, ja seuraavaa tekisi jo mieli hypistellä.  Lyhyt sivumäärä on ainoastaan hyväksi, koska henkilöihin pääsee hyvin sisälle jo siinä ajassa, eikä enemmän tai vähemmän psykoottisen päähenkilön ajatuksissa haluaisi viipyä yhtään sen kauempaa.  Siinä missä Tappaja sisälläni -romaanissa keskitytään Lou Fordin kamppailuun rikosvyyhdistään selviämiseen, Frank 'Dolly' Dillonin tarina on enemmänkin kertomus miehen romahduksesta rikosten seurauksena.

Dolly kauppaa kaikenlaista roinaa ovelta ovelle, ja työskentelee samalla myös perintämiehenä samalle yritykselle.  Eräänä iltana työkeikalla Dillon tutustuu arvoitukselliseen Mona Farrelliin, joka asuu 'vanhan harpun' luona.  Kuten Lou Fordinkin tapauksessa, naisen tapaamisesta alkaa alamäki.  Dillonilla vain sattuu olemaan enemmänkin ongelmia naisten kanssa, sillä tämän vaimo Joyce ei ole niitä kaikkein herttaisimpia.  Pian käykin selväksi, että naiset tuntuvat olevan Dillonin heikko kohta, ja aina syypäitä miehen kovaan onneen.  Vai onko asia sittenkään niin yksinkertainen?

Tarina etenee jälleen vauhdilla, ja Thompson on päässyt häiritsevän hyvin epämiellyttävän Dillonin pään sisälle.  Ainoastaan loppukappale on lievästi sanottuna kaoottinen ja vaikealukuinen.  Alunperin teksti oli kahtena erillisenä palstana, joka olisi sopinut mainiosti tunnelmaan ja olisi ollut myös looginen, mutta kustantaja päättikin sitten sekoittaa kaksi tekstiä keskenään kursiivina ja normaalina fonttina.  Thompson ei syystä pitänyt muutoksesta, joten on parasta yrittää lukea kappale niin kuin se oli alunperin tarkoitettu.

* * * *

3. lokakuuta 2012

Rosemaryn painajainen - Ira Levin (1967)

Rosemary's Baby
320 s.
Perjantai-iltana asunto oli heidän:  outo pimeys, tyhjät korkeat huoneet, joihin he saapuivat taskulamppuineen ja ostoslaukkuineen, sekä hätkähdyttävät kaiut ympäröivistä asunnoista.  He väänsivät tuulettimensa käyntiin, ihailivat mattoaan ja takkaansa ja Rosemaryn pukeutumispöytää, ihailivat yhtä hartaasti myös kylpyammetta, ovenkahvoja ja -saranoita, reunuslistoja, lattioita, hellaa, jääkaappia, ulokeikkunoita ja näköalaa.  He söivät retkiaterian maton päällä (tonnikalavoileipiä ja olutta), sekä suunnittelivat neljän huoneensa sisustusta;  Guy mittaili ja Rosemary luonnosteli.

Lempiohjaajani Roman Polanskin työskentely kauhuelokuvien parissa on ollut todella ainutlaatuista, ja yksi harvoista jotka yleensäkin pystyvät tekemään kauhusta myös elokuvallisesti mestarillista (tai ylipäätään onnistuvat tekemään sekä kauhua että draamaa yhtä hyvällä otteella).  Valitettavasti tällä kertaa (toisin kuin Roland Toporin The Tenantin kohdalla) elokuva osoittautui lähdemateriaalia paremmaksi.  Paljon paremmaksi.

Rosemary ja Guy Woodhouse ovat tarinan nuori pari, ja vauva johon kirjan alkuperäisessä nimessä viitataan on alusta asti myös tarinan keskiössä.  Silloinkin, kun sitä ei ole vielä edes laitettu alulle.  Pian lukija alkaa epäillä, ettei naapurissa asuvassa ystävällisessä ja herttaisessa vanhassa Castevetin pariskunnassa olekaan kaikki ihan kohdallaan.  Rosemary on henkilöhahmona laimeahko ja pikkutyttömäinen, joka onneksi loppuun mennessä alkaa ottaa ohjat omiin käsiinsä.  Toisaalta loppukohtauksen vauvaan liittyvä paljastus on erittäin kliseinen ja oikeastaan aika huvittava.  Levinin kirjoitustyyli taas oli ainakin suomennoksena kankeaa ja elokuvakäsikirjoitusmaista.

Ehkä tämä nyt sitten johtuu siitä, että olen nähnyt elokuvan, mutta tiedettyäni jo naapurien salaisuuden Rosemaryn naiivius ja sokeus alkoi pidemmän päälle ärsyttämään.  Kirja ei ollut edes psykologiseksi kauhuksi kovinkaan karmaiseva.  Levin ei onnistunut luomaan minkäänlaista tunnelmaa, ja monotonisesti kerrotut arkiaskareet lähinnä haukotuttivat.    Rosemaryn näennäisestä vainoharhaisuudesta olisi voinut saada enemmänkin irti, mutta tasaisuuteen tuli sentään lopussa onneksi hieman parannusta erään unikohtauksen lisäksi.  Ja onhan se aina ihan viihdyttävää lueskella näitä klassikkokauhuromaaneja, vaikka eivät elokuvien tasolle pääsisikään, joten ei tämä sentään ihan ajanhukkaa ollut.

* *