3. joulukuuta 2016

Teatteriloki: Rock of Ages, Turun kaupunginteatteri

Esitys nähty lehdistölipulla

Alkuperäinen käsikirjoitus:  Christopher D'Arienzo
Ohjaus:  Mikko Kouki
Suomennos:  Teemu Kaskinen
Rooleissa:  Aki Louhela, Anna Victoria Eriksson, Minna Hämäläinen, Veeti Kallio, Mika Kujala, Olli Rahkonen, Petri Rajala, Mikael Saari, Tuukka Raitala, Saara-Elina Partanen / Sofia Arasola, Miika Jernberg, Reetta Heinonen

Esitykset:  21.10.2016 - 21.1.2017 (viimeinen esitys Dress- & sing-along!)

Jos jollain on vielä ennakkoluuloja musikaaleja kohtaan, niin tällä pläjäyksellä ne viimeistään häviävät. Rock of Ages on räjähdysmäinen jukebox-musikaali, jossa revitellään suosituilla (ja ehkä joidenkin piirien mielestä kliseiksi muodostuneilla) kasarirockin hiteillä. Vaikka bändi istuukin lavalla, ei tarkoitus ole kuitenkaan viedä huomiota näyttelijöiltä ja tarinalta. Ollaanhan tässä musikaalissa, ei keikalla.

Drew / Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Myönnän, että umpisurkean ja vain laimeahkosti kasarin elokuvan (josta leikattiin sekä kohtauksia että kokonaisia henkilöitä) nähneenä odotukseni olivat ristiriitaiset. Yllätys oli kuitenkin melkoinen, kun jo melkein alkutahdeistaan lähtien esitys kiskoi miltei letin päästä. Teemu Loikas on saanut muutettua Dominon pienen lavan upeasti 80-luvun Los Angelesin Sunset Stripiksi neonvalokyltteineen, baareineen ja strippiluolineen, ja tunnelman viimeistelee Jarmo Eskon asennetta huokuva valosuunnittelu sekä Tuomas Lampisen juuri sopivan yliampuva puvustus. Rouheiden tiiliseinien katseen alla kamppailevat kaksi nuorta rakkauden ja unelmien keskellä, ja Stripiä rakastavat ja siellä koko elämänsä viettäneet yrittävät säilyttää virtsanhajuisen paratiisinsa, legendaarisen Whiskey Barin, saksalaisten gryndereiden ostosparatiisihaaveilta.

Juonen ollessa melko heppoinen ja yllätyksetön näyttelijöillä on suuri vastuu, jotta pystyvät kantamaan tunnelman loppuun asti, eikä Turussa ollut tämän suhteen minkäänlaista ongelmaa. Uuden Musiikin Kilpailusta tuttu herkkä hurmuri Mikael Saari toi itsestään esiin aivan uuden puolen tähteydestä haaveilevana Drew'nä. Älyttömän upeat tulkinnat saavat paikoittain ihon kananlihalle, oli sitten kyse balladeista tai rokkikukkobiiseistä. Ääntä löytyy myös näyttelijäksi pyrkivää Sherrietä esittävältä Anna Victoria Erikssonilta, jonka varmoja roolisuorituksia ja enkelimäistä ääntä olen ennenkin ihaillut Turussa.

Sherrie ja Stacee Jaxx / Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Rock of Agesin ihanan hulluun luonteeseen kuuluu sen parodiamainen ote kaikkeen kasariin, rockmusiikkiin ja -tähteyteen yhdistettäviin kliseisiin, itse musikaalin tarinaan sekä yleisesti koko musikaaligenreen ja sen piirteisiin. Veeti Kallion samanaikaisesti karismaattinen että säälittävä Jaxx on juuri sellainen, mitä voikin rocktähden arkkityypiltä odottaa, mutta tulkinnasta löytyy asianmukaista pilkettä silmäkulmassa. Toisin kuin Broadwayn Lonny Barnettia, Aki Louhelan Lonnya ei ole vedetty täysin läskiksi, vaan eräänlaisena kertojana toimivasta hahmosta löytyy hauskuuden lisäksi myös uskottavuutta. Tuukka Raitalan mahtava liikekieli suloisena Franzina taas sai yleisössä aikaan ihastuneita huudahduksia ja hurraahuutoja.

