30. joulukuuta 2016

Haastekoonti 2x: Kurjen siivellä ja Läpi historian

KURJEN SIIVELLÄ
Olin vielä tämän Pinon päällimmäinen -blogin haasteen alkaessa melko innoissani, koska vaikka yliopistossa olen tehnyt jonkun verran Aasia-opintoja, niin Aasia on jäänyt kaunokirjallisella puolella aika vieraaksi. Haasteinnostus hiipui vähitellen ja aktiivinen luettavan etsiminen jäi, mutta tämä ei kuitenkaan jää tähän. Aion tutustua vielä aasialaisiin elokuviin vähän paremmin (tähän mennessä suosikeikseni ovat nousseet mm. Onibaba [1964] ja Hausu [1977]), joten toivottavasti siinä kyljessä innostun kirjoistakin. Jotain japanilaiseen mytologiaan liittyvää tietokirjallisuutta olisi tarkoitus saada vielä lukulistalle, ja yksi kirjastosta haettu kiinalainen dekkari odottaa jo lukuvuoroaan (tosin jätin sen kotiin lähdettyäni maalle joulunviettoon, ja nyt se sitten kiinnostaisi aika paljon, hehe).

Japani
Musta sade (1969) - Masuji Ibuse
Tästä en saanut arviota aikaiseksi, joten miniarviota taas kehiin. Musta sade on dokumenttiromaani Hiroshiman pommituksesta, ja se niitti mainetta ja palkintoja ilmestymisensä jälkeen. Ibuse käytti pommituksesta selvinneiden päiväkirjamerkintöjä, joten kirja onkin hyvin raskasta luettavaa aitoutensa ja kuvaustensa vuoksi. En kuitenkaan valitettavasti päässyt romaaniin sisälle, vaikka se onkin suurimmaksi osaksi saanut ylistäviä arvioita. Olisin ehkä mieluummin lukenut tietokirjan aiheesta, koska dokumenttimaisuus jätti aika lattean jälkimaun kaunokirjalliseen puoleen yhdistettynä. Tarina tuntui siis lähinnä sivujuonteelta.

LÄPI HISTORIAN
Tämä Klassikkojen lumoissa -blogin haaste oli kuin tehty tällaiselle klassikkoja ja kaikkea vanhaa rakastavalle otukselle, mutta osa aikakausista osoittautui sen verran haastaviksi, että koin parhaaksi jättää haasteen sikseen jo parisen kuukautta sitten ja tyytyä paronittaren arvoon. Väkisin ei kannata lukea mitään, vaikka se tarkoittaisikin haasteen valmistumista. Muutaman mielenkiintoisen kirjan laitoin silti muistiin. Ne eivät juuri haasteen aikana kiinnostaneet, mutta aion vielä jossain vaiheessa lukea ne.

Antiikki (800 eaa – 400 jaa)
Oresteia (458 eaa) - Aiskhylos

Keskiaika (400–1400-luku)
- 

Renessanssi (1400–1500-luku)
Hamlet (1602) - William Shakespeare

Barokki ja klassismi (1600-luku)
-

Valistus ja esiromantiikka (1700-luku)
-

Romantiikka (1800-luvun alku)
Tales of the Dead (1812) - Sarah Elizabeth Utterson (toim.)

Realismi ja naturalismi (1800-luvun loppu)
Naturalismi
Neiti Julie (1888) - August Strindberg

Symbolismi (1800–1900-luvun vaihde)
-

Modernismi ja ekspressionismi (1900-luvun alku)
-

Radikalismi ja postmodernismi (1900-luvun loppu)
Postmodernismi
Alta nollan (1985) - Bret Easton Ellis

3. joulukuuta 2016

Teatteriloki: Rock of Ages, Turun kaupunginteatteri

Esitys nähty lehdistölipulla

Alkuperäinen käsikirjoitus:  Christopher D'Arienzo
Ohjaus:  Mikko Kouki
Suomennos:  Teemu Kaskinen
Rooleissa:  Aki Louhela, Anna Victoria Eriksson, Minna Hämäläinen, Veeti Kallio, Mika Kujala, Olli Rahkonen, Petri Rajala, Mikael Saari, Tuukka Raitala, Saara-Elina Partanen / Sofia Arasola, Miika Jernberg, Reetta Heinonen

Esitykset:  21.10.2016 - 21.1.2017 (viimeinen esitys Dress- & sing-along!)

Jos jollain on vielä ennakkoluuloja musikaaleja kohtaan, niin tällä pläjäyksellä ne viimeistään häviävät. Rock of Ages on räjähdysmäinen jukebox-musikaali, jossa revitellään suosituilla (ja ehkä joidenkin piirien mielestä kliseiksi muodostuneilla) kasarirockin hiteillä. Vaikka bändi istuukin lavalla, ei tarkoitus ole kuitenkaan viedä huomiota näyttelijöiltä ja tarinalta. Ollaanhan tässä musikaalissa, ei keikalla.

Drew / Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Myönnän, että umpisurkean ja vain laimeahkosti kasarin elokuvan (josta leikattiin sekä kohtauksia että kokonaisia henkilöitä) nähneenä odotukseni olivat ristiriitaiset. Yllätys oli kuitenkin melkoinen, kun jo melkein alkutahdeistaan lähtien esitys kiskoi miltei letin päästä. Teemu Loikas on saanut muutettua Dominon pienen lavan upeasti 80-luvun Los Angelesin Sunset Stripiksi neonvalokyltteineen, baareineen ja strippiluolineen, ja tunnelman viimeistelee Jarmo Eskon asennetta huokuva valosuunnittelu sekä Tuomas Lampisen juuri sopivan yliampuva puvustus. Rouheiden tiiliseinien katseen alla kamppailevat kaksi nuorta rakkauden ja unelmien keskellä, ja Stripiä rakastavat ja siellä koko elämänsä viettäneet yrittävät säilyttää virtsanhajuisen paratiisinsa, legendaarisen Whiskey Barin, saksalaisten gryndereiden ostosparatiisihaaveilta.

Juonen ollessa melko heppoinen ja yllätyksetön näyttelijöillä on suuri vastuu, jotta pystyvät kantamaan tunnelman loppuun asti, eikä Turussa ollut tämän suhteen minkäänlaista ongelmaa. Uuden Musiikin Kilpailusta tuttu herkkä hurmuri Mikael Saari toi itsestään esiin aivan uuden puolen tähteydestä haaveilevana Drew'nä. Älyttömän upeat tulkinnat saavat paikoittain ihon kananlihalle, oli sitten kyse balladeista tai rokkikukkobiiseistä. Ääntä löytyy myös näyttelijäksi pyrkivää Sherrietä esittävältä Anna Victoria Erikssonilta, jonka varmoja roolisuorituksia ja enkelimäistä ääntä olen ennenkin ihaillut Turussa.

Sherrie ja Stacee Jaxx / Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Rock of Agesin ihanan hulluun luonteeseen kuuluu sen parodiamainen ote kaikkeen kasariin, rockmusiikkiin ja -tähteyteen yhdistettäviin kliseisiin, itse musikaalin tarinaan sekä yleisesti koko musikaaligenreen ja sen piirteisiin. Veeti Kallion samanaikaisesti karismaattinen että säälittävä Jaxx on juuri sellainen, mitä voikin rocktähden arkkityypiltä odottaa, mutta tulkinnasta löytyy asianmukaista pilkettä silmäkulmassa. Toisin kuin Broadwayn Lonny Barnettia, Aki Louhelan Lonnya ei ole vedetty täysin läskiksi, vaan eräänlaisena kertojana toimivasta hahmosta löytyy hauskuuden lisäksi myös uskottavuutta. Tuukka Raitalan mahtava liikekieli suloisena Franzina taas sai yleisössä aikaan ihastuneita huudahduksia ja hurraahuutoja.

