17. tammikuuta 2017

Kakka - Nicola Davies (2005)

Poo
64 s.
Viisikymmentä tonnia kakkaa putoaa päivittäin Yhdysvaltain eteläosassa sijaitsevan Brackenin luolan pohjalle siellä elävien 20 miljoonan lepakon takamuksista. - - - Kun luolissa on tarjolla ruokaa näinkin paljon, ei ole kummallista, että lukuisat pienet oliot rouskuttavat siellä kiireen vilkkaa. - - - Lepakkoluolat ovat niin hyviä asuinpaikkoja, että jotkin eläimet eivät ikinä poistu niistä: Borneossa sijaitsevasta Niahin luolasta on löydetty kakkaa syövä isopihtihäntälaji sekä isopihtihäntiä syövä gekkolaji, joita ei ole tavattu missään muualla!

Pähkinänsärkijästä (1816) kakkaan, koska vaihtelu virkistää.

Kakkaa tulee ulos (melkein) jokaisesta elävästä olennosta, jotkut syöttävät kakkaa jälkeläisilleen, jotkut käyttävät kakkaa viestinnässä. Prinsessojenkin pitää käydä kakalla.

Daviesin tiivis ja selkeä yleisesitys kakan merkityksestä on hauska sekä informatiivinen. Aihe voi toki olla ällöttävä (en itsekään työntäisi sormeani kakkapökäleeseen), mutta häpeilystä huolimatta kakka on hyvin tärkeä osa luontoa (joskaan ei välttämättä auta unohtamaan erästä Salòn [1975] kohtausta). Tällaiset hauskat pikku kirjaset voivat myös innostaa lapsia luonnontieteiden tai eläinsuojelutyön pariin.

Mitä sitten juuri tästä kirjasta voi oppia? Muun muassa sen, että kakkaa on monenkokoista ja monennäköistä. Sen avulla pääsee eroon elimistön jätteistä, pikkukoalat saavat elintärkeitä mikrobeja sitä popsimalla, se voi viestiä petoeläimille saaliin sijainnin sekä toimia pesänrakennusmateriaalina.

Entä miksi sittäiset olivat tärkeitä australialaisille maanviljelijöille? Se selviää, kun lukee Kakan!

__________

Suomentaja: Joel Kontro

14. tammikuuta 2017

Pähkinänsärkijä ja hiirikuningas - E. T. A. Hoffmann (1816)

Nußknacker und
Mausekönig
90 s.
The children must have been especially well behaved that year, for they had never before received so many splendid presents. The big Christmas tree in the middle of the room was decorated with any number of gold and silver apples, and sugared almonds, bright-colored candles, and goodies of all kinds shaped like buds and blossoms hung from every branch. But the most startling thing about this wonderful tree was that hundred of tapers glittered like stars in its dark branches, and the tree itself, shining with an inner light, invited the children to pick its blossoms and fruits.

Palataan hetkeksi vielä joulun tunnelmaan. Pähkinänsärkijän tarina tunnetaan parhaiten Tšaikovskin balettina, joka puolestaan perustuu Alexandre Dumas'n mukaelmaan Hoffmannin kirjasta. Baletin hieno musiikki ja melkeinpä poikkeuksetta upeat lavasteet ja puvustukset tuovat jouluun juuri sellaista taikaa, jota varmasti iso osa perinteisistä jouluihmisistä kaipaa.

Taianomainen on Hoffmannin tarinakin. Vaikka Pähkinänsärkijä-baletti onkin monella tapaa hieno ja ihanan jouluinen, montaa täysin samanlaista produktiota ei jaksa katsoa. Se tuntuu toisinaan venytetyltä ja alkuperäiseen tarinaan verrattuna melkeinpä liian suoraviivaiselta.

Lukemani englanninkielinen painos on uusin käännös (ei valittamista, sujuvaa kieltä) ja kuvituksesta vastaa Maurice Sendak (joka myös loi lavasteet ja puvustuksen Seattlen vuoden 1983 produktioon). Ensivilkaisulta Sendakin kuvitus on kaunista ja perinteistä, mutta kuvat alkoivat hyvin pian vaikuttaa jotenkin litteiltä. Pidän esimerkiksi Tove Janssonin mustavalkoisesta tyylistä ja Rudolf Koivun töiden tunnelmallisuudesta, mutta ainakin Pähkinänsärkijässä Sendakin kuvat vaikuttavat jotenkin elottomilta. Ehkä vain analysoin liikaa, mutta kuvitus ei joka tapauksessa ollut sellaista, mitä saksalaisessa (lastenkirja)klassikossa odotan näkeväni.