Kappaleet kuulostavat odotetusti hieman silotellummilta kuin alkuperäisversionsa, mutta muutahan ei kannata odottaakaan, koska kyse on kuitenkin musikaaliviihteestä ja näyttelijöiksi on valittu nimenomaan rooleihinsa sopivat näyttelijät eikä olla menty pelkästään kappaleiden ehdoilla. Biisien tehtävä on tässä kuljettaa tarinaa eteenpäin, ehkä saada aikaan uudenlaisia tulkintoja toisenlaisessa kontekstissa tai yksinkertaisesti pistää bileet pystyyn. Ehkä tämä ei puristeille ja bändien hardcorefaneille sovi, mutta Rock of Agesia katsoessa kannattaakin jättää tosikkomoodi kotiin.

Pisteitä myös siitä, että kappaleista saatiin nauttia myös osittain alkuperäiskielellä.

PS. I LOVE CAMEL TOE (Lonny <3)

10. marraskuuta 2016

Kuka pelkää Virginia Woolfia? - Edward Albee (1962) + Lukuharjoituksia-haastekoonti

Who's Afraid of
Virginia Woolf?,
242 s.
MARTHA: I can't even see you... I haven't been able to see you for years...
GEORGE: ... if you pass out, or throw up, or something...
MARTHA: ... I mean, you're a blank,a cipher...
GEORGE: ... and try to keep your clothes on, too. There aren't many more sickening sights than you with a couple of drinks in you and your skirt up over your head, you know...

Pahaa sutta ken pelkäisi -kappaletta lauletaan Disneyn Kolme pientä porsasta (1933) -lyhytelokuvassa, jossa kaksi porsasta ovat varmoja, että ovat turvassa sudelta heinä- ja oksataloissaan.

Kuka pelkää Virginia Woolfia? alkaa siitä, kun George ja Martha palaavat juhlista kotiin nuoremman pariskunnan, Nickin ja Honeyn, kanssa ja päätyvät kumoamaan yön aikana drinkin jos toisenkin, ehkä kymmenenkin. Nick ja Honey jäävät jumiin tornadon keskelle, joka vaikuttaa lähinnä surrealistiselta naurutalon peilihuoneelta. Vieraat raahataan Georgen ja Marthan helvetinkuilua muistuttavan avioliiton keskelle, jossa tökitään heikkoihin kohtiin, riehutaan ja huudetaan sekä käyttäydytään kuin 5-vuotiaat tai demonin riivaamat.

Ilta on viskotun mudan peittämä katastrofi, jota ei voi olla tuijottamatta. Albeen pikimustan huumorin täyttämä näytelmä jyrää 1950-luvun jäykkien sosiaalisten normien ja amerikkalaisen ydinperheunelman yli ja leikittelee sen henkilöillä ravistellen niitä ytimiin saakka ja sylkien ne sitten ulos. Kauan ennen lopun paljastusta tunnelmasta tulee koko ajan painostavampi, ja pahaenteiset sinne tänne ripotellut vihjeet vahvistavat, että George ja Martha eivät ole vain keski-ikäinen pariskunta, joka tappelee tappelun vuoksi.

He muuttuvat raivonpuuskineen puhuriksi, joka puhaltaa heinistä ja oksista rakennetun talon nurin. Kun George napauttaa raunioita vielä hieman, loputkin rakenteet vajoavat maan tasalle ja Marthan täytyy kohdata se todellisuus, joka seuraa tämän sääntörikkomusta pariskunnan yhteisessä pelissä. Molempien pitää opetella selviytymään taivasalla. Vimmainen räyhääminen on muuttunut tyhjyydeksi ja syyllisyys sekä pettymys uupumukseksi. Tulevaisuus on epävarma, mutta on täysin mahdollista, että George ja Martha eivät pysty enää asumaan tiilitalossa, koska se vain muistuttaisi heitä kurjuudesta ja vihasta. Martha ei ainakaan ole valmis elämään ilman illuusioita, ja parin heikkoudet voivat hyvinkin johtaa heidät syleilemään taas sutta.