Kappaleet kuulostavat odotetusti hieman silotellummilta kuin alkuperäisversionsa, mutta muutahan ei kannata odottaakaan, koska kyse on kuitenkin musikaaliviihteestä ja näyttelijöiksi on valittu nimenomaan rooleihinsa sopivat näyttelijät eikä olla menty pelkästään kappaleiden ehdoilla. Biisien tehtävä on tässä kuljettaa tarinaa eteenpäin, ehkä saada aikaan uudenlaisia tulkintoja toisenlaisessa kontekstissa tai yksinkertaisesti pistää bileet pystyyn. Ehkä tämä ei puristeille ja bändien hardcorefaneille sovi, mutta Rock of Agesia katsoessa kannattaakin jättää tosikkomoodi kotiin.

Pisteitä myös siitä, että kappaleista saatiin nauttia myös osittain alkuperäiskielellä.

PS. I LOVE CAMEL TOE (Lonny <3)

10. marraskuuta 2016

Kuka pelkää Virginia Woolfia? - Edward Albee (1962) + Lukuharjoituksia-haastekoonti

Who's Afraid of
Virginia Woolf?,
242 s.
MARTHA: I can't even see you... I haven't been able to see you for years...
GEORGE: ... if you pass out, or throw up, or something...
MARTHA: ... I mean, you're a blank,a cipher...
GEORGE: ... and try to keep your clothes on, too. There aren't many more sickening sights than you with a couple of drinks in you and your skirt up over your head, you know...

Pahaa sutta ken pelkäisi -kappaletta lauletaan Disneyn Kolme pientä porsasta (1933) -lyhytelokuvassa, jossa kaksi porsasta ovat varmoja, että ovat turvassa sudelta heinä- ja oksataloissaan.

Kuka pelkää Virginia Woolfia? alkaa siitä, kun George ja Martha palaavat juhlista kotiin nuoremman pariskunnan, Nickin ja Honeyn, kanssa ja päätyvät kumoamaan yön aikana drinkin jos toisenkin, ehkä kymmenenkin. Nick ja Honey jäävät jumiin tornadon keskelle, joka vaikuttaa lähinnä surrealistiselta naurutalon peilihuoneelta. Vieraat raahataan Georgen ja Marthan helvetinkuilua muistuttavan avioliiton keskelle, jossa tökitään heikkoihin kohtiin, riehutaan ja huudetaan sekä käyttäydytään kuin 5-vuotiaat tai demonin riivaamat.

Ilta on viskotun mudan peittämä katastrofi, jota ei voi olla tuijottamatta. Albeen pikimustan huumorin täyttämä näytelmä jyrää 1950-luvun jäykkien sosiaalisten normien ja amerikkalaisen ydinperheunelman yli ja leikittelee sen henkilöillä ravistellen niitä ytimiin saakka ja sylkien ne sitten ulos. Kauan ennen lopun paljastusta tunnelmasta tulee koko ajan painostavampi, ja pahaenteiset sinne tänne ripotellut vihjeet vahvistavat, että George ja Martha eivät ole vain keski-ikäinen pariskunta, joka tappelee tappelun vuoksi.

He muuttuvat raivonpuuskineen puhuriksi, joka puhaltaa heinistä ja oksista rakennetun talon nurin. Kun George napauttaa raunioita vielä hieman, loputkin rakenteet vajoavat maan tasalle ja Marthan täytyy kohdata se todellisuus, joka seuraa tämän sääntörikkomusta pariskunnan yhteisessä pelissä. Molempien pitää opetella selviytymään taivasalla. Vimmainen räyhääminen on muuttunut tyhjyydeksi ja syyllisyys sekä pettymys uupumukseksi. Tulevaisuus on epävarma, mutta on täysin mahdollista, että George ja Martha eivät pysty enää asumaan tiilitalossa, koska se vain muistuttaisi heitä kurjuudesta ja vihasta. Martha ei ainakaan ole valmis elämään ilman illuusioita, ja parin heikkoudet voivat hyvinkin johtaa heidät syleilemään taas sutta.

Lopuksi pitää vielä mainita vuoden 1966 elokuva. Näin sen muutama vuosi sitten ja... No, voiko olla enää täydellisempää Georgea ja Marthaa kuin Richard Burton ja Elizabeth Taylor? Taylor kynsii itsensä elokuvan poikki ja Burton kihisee pettymystä, ja yhdessä parivaljakko muodostaa yhden suuren ilotulitteen, joka voi hetkenä minä hyvänsä räjähtää katsojan kasvoille, mutta silti siitä ei voi kääntyä pois.


LUKUHARJOITUKSIA
Kujerruksia-blogin Linnean järjestämään näytelmähaasteeseen oli suunnitelmissa lukea ne, jotka ovat roikkuneet lukulistalla tai ovat muuten vain olleet mielessä jo ihan liian pitkään. Näytelmien lukeminen on antoisaa, mutta näköjään niihin ei tule tartuttua niin helposti kuin romaaneihin, joten vuoden aikana saldoksi tuli vain 7 kpl (pääsin silti taidemesenaatiksi). O'Neillin, Aiskhyloksen ja Albeen ravistelevat teokset olivat täyden viiden tähden arvoisia, ja haasteen myötä aloin ymmärtää ehkä paremmin, minkälaiset näytelmät kiinnostavat ja mihin suuntaan kannattaa seuraavaksi lähteä etsimään luettavaa. Teatterin lavalla olen nähnyt näistä vain Hiirenloukun, ja nimenomaan livenä se oli mielenkiintoisempi.

Pitkän päivän matka yöhön (1956) - Eugene O'Neill
Hiirenloukku (1952) - Agatha Christie
Neiti Julie (1888) - August Strindberg
Hamlet (1602) - William Shakespeare
Oresteia (458 eaa) - Aiskhylos
The Elephant Man (1977) - Bernard Pomerance 
Kuka pelkää Virginia Woolfia? (1962) - Edward Albee

8. marraskuuta 2016

The Elephant Man - Bernard Pomerance (1977)

102 s.
TREVES: Have we nothing to say, John?
MERRICK: If all that'd stared at me'd been sacked - there'd be whole towns out of work.
TREVES: I meant, "Thank you, sir."
MERRICK: "Thank you, sir."
TREVES: We always do say please and thank you, don't we?
MERRICK: Yes, sir. Thank you.
TREVES: If we want to properly be like others.

Onnistuin jotenkin jättämään Lontoon teatteritarjonnan tarkistamatta ennen viime vuoden matkaa, ja eräällä bussikierroksella sitten mahanpohjasta kouraisi aika ikävästi, kun näin The Elephant Man -näytelmän mainoksen. Tunne paheni entisestään, kun kierroksen jälkeen tarkistin lippukioskin seinästä aikataulut ja huomasin, että näytelmän viimeinen esitys oli ollut juuri edellisenä päivänä. Yksi mielenkiintoisimmista elämäntarinoista, vieläpä sellainen josta olen ollut suorastaan pakkomielteinen muutaman viime vuoden ajan, ja juuri muutamaa kuukautta aiemmin olin harmitellut, etten pysty matkustamaan New Yorkiin katsomaan näytelmää Broadwaylla, jossa se oli saanut loistavat arvostelut. Yritin tässä sitten lohduttaa itseäni lukemalla näytelmän, ja se onneksi löytyi helposti archive.org -arkiston lainauspuolelta (tuolla voi siis luoda profiilin ja teoksia saa lainaan kahdeksi viikoksi; muistaakseni openlibrary.org -osoitteessa on myös archive-sivuston kirjoja).