Hoffmannin Pähkinänsärkijässä on nimittäin myös synkkiä sävyjä. Se ei ole värikäs vaahtokarkin pehmeä tarina, vaan toisinaan se rouskuu krokanttina hampaissa. Jouluaaton ilo toinen toistaan upeammista lahjoista vaihtuu pähkinänsärkijänuken ja hiirikuninkaan väliseen taisteluun. Marien unenomaiset seikkailut vetävät mukanaan satumaailmaan, joka ei ole yksiselitteisen viaton, vaan siinä on myös säröjä. Se on maailma, jossa hiiret uhkaavat purra vauvan kahtia ja herkkusuu tulee pureskelemaan marsipaanista tehdyn talon palasiksi.

Kun siis ensi jouluna talojen katot (toivottavasti) peittyvät lumeen ja hiljaisuus laskeutuu, keitä kuppi kuumaa kaakaota ja uppoudu nojatuolin syvyyksiin. Pähkinänsärkijä odottaa kirjan sivuilla seuraavaa Marieta.

__________

Kääntäjä: Ralph Manheim

12. tammikuuta 2017

Kirjojen Suomi: Kun aika loppuu - Elina Hirvonen (2015)


On kaupunkeja, joiden kaduilla voi kävellä turvallisin mielin läpi yön ja niitä, joiden hyvin hoidetuilla kaduilla kävelevät vain varkaat. On siltoja, joiden alla nukutaan ja niitä, joiden alla voi pysähtyä suutelemaan.

Kirjojen Suomen kirjablogiosuus aloitettiin viiden blogin voimin Ilkka Remeksen Kiirastulella. Nyt siirrytään vuoteen 2015 ja pysytään vielä ajankohtaisissa teemoissa.

Kun aika loppuu on itse asiassa monella tapaa myös ajaton. Vanhemmuuteen liittyvät tunteet, kuten syyllisyys ja voimattomuus, ovat sekä menneisyyttä, nykyisyyttä että tulevaisuutta. Riitänkö minä? Teenkö tarpeeksi? Arjen pienet onnen hetket voidaan muistaa vasta jälkikäteen. On laskujen maksua, harrastuksiin kiitämistä, töitä ja mitä vielä. Koko ajan rakastetaan, mutta sitä ei välttämättä sanota ääneen. Rakkautta on esimerkiksi sisarusten iltasatuhetki peiton alla vanhempien riidellessä toisessa huoneessa.

Hirvosen romaanistakin huokuu rakkaus, mutta vahvimpana epätoivo sekä epäusko. Lauran ja tämän tyttären näkökulmien vuorottelu tuo romaaniin kerroksellisuutta, ja näin muodostuva kuva muistoista on täynnä ristiriitaisuuksia ja säröjä. Muistot koostuvat pitkälti tunteista, ja faktat voivat sekoittua kuviteltuun. Tai ehkä toiveisiin.

Oma lapsi muistetaan ehkä sellaisena kuin tämän haluaisi olevan, tai millainen tämä on joskus ollut. Ehkä kuviteltua lasta ei olekaan ollut, vaan sisäinen maailma on jotain ihan muuta. Tässä onkin mielestäni yksi romaanin kiehtovimmista ajatuksista: missä määrin toisen ihmisen voi tuntea? Oli kyse sitten omasta lapsesta tai ei, kenenkään pään sisään ei voi täysin päästä. Hyvin usein myös kysytään, että miten kukaan voi antaa lapselleen anteeksi tämän tekemät rikokset. Ehkä tässä taas päästään takaisin alkuun, eli alkukantaiseen vanhemman ja lapsen suhteeseen.

Tarinan kehämäinen ja sirpaleinen rakenne on melkeinpä päällekäyvää. Hirvonen kirjoittaa elegantisti ja koskettavasti, mutta aiheiden runsaus ja tarinan rönsyily ja poukkoilu sinne tänne aiheuttaa väkisin sen, että kaikkeen ei päästä niin syvälle kuin toivoisi. Olisin kaivannut lisää iskevyyttä ja lihaa luiden päälle. Esimerkiksi ilmastonmuutosta käsitellään lähinnä sivujuonteena. Se on läsnä henkilöiden elämässä ja käynnistää tapahtumasarjan, mutta muiden teemojen rinnalla se tuntuu ohuelta. Romaanin keskiössä oleva Aslak antaa myös vaikutelman ohuesta monen asian summasta, eikä stereotyyppinen käsittelytapa paranna asiaa.

Ajattelemaan haastaminen taitaa tässä kuitenkin olla se juttu, mihin lukijat ovat tarttuneet. Vaikka itseäni jäi häiritsemään pinnallisuus ja teemojen polveilu, niin tämä on kuitenkin selvästi ansainnut paikkansa 101 kirjaa -listalla. Se on parhaimmillaan juuri perhesuhteiden ja muistojen kuvauksessa, eikä se taida menettää otettaan myöskään tulevaisuuden lukijoista.

Kun aika loppuu jättää jälkeensä myös erään hyvin olennaisen kaiun, joka voi ehkä olla peräti se kaikkein tärkein anti: toivon kipinä on aina säilytettävä, vaikka se olisi kuinka vaikeaa.