Lopuksi pitää vielä mainita vuoden 1966 elokuva. Näin sen muutama vuosi sitten ja... No, voiko olla enää täydellisempää Georgea ja Marthaa kuin Richard Burton ja Elizabeth Taylor? Taylor kynsii itsensä elokuvan poikki ja Burton kihisee pettymystä, ja yhdessä parivaljakko muodostaa yhden suuren ilotulitteen, joka voi hetkenä minä hyvänsä räjähtää katsojan kasvoille, mutta silti siitä ei voi kääntyä pois.


LUKUHARJOITUKSIA
Kujerruksia-blogin Linnean järjestämään näytelmähaasteeseen oli suunnitelmissa lukea ne, jotka ovat roikkuneet lukulistalla tai ovat muuten vain olleet mielessä jo ihan liian pitkään. Näytelmien lukeminen on antoisaa, mutta näköjään niihin ei tule tartuttua niin helposti kuin romaaneihin, joten vuoden aikana saldoksi tuli vain 7 kpl (pääsin silti taidemesenaatiksi). O'Neillin, Aiskhyloksen ja Albeen ravistelevat teokset olivat täyden viiden tähden arvoisia, ja haasteen myötä aloin ymmärtää ehkä paremmin, minkälaiset näytelmät kiinnostavat ja mihin suuntaan kannattaa seuraavaksi lähteä etsimään luettavaa. Teatterin lavalla olen nähnyt näistä vain Hiirenloukun, ja nimenomaan livenä se oli mielenkiintoisempi.

Pitkän päivän matka yöhön (1956) - Eugene O'Neill
Hiirenloukku (1952) - Agatha Christie
Neiti Julie (1888) - August Strindberg
Hamlet (1602) - William Shakespeare
Oresteia (458 eaa) - Aiskhylos
The Elephant Man (1977) - Bernard Pomerance 
Kuka pelkää Virginia Woolfia? (1962) - Edward Albee

8. marraskuuta 2016

The Elephant Man - Bernard Pomerance (1977)

102 s.
TREVES: Have we nothing to say, John?
MERRICK: If all that'd stared at me'd been sacked - there'd be whole towns out of work.
TREVES: I meant, "Thank you, sir."
MERRICK: "Thank you, sir."
TREVES: We always do say please and thank you, don't we?
MERRICK: Yes, sir. Thank you.
TREVES: If we want to properly be like others.

Onnistuin jotenkin jättämään Lontoon teatteritarjonnan tarkistamatta ennen viime vuoden matkaa, ja eräällä bussikierroksella sitten mahanpohjasta kouraisi aika ikävästi, kun näin The Elephant Man -näytelmän mainoksen. Tunne paheni entisestään, kun kierroksen jälkeen tarkistin lippukioskin seinästä aikataulut ja huomasin, että näytelmän viimeinen esitys oli ollut juuri edellisenä päivänä. Yksi mielenkiintoisimmista elämäntarinoista, vieläpä sellainen josta olen ollut suorastaan pakkomielteinen muutaman viime vuoden ajan, ja juuri muutamaa kuukautta aiemmin olin harmitellut, etten pysty matkustamaan New Yorkiin katsomaan näytelmää Broadwaylla, jossa se oli saanut loistavat arvostelut. Yritin tässä sitten lohduttaa itseäni lukemalla näytelmän, ja se onneksi löytyi helposti archive.org -arkiston lainauspuolelta (tuolla voi siis luoda profiilin ja teoksia saa lainaan kahdeksi viikoksi; muistaakseni openlibrary.org -osoitteessa on myös archive-sivuston kirjoja).