"[T]he most disgusting specimen of humanity". "[A] perverted object". Näillä sanoilla tohtori Frederick Treves kuvailee The Elephant Man and Other Reminiscences (1923) -muistelmissaan Joseph Merrickiä (usein virheellisesti John), yhtä viktoriaanisen aikakauden kuuluisinta hahmoa. Merrick alkoi oireilla nuorella iällä, ja myöhemmin epämuodostumat levisivät niin paljon, että tämän piti nukkua istuma-asennossa, jotta pään paino ei katkaisisi niskaa. Epämuodostumat estivät myös tavallisen työssä käymisen (tupakoiden kääriminen hankaloitui ja kaupustelu ei onnistunut, koska asiakkaat kauhistuivat Merrickin ulkonäköä), ja muutaman köyhäintalovuoden jälkeen Merrick päätti yrittää onneaan kiertävän sirkuksen parissa. Kun Merrick päätyi Lontooseen erääseen Whitechapelin pikkukauppaan töllisteltäväksi, hän tapasi ensimmäistä kertaa Frederick Trevesin. Epäonnistuneen Brysselin matkan jälkeen Merrick palasi Lontooseen, uudisti tuttavuutensa Trevesin kanssa ja lopulta Merrickin annettiin jäädä asumaan kuolemaansa asti London Hospitaliin.

Fiktion kirjoittaminen oikeista henkilöistä on monin tavoin ongelmallista. Kuten David Lynchin Elefanttimiehessä (1980) (jonka tuotantoyhtiö haastettiin oikeuteen, koska juoni oli liian samanlainen näytelmään verrattuna), Pomerancen The Elephant Manissa Merrick on holhoavan Trevesin uhri. Hän on myös seurapiirin huomion keskipisteessä, ja vaikka silmäätekevät kanniskelevat tälle lahjoja, kukaan heistä ei näytä olevan aidosti kiinnostunut Merrickistä ihmisenä. He näkevät Merrickissä jotain itsestään, jolloin tästä tulee tyhjä taulu, joka heijastaa kaikkien pelkoja ja haluja.

Tämä nimenomaan on vaivaannuttavaa, koska Merrickin liiallinen uhriuttaminen tekee tästä pelkän säälin kohteen. Strategia voi tehdä Merrickin elämäntarinaan liittyvien teemojen tarkastelusta helpompaa, mutta se on kuitenkin kyseenalainen toimintatapa, koska fiktiosta saatu mielikuva voi jäädä elämään. Pomerancen kerronnassa Merrickiä pahoinpidellään Brysselissä, vaikka huolimatta tämän vastahakoisuudesta kertoa sirkusajoistaan, ei ole mitään syytä olettaa, että sattui väkivaltaisia yhteenottoja.

Uusimpien tutkimusten mukaan Treves liioitteli tai keksi asioita muistelmissaan (tämä ei esimerkiksi ymmärtänyt, että epämuodostumien esittely oli alun perin Merrickin oma idea), mutta jollei muunlaista tietoa tule esiin, haluaisin että Merrick muistetaan herkkänä teatteria rakastavana nuorena miehenä, joka vietti aikaa lukemalla kirjoja ja rakentamalla pienoismalleja. Hänellä oli epäilemättä vaikeuksia elämässään, mutta hän myös yritti parhaansa selviytyäkseen.

Jos yrittää unohtaa eroavaisuudet ja valitettavat Merrickin luonteesta tehdyt tulkinnat, Pomerancen näytelmä on kuitenkin pohjimmiltaan hienoa vaihtoehtoteatteria. Se pystyy vain 21:llä lyhyellä kohtauksella tarjoamaan toisenlaisen näkemyksen Merrickin tarinaan. Hänestä huolehdittiin hyvin ennen kuolemaansa 27 vuoden iässä, mutta Pomerance haastaa ajattelemaan näytteillä olemisen ajatusta. Kuinka moni lahjoittajista ja seurapiiri-ihmisistä todella välitti Merrickistä ihmisenä, eikä vain pitänyt tätä säälittävänä hyväntekeväisyyskohteena ja illallispöydän keskustelunaiheena? Oliko Treves aito ystävä, vai pitikö tämä Merrickiä vain mielenkiintoisena lääketieteellisenä erikoisuutena ja yritti muuttaa tätä normaalimmaksi?

__________

Osallistuu haasteeseen:  Lukuharjoituksia

4. marraskuuta 2016

Oresteia - Aiskhylos (458 eaa)

Ὀρέστεια
232 s.
Vaan jumalatar Oikeamielisyys
    valaisee nokisen pirtin,
    siunaa oikeudenmukaisen.
Pois linnoista, joissa tihkuu kulta
    ja kädet ovat likaiset,
hän kääntää silmänsä ja tulee
sydämeltään hyvän luo,
    ja rikkauden valtaa halveksii,
    väärän ylistyksen valtaa.

Oresteia on yksi kuuluisimmista antiikin Kreikan näytelmistä, ja ainoa tähän päivään kokonaisena säilynyt trilogia. Trilogian alkaessa Troija on sodan jäljiltä maan tasalla ja Agamemnon, Mykenen kuningas, palaa voittoisana kotiin. Oresteia on vain pieni osa kirotun Atreuksen suvun historiasta. Näytelmätrilogia alkaa Agamemnonin murhasta ja loppuosa käsittelee teon seurauksia, mutta aikaisemmat kreikkalaisen mytologian tapahtumat vaikuttavat taustalla. Atreuksen suvun kirous alkaa siitä, kun Tantalus tappaa poikansa ja yrittää syöttää tämän jumalille (jotka ajatuksissaan olevaa Demeteriä lukuun ottamatta onneksi tietävät mitä lautasilla on ja kieltäytyvät ateriasta). Tämän jälkeen sukulinja tahraantuu aviorikoksiin, petoksiin, murhiin, kannibalismiin, rehvasteluun, ylimielisyyteen jne.

Mytologian tapahtumista riittää monenlaisia versioita, ja joissain niistä Aigisthos on Agamemnonin tappaja. Oresteiassa Klytaimnestran ajaa aviomiehensä murhaan sokea tarve kostaa tyttärensä Ifigeneian kuolema. Koska mahtaileva Agamemnon suututti ennen Troijan sodan alkua Artemis-jumalattaren, tämä yritti estää kreikkalaisia pääsemästä Troijaan, ja ainoa keino saada tuulta purjeisiin oli uhrata Ifigeneia (joka jostain syystä lähti mielellään tapettavaksi). Tarinan tuhoisuutta lisää se, että Klytaimnestra ei tiedä Artemiin vaihtaneen Ifigeneian paikalle peuran, ja Ifigeneia elää nyt salaisessa paikassa Artemiin papittarena.

Vaikka Ifigeneian kuolemaa pidettiin välttämättömänä tekona Artemiin lepyttämiseksi, ei ole mikään ihme, että Klytaimnestran äidinrakkaus vaihtuu kylmään vihaan, kun tämä ajattelee joutuneensa hirvittävän petoksen uhriksi. Tämän kuvataan olevan terässydäminen, kykenevä ajattelemaan kuin mies ja nainen, joka kietoo uhrinsa viekkaasti ansaansa. Kun Klytaimnestraa syytetään naismaisesta hysteerisyydestä, tämä kieltää sen tyynesti ja on iloinen karkottaessaan murhan, hulluuden ja kaunan kodistaan.

Klytaimnestran vääristynyt ja epälooginen oikeudentaju on tietenkin väärin, mutta Aiskhylos ei esitä tätä yksiselitteisen mustavalkoisessa valossa. Agamemnonin ollessa sodassa Klytaimnestra ryhtyi suhteeseen valtaistuinta tavoittelevan Aigisthoksen kanssa, mutta missään vaiheessa ei ole selvää, oliko Klytaimnestra itsenäinen toimija suhteen aloittamisessa vai oliko tämä taas häikäilettömän miehen tallattavana.

Klytaimnestra näyttäytyy toisaalta enimmäkseen femme fatalen prototyyppinä. Tätä ei pohjimmiltaan vihata murhan takia, vaan koska tämä uskaltaa nujertaa vaikutusvaltaisen miehen, jota vihollisetkin kunnioittavat, ja joka on perheen pää. Agamemnonin koti on hallitsijan linna, mutta kavala ja julkea Klytaimnestra tahraa sen verellä, sylkee suustaan vihaa ja käyttää seksuaalisuuttaan saadakseen mitä haluaa. Hän hylkää tietoisesti asemansa kuuliaisena vaimona ja äitinä sekä kodinhengettärenä.

Jos Klytaimnestra olisi hakenut oikeutta tyttärelleen, olisiko hän onnistunut siinä? Surun täyttämässä mielessä murha oli todennäköisesti ainoa keino ratkaista tilanne ja kostaa Ifigeneian kuolema. Kauna kasvoi kasvamistaan, kun Klytaimnestra oli pakotettu odottamaan kärsivällisesti tulisijan luona miestään sodasta. Miestä, joka kaiken lisäksi toi mukanaan jalkavaimokseen haluamansa Kassandran (selvänäkijä, joka on kirottu näkemään enteitä niin, että kukaan ei usko niihin).

Klytaimnestran sisar, Troijan Helena, kuvataan lähes yhtä häikäilemättömänä naisena, joka ei tappanut ketään omakätisesti, mutta jonka Aiskhylos kertoo aiheuttaneen Troijan sodan. Sen sijaan että Helena olisi ollut jumalattarien pelinappula ja Pariksen raiskauksen/kidnappauksen uhri, häneen viitataan huorana. Paris (joka  vei mielellään Helenan Troijaan, vaikka tiesi varmasti seuraukset) oli ilmeisesti vain märkä rätti ilman omaa tahtoa ja antoi Helenan lumota itsensä.

Myöhemmin trilogiassa Agamemnonin ja Klytaimnestran poika Orestes palaa maanpaosta, ja näytelmien sävy muuttuu. Vaikka pidänkin enemmän alkupuolen kuumeisesta hulluudesta ja uhkaavasta tunnelmasta, jumalien saapuminen näyttämölle pitää loppupuolen mielenkiintoisena. Väittely siitä, ansaitseeko isänsä kuoleman kostanut Orestes rangaistuksen päättyy äänestykseen. Tämä havainnollistaa hyvin sitä, miten jumalat olivat iso osa ihmisten kohtalon päättämisessä ja rauhan häiritsijöiden rankaisussa, mutta myös miten jumalatkaan eivät ole täydellisiä, vaan joutuvat joskus kiistoihin keskenään.

Orestes päätyy pelottavien Raivotarten jahtaamaksi (näiden ensimmäinen kohtaus olisi mielenkiintoista nähdä näyttämöllä), vaikka Oresteen sisar Elektra sekä Apollon-jumala olivat alun perin kannustamassa kostoon. Raivotarten ja Apollonin kiista on yksi loppupuolen kohokohdista. Kreikkalaisten tragedioiden tapaan Oresteia päättyy toiveikkaasti. Perustetaan uusi lakijärjestelmä, joka on siirtynyt verikoston perinteestä oikeudenmukaisempaan käytäntöön. Jäljelle jää kaiku aina ajankohtaisesta ajatuksesta: hyvät ajatukset johtavat kaltaisiinsa tekoihin, mutta viha ja ylimielisyys sikiävät kurjuutta ja verilöylyjä.

Huom: Koska Oresteia on täynnä metaforia ja viittauksia kreikkalaisen mytologian tapahtumiin, lukeminen helpottuu huomattavasti, jos panostaa hyvään painokseen alaviitteineen ja johdantoineen. Vanhempaan suomennokseen en ole tutustunut, mutta uudempi ainakin on loistava. Runollisuus on säilytetty, mutta teksti on silti selkeydessään helppolukuinen, ja hyvät selitykset sekä mielenkiintoinen teksti Oresteian esityshistoriasta kruunasivat kaiken.

Huom 2: Tätä lukiessa tuli mieleen Pierre-Narcisse Guérinin Murder of Agamemnon, joka on ollut lempimaalaukseni aina siitä asti, kun näin sen Louvressa vuonna 2007. Voimakkaat värit ja Klytaimnestran pistävä raivoa täynnä oleva katse eivät tosin valitettavasti pääse pelkässä kuvassa oikeuksiinsa.

__________

Suomentaja:  Kirsti Simonsuuri
Osallistuu haasteisiin:  Lukuharjoituksia ja Läpi historian (Antiikki)

2. marraskuuta 2016

Teatteriloki: Kissa kuumalla katolla, Turun kaupunginteatteri

Esitys nähty lehdistölipulla

Ohjaus: Sini Pesonen
Suomennos: Juha Siltanen
Rooleissa: Pyry Nikkilä, Niina Koponen, Taneli Mäkelä, Eila Halonen, Stefan Karlsson, Ulla Koivuranta, Kimmo Rasila, Riitta Salminen, Amelie Chaabouni/Lilli Toivanen, Kasper Kouvonen/Melvin Tavakoli, Sarita Timsina, Vincent Niemi, Maria Salonen/Helmi Laurinen

Esitykset: 28.10. - 29.12.2016

Tennessee Williamsin (1911-1983) tunnetuin näytelmä kertoo yhden illan tapahtumista mississippiläisellä puuvillaplantaasilla. Big Daddy Pollittin (luonteva Taneli Mäkelä) pojat perheineen ovat saapuneet juhlistamaan hänen syntymäpäiväänsä ja syöpätutkimuksesta saatuja puhtaita papereita, mutta huomio kiinnittyy pian muualle, kun perheen keskinäiset suhteet alkavat rakoilla.

Syvän etelän kuuman ja kostean illan tunnelma on toteutettu upeasti. Jani Uljaksen lavastus on yhtä aikaa sekä prameilevaa että plantaasielämän rappeutumista enteilevä. Painostavaa ilmapiiriä korostaa humisevan kattotuulettimen varjo, joka vaanii kauniin 1950-luvun sisustuksen yllä kuin hyökkäykseen valmistautuva hyönteinen.

Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Brickin ja Margaretin avioliiton hiillos on sammunut välinpitämättömyyden vuoksi olemattomiin, ja taustalla häilyy huoneessa kummitteleva menneisyyden möykky, jota ei saa mainita sanallakaan ääneen. Karismaattisen Pyry Nikkilän varmuus Brickinä, entisenä urheilusankarina, korostaa ensimmäisellä puoliajalla Niina Koposen omaan makuuni hieman liian hysteerisen ja hössöttävän Margaretin levottomuutta. Molemminpuolinen tyytymättömyys on johtanut Brickin juomiseen, ja asioita taitavasti väistelemään oppinut Margaret väijyy jatkuvasti hetkeä, jolloin tilanne on muuttumaisillaan ja tunteista voi puhua rehellisesti.

Varakkaan Pollittin perhettä jäytäviä kipeitä asioita raastetaan illan aikana esiin niin, että yleisössäkin tuntuu olo kiusaantuneelta ja vereslihaiselta. Maen, näennäisen täydellisen perheenäidin, piikittely Brickin ja Margaretin lapsettomuudesta saa veren kiehumaan. Mistään ei puhuta suoraan, vaan hienovaraisia iskuja satelee, seinän takana salakuunnellaan toisten keskusteluja ja yksityisyys ei tunnu olevan hyve. Perintötaistelu ajaa entisestään syyttelyyn ja katkeruuteen.

Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Kissa kuumalla katolla on yksi lempinäytelmistäni. Turkulaisen produktion nähtyäni olen helpottunut, sillä siinä on tavoitettu kaikki oleellinen Williamsin näytelmien tunnelmasta, mutta pienet modernit vivahteet pitävät siitä pölyisyyden poissa ja kohottavat sen ajattomaksi ja tyylikkääksi teokseksi (vaikka suomennos kalskahtaakin paikoin omaan korvaani hiukan luonnottomalta 50-luvun ympäristössä). Vuoden 1958 elokuvasta, jota tähdittävät upeat Elizabeth Taylor ja Paul Newman, kadotettiin punainen lanka, kun siitä poistettiin Haysin sensuuriohjeiston mukaisesti eräs oleellinen teema.

Kun illan alussa valot sammutetaan ja Mika Hiltusen suunnitteleman videoprojisoinnin taustalla kuuluu Lana Del Reyn surumielinen Old Money, tietää kaiken olevan niin kuin pitääkin ja pääsee oikeaan mielentilaan. Lopun kumiseva ja aavemainen musiikki puolestaan jää kaikumaan pitkäksi aikaa mieleen, kun näytelmän henkilöt on jätetty kamppailemaan pimeyteen sisäisten taistelujensa ja tuhkaksi palaneiden amerikkalaisten unelmiensa kanssa.