"[T]he most disgusting specimen of humanity". "[A] perverted object". Näillä sanoilla tohtori Frederick Treves kuvailee The Elephant Man and Other Reminiscences (1923) -muistelmissaan Joseph Merrickiä (usein virheellisesti John), yhtä viktoriaanisen aikakauden kuuluisinta hahmoa. Merrick alkoi oireilla nuorella iällä, ja myöhemmin epämuodostumat levisivät niin paljon, että tämän piti nukkua istuma-asennossa, jotta pään paino ei katkaisisi niskaa. Epämuodostumat estivät myös tavallisen työssä käymisen (tupakoiden kääriminen hankaloitui ja kaupustelu ei onnistunut, koska asiakkaat kauhistuivat Merrickin ulkonäköä), ja muutaman köyhäintalovuoden jälkeen Merrick päätti yrittää onneaan kiertävän sirkuksen parissa. Kun Merrick päätyi Lontooseen erääseen Whitechapelin pikkukauppaan töllisteltäväksi, hän tapasi ensimmäistä kertaa Frederick Trevesin. Epäonnistuneen Brysselin matkan jälkeen Merrick palasi Lontooseen, uudisti tuttavuutensa Trevesin kanssa ja lopulta Merrickin annettiin jäädä asumaan kuolemaansa asti London Hospitaliin.

Fiktion kirjoittaminen oikeista henkilöistä on monin tavoin ongelmallista. Kuten David Lynchin Elefanttimiehessä (1980) (jonka tuotantoyhtiö haastettiin oikeuteen, koska juoni oli liian samanlainen näytelmään verrattuna), Pomerancen The Elephant Manissa Merrick on holhoavan Trevesin uhri. Hän on myös seurapiirin huomion keskipisteessä, ja vaikka silmäätekevät kanniskelevat tälle lahjoja, kukaan heistä ei näytä olevan aidosti kiinnostunut Merrickistä ihmisenä. He näkevät Merrickissä jotain itsestään, jolloin tästä tulee tyhjä taulu, joka heijastaa kaikkien pelkoja ja haluja.

Tämä nimenomaan on vaivaannuttavaa, koska Merrickin liiallinen uhriuttaminen tekee tästä pelkän säälin kohteen. Strategia voi tehdä Merrickin elämäntarinaan liittyvien teemojen tarkastelusta helpompaa, mutta se on kuitenkin kyseenalainen toimintatapa, koska fiktiosta saatu mielikuva voi jäädä elämään. Pomerancen kerronnassa Merrickiä pahoinpidellään Brysselissä, vaikka huolimatta tämän vastahakoisuudesta kertoa sirkusajoistaan, ei ole mitään syytä olettaa, että sattui väkivaltaisia yhteenottoja.

Uusimpien tutkimusten mukaan Treves liioitteli tai keksi asioita muistelmissaan (tämä ei esimerkiksi ymmärtänyt, että epämuodostumien esittely oli alun perin Merrickin oma idea), mutta jollei muunlaista tietoa tule esiin, haluaisin että Merrick muistetaan herkkänä teatteria rakastavana nuorena miehenä, joka vietti aikaa lukemalla kirjoja ja rakentamalla pienoismalleja. Hänellä oli epäilemättä vaikeuksia elämässään, mutta hän myös yritti parhaansa selviytyäkseen.

Jos yrittää unohtaa eroavaisuudet ja valitettavat Merrickin luonteesta tehdyt tulkinnat, Pomerancen näytelmä on kuitenkin pohjimmiltaan hienoa vaihtoehtoteatteria. Se pystyy vain 21:llä lyhyellä kohtauksella tarjoamaan toisenlaisen näkemyksen Merrickin tarinaan. Hänestä huolehdittiin hyvin ennen kuolemaansa 27 vuoden iässä, mutta Pomerance haastaa ajattelemaan näytteillä olemisen ajatusta. Kuinka moni lahjoittajista ja seurapiiri-ihmisistä todella välitti Merrickistä ihmisenä, eikä vain pitänyt tätä säälittävänä hyväntekeväisyyskohteena ja illallispöydän keskustelunaiheena? Oliko Treves aito ystävä, vai pitikö tämä Merrickiä vain mielenkiintoisena lääketieteellisenä erikoisuutena ja yritti muuttaa tätä normaalimmaksi?

__________

Osallistuu haasteeseen:  Lukuharjoituksia