31. lokakuuta 2016

Ihmissusia ja muita otuksia + pari haastekoontia


Hauskaa halloweenia!

Vietin lukuhaasteiden loppuajan ihmissusien ja kauhuelokuvien parissa. Kauhukomediastaan Ihmissusi Lontoossa (1981) tunnettu John Landis koosti muutama vuosi sitten Elokuvan hirviöt (2011) -kuvateoksen, joka on ihan pätevä ja viihdyttävä katsaus leffamaailman örkkeihin. Jättisuuren kirjan sivuilta huokuu intohimo ja asiantuntemus, vaikka se sisältääkin aika tavanomaisia tuhanteen kertaan nähtyjä kuvakaappauksia. Kirja on oikeastaan pelkkä kuvallinen listaus erilaisista hirviöistä: jättiliskoista ja vampyyreista noitiin ja ihmishirviöihin kuten natseihin. Tekstiä on siis hyvin vähän, ja sekin koostuu suurimmaksi osaksi pienistä kuvateksteistä ja ajoittain leffojen laatua koskevista mielipiteistä.

Iso plussa kuitenkin siitä, että mukana on myös paljon vähän tunnettuja kuriositeetteja sekä roskaleffoja (sekä hyviä että huonoja sellaisia). Väliin on ripoteltu myös Christopher Leen, Joe Danten, David Cronenbergin, Sam Raimin, Guillermo Del Toron, Ray Harryhausenin, Rick Bakerin ja John Carpenterin haastattelut. Nämä ovat aika pintapuolisia jutusteluja hirviöistä ja tuhanteen kertaan käsitellyistä kysymyksistä tekijöiden omista lempielokuvista, mutta kirjan yleiseen tyyliin se sopii aika mukavasti. Voisin kuvitella, että teos sopii esimerkiksi niille, jotka haluavat tutustua kauhuelokuviin, joten sinänsä esittelytyyppinen sävy on ihan ok. Tosin John Landisin jankkaava ja johdatteleva haastattelutyyli alkoi pidemmän päälle ottaa kupoliin.

Pitää varmaan myös varoittaa sen verran, että joissain osioissa (esim. Mutaatiot) voi olla aika raakaa materiaalia. Siinä käy nimittäin aika pahasti, jos ongelmajätettä loiskahtaa päälle, kuten loistavassa RoboCopissa (1987). Mielettömät maskeeraukset, niitä olisi kiva päästä hypistelemään. Elokuvan hirviöt muistutti muutenkin taas siitä, että usein käsintehdyt tehosteet ovat tietokonetehosteita tehokkaampia ja eläväisempiä. Miltei jopa käsinkosketeltavia.

Guy Endoren The Werewolf of Paris (1933) -romaani on puolestaan malliesimerkki mielenkiintoisesta ihmissusiteemasta, ja tässäkin päästään oikein käsinkosketeltaviin tunnelmiin. Tuon hienon 50-luvun kannen (ja hauskan melodramaattisen takakannen tekstin) perusteella voisi kuvitella sisällön olevan jotain pulp-kirjallisuuden tyyppistä, mutta romaani olikin yllättävä sekoitus vakavamielistä historiallista fiktiota ja ihmissusimytologiaa. Tarina alkaa kehyskertomuksella, jossa nimettömäksi jäävä amerikkalainen löytää niin sanotun Galliez-raportin, joka sisältää erään Bertrand Caillet'n elämänvaiheet. Caillet syntyy jouluaattona papin raiskaamalle nuorelle tytölle. Mies näkee lapsesta asti väkivaltaisia unia, jotka vaikuttavat hyvin todellisilta, melkeinpä muistoilta. Osa romaanista seuraa Caillet'n setäpuolen, Aymar Galliez'n, yrityksiä löytää sisäisen petonsa riivaama ja perheensä luota paennut Caillet. Taustalla muhii Saksan-Ranskan sota ja sodan loppupuolella perustettu Pariisin kommuuni. Levoton ja verinen aikakausi tuhansine teloituksineen vertautuu ihmissuden eläimellisyyteen ja haluun vuodattaa verta.

Romaania ei turhaan pidetä ihmissusikirjallisuuden kulmakivenä. Se on yllättävän rohkea ja moderni tarina, joka kietoutuu yleisemminkin ihmisyyteen sekä rikoksen ja rangaistuksen kiemuroihin. Ainoastaan loppuviite oli mielestäni tarpeeton, koska ilman sitä Caillet'n sisäinen ihmissusi pysyy kiehtovan monitulkintaisena. Muuttuiko tämä oikeasti sudeksi vai oliko kyse "vain" mielisairaudesta, sadismista ja murhanhimoisuudesta?

Loppuun vielä pari kauhuteemaista haastekoontia. En ollut varma tuon Hämärän jälkeen -haasteen alussa, että saisinko luettua hirveästi siihen, mutta yllättävän monipuolisesti kuitenkin löysin kirjoja, ja myös pari sarjakuvaa. Kiitos myös Yöpöydän kirjoihin halloweenhaasteesta! Oma haasteeni tosiaan loppuu parin päivän päästä ja suoritan arvonnan luultavasti ensi viikon alussa, eli vielä ehtii hyvin ilmoittaa lukemistaan kirjoista. Sitten vain kohti marraskuuta ja uusia kirjaseikkailuja!

HALLOWEEN
Yöpöydän kirjat
Luettu:  8

Frankensteinin täti (1978) - Allan Rune Pettersson
Pikku vampyyri matkustaa (Pikku vampyyri #3) (1982) - Angela Sommer-Bodenburg
Pikku vampyyri maalla (Pikku vampyyri #4) (1983) - Angela Sommer-Bodenburg
Tales of the Dead (1812) - Sarah Elizabeth Utterson (toim.)
The Mammoth Book of Body Horror (2012) - Paul Kane (toim.)
The Oxford Book of Victorian Ghost Stories (1991) - Michael Cox (toim.)
Elokuvan hirviöt (2011) - John Landis
The Werewolf of Paris (1933) - Guy Endore

HÄMÄRÄN JÄLKEEN
Orfeuksen kääntöpiiri
Luettu:  19
Taso:  Noitapiiri 
 
Uinu, uinu, lemmikkini (1983) - Stephen King 
iZombie (#1-4) (2010-12) - Chris Roberson et al.
Ulkomaiset kauhukirjailijat (2005) - Jukka Halme & Juri Nummelin (toim.) 
Myytillisiä tarinoita (1947) - Lauri Simonsuuri (toim.) 
101 Horror Movies You Must See Before You Die (2009) - Steven Jay Schneider (toim.) 
Dark Visions (1988) - Douglas E. Winter (toim.) 
Mystisiä kissatarinoita (1994) - John Richard Stephens (toim.) 
Harrow County, Vol. 1: Countless Haints (#1-4) (2015) - Cullen Bunn & Tyler Crook 
Alfred Hitchcock's Psycho: A Casebook (2004) - Robert Phillip Kolker (toim.) 
Midnight Tales (1992) - Bram Stoker 
Frankensteinin täti (1978) - Allan Rune Pettersson 
Pikku vampyyri matkustaa (Pikku vampyyri #3) (1982) - Angela Sommer-Bodenburg 
Pikku vampyyri maalla (Pikku vampyyri #4) (1983) - Angela Sommer-Bodenburg  
Tales of the Dead (1812) - Sarah Elizabeth Utterson (toim.) 
The Mammoth Book of Body Horror (2012) - Paul Kane (toim.) 
The Oxford Book of Victorian Ghost Stories (1991) - Michael Cox (toim.) 
Elokuvan hirviöt (2011) - John Landis 
The Werewolf of Paris (1933) - Guy Endore

29. lokakuuta 2016

Kauhunovelleja

 
Lokakuu on ollut sekä kauhun että näköjään myös novellien aikaa. En olekaan pitkään aikaan lukenut novelleja, vaikka niitä olisi periaatteessa helppo lukaista yksi per päivä, jos ei ole enempään aikaa. Nämä kolme kokoelmaa sisältävät laidasta laitaan erityyppistä kauhua suolenpätkistä hienovaraiseen kummitteluun.

The Mammoth Book of Body Horror (2012) edustaa kauhun verisempää ääripäätä. Body horror -alagenrelle ei taida olla virallista suomennosta, mutta perusideana on käsitellä muutoksia ihmisen ruumiissa esimerkiksi erilaisten tartuntatautien, epämuodostumien tai muodonmuutosten kautta. Elokuvien saralla tunnetuin body horror -mestari on David Cronenberg, vaikka varhaisten teostensa jälkeen Cronenberg on siirtynyt enemmän draaman ja rikoselokuvien puolelle. Kärpänen (1986) on yksi omista suosikeistani, ja se on myös hyvä esimerkki siitä, mistä genressä on kyse. Ällötyksen tunteet ovat väistämättömiä, mutta parhaimmillaan päästään syvälle siihen, mistä ihmisyydessä, ulkonäössä tai ruumiillisuudessa on kyse.

Suurin osa Mammoth Book -sarjan kokoelman novelleista olivat yllättävän kesyjä ja toisinaan myös tahallisen tai tahattoman hauskoja, joten osaa voi suositella myös herkemmille lukijoille. Kokoelma on sopiva sekoitus vanhaa ja uutta, eli Mary Shelleystä ja Edgar Allan Poesta siirrytään vähitellen kohti 2000-lukua ja siten myös itselleni tuntemattomampiin kirjailijoihin. Vahvimmat novellit löytyvät yllättäen uudemmalta osastolta, vaikka olikin mielenkiintoista tutustua tunnettujen elokuvien lähteisiin (George Langelaanin The Fly, H. P. Lovecraftin Herbert West - Reanimator ja John W. Campbellin Who Goes There?).

Stephen Kingin Survivor Type oli ennestään tuttu tarina autiolla saarella pelastusta odottavasta miehestä ja tämän epätoivoisesta yrityksestä pysyä elossa. Huolimatta siitä, että novelli on Kingin parhaimmistoa, en pystynyt enää tällä kertaa lukemaan sitä uudestaan, koska viimeksi tuli lievästi huono olo. Muita loistavia olivat muun muassa Clive Barkerin The Body Politic (päähenkilön kädet yrittävät valloittaa maailman), Ramsey Campbellin The Other Side (Bowring katselee kiikareillaan maailman menoa ja mutisee nuorten rappiota, mutta eräänä päivänä omituinen klovni/miimikko sekoittaa miehen pään), Christopher Fowlerin The Look (nuoret tytöt ovat valmiita tekemään mitä tahansa päästäkseen malleiksi kuuluisan muotisuunnittelijan näytökseen) ja Barbie Wilden Polyp (päähenkilöä ei naurattanut, mutta hohottelin itsekseni, kun paksusuolen tähystys meni pahasti pieleen). Toisaalta esimerkiksi Neil Gaimanin tympeä sukupuolenkorjaukseen kantaa ottava Changes, Nancy A. Collinsin kiehtovaan sirkusmaailmaan sijoittuva mutta valitettavan antikliimaktinen Freaktent sekä Axelle Carolynin tylsä ja yllätyksetön Butterfly olivat joukon huonoimpia.

Sitten siirrytään taudeista ja raajoista parisataa vuotta taaksepäin, eli vuoteen 1816. Percy ja Mary Shelley sekä Claire Clairmont vierailivat tuona kesänä lordi Byronin ja John Polidorin luona Villa Diodatissa Genevenjärven rannalla. Kesäkuinen sää oli sateinen ja myrskyisä, joten ryhmä kulutti aikaa lukemalla toisilleen kummitustarinoita Fantasmagoriana (1812) -kokoelmasta, josta inspiroituneina Mary Shelley ja Polidori kirjoittivat tahoillaan goottikauhun klassikot Frankenstein (1818) ja Vampyyri (1819).

Fantasmagoriana julkaistiin alun perin ranskaksi, ja se sisälsi kahdeksan Jean-Baptiste Benoît Eyries'n kääntämää saksalaista kummitustarinaa. Koska en osaa ranskaa tai saksaa enkä saanut tähän hätään käsiini uutta vuoden 2005 painosta, jossa olisi puuttuvat tarinat, jouduin tyytymään lyhennettyyn englanninkieliseen versioon. Sarah Elizabeth Utterson jätti kolme tarinaa kokonaan kääntämättä, koska ei pitänyt niistä (!) ja lisäsi itse kirjoittamansa tarinan The Storm. Ihan pätevä sekin, mutta viisi muuta tarinaa ovat viihdyttävää saksalaista goottikauhua, jotka kutittelevat vain hieman selkäpiitä. Ei siis mitään liian pelottavaa, vaan mukavan tunnelmallista luettavaa kynttilänvalossa: sukukirous, muuttuvat muotokuvat, ikuiseen parranajoon tuomittu parturi, haudasta saapuva viesti tuhlaajapojalle jne. En osaa sanoa, missä määrin tarinat vaikuttivat Shelleyn ja Polidorin romaaneihin, mutta ehkä tulevaisuudessa otan asiasta selvää Frankensteinin uusintaluvun yhteydessä.

The Oxford Book of Victorian Ghost Stories (1991) on vahva läpileikkaus viktoriaanisen aikakauden kummitustarinoihin. Mitään pohjanoteerauksia tässä ei oikeastaan ollut, vaan kyse on ennemmin siitä, että mitkä erottuivat vahvimmin joukosta ja jäivät parhaiten mieleen. Huonoimmillaan novellit olivat ihan kivaa ajanvietettä ja parhaimmillaan nykyihmisenkin näkökulmasta oikeasti pelottavia. Joseph Sheridan Le Fanun, M. R. Jamesin ja Robert Louis Stevensonin novelleja olen varmaan ennenkin suositellut, ja erityisesti Jamesin tarinat ovat ihanan pelottavia. Arthur Conan Doylen The Captain of the Pole-Star yllätti karmivuudellaan, ja osaltaan siihen vaikutti varmasti tapahtumapaikka. Arktisten alueiden kuolemanhiljaisuus on juuri sopiva ympäristö kummittelulle ja vainoharhaiselle säpsähtämiselle, kun kuuluu pienikin rapsahdus. Anonyymin The Story of Clifford House puolestaan on tehokas kummitustalonovelli, jonka agressiivisen kummituksen kurkistus lastenhuoneen ovesta on mielikuva, jota en ihan heti unohda.

__________

Osallistuvat haasteisiin:  Halloween, Hämärän jälkeen ja Läpi historian (Romantiikka)

23. lokakuuta 2016

Kevyempää halloweenkauden luettavaa


Rakastan kauhua, mutta joskus senkin saralla kaipaa jotain vähän kevyempää ja hupaisampaa. Allan Rune Petterssonin Frankensteinin täti (1978) oli mukava uusi tuttavuus. Se on niin sanottu monster mash, eli samassa tarinassa putkahtelee esiin useita klassikkokauhun tuttuja hirviöitä, jotka normaalisti löytyvät omista romaaneistaan (Penny Dreadful (2014-2016) -sarja on eräänlainen monster mash sekin, vaikka lähestymistapa ei olekaan perinteisen komediallinen). Frankensteinin tädissä veljenpoikaansa pettynyt Hanna Frankenstein, pitkä sikareita poltteleva ja sherryä lipittävä nainen, haluaa puhdistaa sukunsa maineen. Kun kellarista löytyy yllätys, alkaa linnan kuosiin laitto toden teolla. Toisaalla kyläläisten kauhu kasvaa, kun linnasta alkaa näkyä valoa ja salamoita.

Kirjan juonellisen heikkouden korvaa Petterssonin vivahteikas kieli ja humoristinen ote, ja vaikka kaikilla hirviöillä ei olekaan tarinassa hirveästi mitään oleellista asemaa tai tekemistä, niin Pettersson onnistuu hyvin välttämään kliseisyyden karikot. Nuorelle yleisölle suunnatuissa romaaneissa on helppoa tehdä hirviöistä  kompastelevia karikatyyreja, mutta Frankensteinin tädissä hirviöt ovat hauskoista tilanteista huolimatta omia itsejään. Loppu voi vaikuttaa äkkinäiseltä, mutta pidin sen The Fearless Vampire Killers (1967) -tyyppisestä ratkaisusta. Romaani ei missään vaiheessa ota itseään liian vakavasti, eikä toisaalta myöskään halvenna kaikille tuttuja hahmoja. Kerttu Mannisen suomennos on valitettavasti omituisine ilmauksineen melko kömpelö.

- Ole kiltti, Igor, ja anna herra Talbotille lasillinen sherryä.
- Ei, ei! herra Talbot huudahti ja astui silittämättömissä housuissaan askelen lähemmäksi, - te käsitätte nyt minut väärin. Ei minulla mitään alkoholiongelmaa ole.
Hän hiljensi hetkeksi ja madalsi ääntään sivuilleen vilkuillen: - Kuusta se johtuu.
- Kuuko? Täti oli ihan ymmällä.
- Kuusta niin, ja uurre otsalla oli syvä ja hyvin onneton.
- Toisin sanoen, teitä surettaa, että tukka lähtee, että kaljuuntuu, vai? Siinä tapauksessa teidän minun mielestäni on neuvoteltava paikallisen parturin kanssa.
- Ei-ei, Talbot hätääntyi. - Minä tarkoitan täysikuuta.

Angela Sommer-Bodenburgin Pikku vampyyri -sarjan lukemista olen ollut jo kauan aikeissa jatkaa, ja nyt tuntui olevan oikea hetki. Vuorossa oli sarjan kolmas ja neljäs osa, eli Pikku vampyyri matkustaa (1982) sekä Pikku vampyyri maalla (1983) (kuvittaja Amelie Glienke ja suomentaja Leena Viljakainen). Rydiger, vampyyri joka pelkää pimeää ja rakastaa vampyyritarinoiden lukemista, on asettunut takaisin hautaholviin, mutta joutuu välttelemään sinne kutsuttua vierasta. Anton aiotaan raahata maalle lomalle, ja tämä kutsuu Rydigerin mukaan, joka tietysti näkee tilaisuutensa tulleen ja ottaa mielihyvin kutsun vastaan.

Ongelmia aiheuttaa muun muassa Rydigerin arkun kuljettaminen maatilalle. Onneksi Rydigeriä ja Antonia vastapäätä istuva nainen on kadottanut silmälasinsa, eikä huomaa istuvansa samassa junavaunussa ihkaoikean vampyyrin kanssa! Rydiger on tavallista lapsellisempi ja ärsyttävämpi, eikä Antonin äiti ole yhtään sen parempi kiukkukohtauksineen ja yrityksineen muuttaa Anton toisenlaiseksi. Kaiken kaikkiaan kirjat olivat kuitenkin yhtä viihdyttäviä kuten aina, vaikka maatilamiljöö ei osoittautunutkaan niin mielenkiintoiseksi kuin luulin.

__________

Osallistuvat haasteisiin:  Hämärän jälkeen ja Halloween

6. lokakuuta 2016

Seitsemännen taiteen tarinat -haastekoonti

Oksan hyllyltä -blogissa pyöräytettiin käyntiin viime marraskuussa mielenkiintoinen leffahaaste, ja innokkaana leffaharrastajana tietysti hyppäsin mukaan. Kirjoja kertyikin mukavat 26 kpl, joka on paljon enemmän kuin osasin odottaa. Elämäkertoja tosin piti lukea vielä runsaammin ja hyvistä aikeista huolimatta en saanut aikaiseksi yhtään postausta pelkistä leffoista. Niitä tuli kyllä katsottua ihan kiitettävästi, mutta blogiin asti ne eivät päässeet. Mukava haaste joka tapauksessa, ja kirja/leffa -vertailua aion tehdä jatkossakin.

Elämäkerrat ja muistelmat
Sininen enkeli: Marlene Dietrich (1992) - Donald Spoto
Hollywood Monster: A Walk Down Elm Street with the Man of Your Dreams (2009) - Robert Englund & Alan Goldsher
Coreyography (2013) - Corey Feldman
If Chins Could Kill: Confessions of a B Movie Actor (2001) - Bruce Campbell
As You Wish: Inconceivable Tales from the Making of The Princess Bride (2014) - Cary Elwes & Joe Layden

Tietokirjat
L.A. Noir: The City as Character (2005) - Alain Silver & James Ursini
True Hollywood Noir: Filmland Mysteries and Murders (2013) - Dina Di Mambro
101 Horror Movies You Must See Before You Die (2009) - Steven Jay Schneider (toim.)
Alfred Hitchcock's Psycho: A Casebook (2004) - Robert Phillip Kolker (toim.)

Kirjat, joista on tehty elokuva TAI elokuvan pohjalta kirjoitettu kirja
Lumen taju (1992) - Peter Høeg
Laulu tulipunaisesta kukasta (1902) - Johannes Linnankoski
Turhuuden turuilla (1847) - William Makepeace Thackeray
Neiti Julie (1888) - August Strindberg
Leaving Las Vegas (1990) - John O'Brien
Alta nollan (1985) - Bret Easton Ellis
Labyrinth (1985) - A. C. H. Smith (elokuvan pohjalta)
Varjomies (1934) - Dashiell Hammett
Tarina vailla loppua (1979) - Michael Ende
Hamlet (1602) - William Shakespeare
Kuolematon kuningatar (1887) - H. Rider Haggard

Kirja + leffa
Tuijottava katse (Neiti Marple #9) (1962) - Agatha Christie
Eedenistä itään (1952) - John Steinbeck
Pitkän päivän matka yöhön (1956) - Eugene O'Neill
Kaikki minun unelmani (1958) - Rona Jaffe
Nukkelaakso (1966) - Jacqueline Susann
Huijarit (1963) - Jim Thompson

Miniarvioita, osa IX

Seitsemännen taiteen tarinat -haaste on päättynyt, joten nyt on aika paketoida se. Osan kirjoista kuittaan näin miniarvioina, koska vaikka ne eivät olleet missään nimessä huonoja, niin niistä ei kuitenkaan irtoa tällä kertaa muutamaa riviä enempää tekstiä. Voisin tietysti jättää kokonaan bloggaamattakin näistä, mutta haluan kuitenkin tuoda kirjat esiin blogissa vähän näkyvämmin kuin tuonne listoihin piilotettuina.

A. C. H. Smith - Labyrinth (1985)
Osallistuu haasteeseen:  Seitsemännen taiteen tarinat (Elokuvan pohjalta kirjoitettu kirja)
Labyrintti (1986) -elokuvalla on erityinen paikka sydämessäni. Muistan, kun lapsuudessa tapitin sitä televisiosta, ja join kaakaota ja söin äidin leipomia voisilmäpullia. Tänä vuonna päätin David Bowien kuoleman jälkeen syventyä tämän suosikkikirjojen listaan ja kuulin myös, että Labyrintista on myös leffan pohjalta kirjoitettu romaaniversio. Tajusin luettuani E. T.:stä tehdyn romaanin, että romaanisoinnit (vai miksi niitä nyt suomeksi kutsutaan) voivat olla oikeasti hyviä. Parhaimmillaan ne syventävät elokuvan maailmaa ja sen henkilöitä. Labyrinth ei niinkään ollut tätä kategoriaa. Ehkä tämä voisi toimia paremmin jos ei ole ensin nähnyt elokuvaa? Minulle tämä on tärkeämpi visuaalisessa muodossa ja laulujen kera (niin, ja Bowien kera tietysti!.

Cary Elwes ja Joe Layden - As You Wish: Inconceivable Tales from the Making of The Princess Bride (2014)
Osallistuu haasteeseen:  Seitsemännen taiteen tarinat (Elämäkerrat ja muistelmat)
Prinsessan ryöstö (1987) on myös yksi lapsuuden suosikeistani. Rätisevän VHS-kasetin kuvanlaatu ei ollut parhain mahdollinen, mutta ahmin leffan läpi miljoonia kertoja. Sadesäällä, apealla tuulella, kotona yksin ollessa (ja saatoin ehkä näytellä myös joitain kohtauksia, heh). Rakastuin Wesleyyn ja hurmaavaan merirosvoon, ihastelin suloisia jättiläisrottia ja joka kerta jännitin pääparin puolesta. Kun jonkun aikaa sitten katsoin leffan uudestaan ja luin kirjan, tajusin miten nerokkaasti perinteisten seikkailutarinoiden piirteitä oli yhdistetty omalaatuiseen huumoriin ja useisiin muihin genreihin. En tiedä, onko samanlaista elokuvaa maailmassa, mutta ihmisiin varmasti vetoaa juuri tuo yhdistelmä eri tyylejä ja omaperäinen tunnelma.

Olin tietysti innoissani, kun sain tietää Elwesin kirjasta, jossa käsiteltäisiin elokuvan tekoa. Kirja luultavasti kiinnostaa ainoastaan leffan faneja, mutta se on vain luonnollista. Kirjan sävykin on häpeilemättömän nostalginen ja positiivinen, mikä normaalisti haittaisi ainakin itselläni lukemista, mutta toisaalta suhteeni elokuvaankin on sen verran nostalginen, että en jaksanut tässä tapauksessa asiasta välittää. Näyttelijöiden ja muiden leffan teossa mukana olleiden lainaukset oli sijoitettu epäkäytännöllisesti ja omituisiin kohtiin tekstissä, ja Robin Wrightin kehumiseen oli omistettu kokonainen kappale, mutta kyllä positiiviset puolet silti voittavat negatiiviset. En tunne tarvetta ostaa tätä omaan hyllyyn tai lukea tätä uudestaan, mutta oli mukavaa sukeltaa muutaman illan ajaksi taas pitkästä aikaa leffan maailmaan.

Dashiell Hammett - Varjomies (1934)
Osallistuu haasteeseen:  Seitsemännen taiteen tarinat (Kirjat, joista on tehty elokuva)
Yksityisetsivät Nick ja Nora Charles ovat klassikkoelokuvien voimapari, ja itselleni paras pari ylipäätään. He ovat nokkelia ja hauskoja, ja William Powell ja Myrna Loy tulkitsevät heitä täydellisesti. Screwballkomedioiden ja etsivätarinoiden parhaat puolet on hieno yhdistelmä, ja kun siihen lisätään vielä se, että Nick ja Nora kaatavat kurkkuunsa joka tilanteessa kasan drinkkejä, niin kasassa on omalaatuinen ja hauska keitos. Yhdysvalloissahan kumottiin kieltolaki vuonna 1933, joten tilanteesta otettiin kaikki irti. Vaikka Varjomies on kovaksikeitettyjä dekkareita kirjoittaneen teos, on sen sävy paljon kevyempi. Itse mysteeri ei vain ollut kovinkaan mielenkiintoinen ja komediallinen puoli toimii paremmin elokuvassa. Enemmän kuvailua New Yorkistakin olin odottanut. Olisin luultavasti ilman Nickiä ja Noraa keskeyttänyt koko opuksen, koska aika tasapaksuhan tämä oli huolimatta pääparin hauskasta sanailusta.

William Shakespeare - Hamlet (1602)
Osallistuu haasteisiin:  Seitsemännen taiteen tarinat (Kirjat, joista on tehty elokuva), Lukuharjoituksia ja Klassikkojen lumoissa (Renessanssi)
Olin muutama päivä sitten katsomassa Grus Grus Teatterin produktion Hamletista Turun Linnassa (tästä lisää myöhemmin erillisessä postauksessa), josta lopulta pidin enemmän kuin alkuperäisestä. Hamletin kaltaisen legendaarisen teoksen mukana tulee aina se kuiskuttava ääni, että mitä jos se ei olekaan niin hyvä kuin kaikki hehkuttavat. Tässähän on kivasti mielenkiintoisia teemoja hulluudesta, syyllisyydestä ja kostosta, joten kaikki palaset loistavaan tragediaan löytyvät, mutta minua ei vain kiinnostanut tarpeeksi.

H. Rider Haggard - Kuolematon kuningatar (1887)
Osallistuu haasteeseen:  Seitsemännen taiteen tarinat (Kirjat, joista on tehty elokuva)
Tämän lukeminen oli eräänlainen vuoristorata. Välillä oli pakahduttavan upeita luontokuvauksia, välillä ei kiinnostanut ollenkaan joku matka luolaston läpi, välillä oli kiinnostavaa keskustelua uskonnosta jne. Materiaalia tuntui olevan lähinnä pienoisromaaniin. Ei sinänsä mikään ihme, että Kuolematon kuningatar on innoittanut keskusteluja esim. naiseudesta ja siirtomaa-asenteista. Olihan siinä myös jotain kiehtovan mystistä, että nainen hallitsee jotain kaukaista afrikkalaista heimoa ja välillä muikistelee viettelevästi luolassaan kasvot peitettynä (tämä mystisyys sitten pilattiin täysin Hammer-studion kliinisessä leffaversiossa). Ayesha on sekä haavoittuva että kova-asenteinen, haikailee sekä kuolleen rakastajansa perään että saarnaa siitä, miten pelkkä kauneus korvaa synnit.

Haggard toisaalta tuntuu teroittavan lukijan mieleen sitä, että intohimo on väärin ja tuhoisaa, ja että Ayeshan ajatus siitä, ettei ole olemassa yksiselitteisesti ja mustavalkoisesti vain pelkkää hyvää ja pahaa, vaan joskus hyvätkin aikeet saavat pahaa aikaan, on jotenkin moraalisesti väärin. No entäs sitten se Ayshean hallitsema heimo? Heillä ei ilmeisesti ole minkäänlaista moraalia, joten heitä johtamaan tarvitaan erityisesti valkoinen nainen. Ylipäätään siis aika ristiriitainen romaani.

4. lokakuuta 2016

Tarina vailla loppua - Michael Ende (1979)

Die unendliche geschichte
486 s.
Human passions have mysterious ways, in children as well as grown-ups. Those affected by them can’t explain them, and those who haven’t known them have no understanding of them at all. Some people risk their lives to conquer a mountain peak. No one, not even they themselves, can really explain why. Others ruin themselves trying to win the heart of a certain person who wants nothing to do with them. Still others are destroyed by their devotion to the pleasures of the table. Some are so bent on winning a game of chance that they lose everything they own, and some sacrifice every thing for a dream that can never come true. Some think their only hope of happiness lies in being somewhere else, and spend their whole lives traveling from place to place. And some find no rest until they have become powerful. In short, there are as many different passions as there are people. Bastian Balthazar Bux’s passion was books.

Tämä on taas yksi niitä klassikkolastenkirjoja, jotka puhaltavat lukijan päälle kultaista keijupölyä ja hurmaavat jokaisen taianomaisella tarinalla kaukaisista kuningaskunnista, joissa on kummallisia olentoja ja salaperäisiä paikkoja. Tai sellaisen ainakin kuvittelin tämänkin olevan. En valitettavasti ollut kovin hurmaantunut tai vaikuttunut. Tarina vailla loppua ei ole suinkaan huono, se vain tuntui mitäänsanomattomalta. En ole suuri fantasian fani (tai ainakaan tyypillisen korkean fantasian fani), mutta lastenkirjoissa se yleensä toimii. Elokuvaversion tästä näin joskus muutama vuosi sitten, mutta muistan vain hevoskohtauksen ja söpön lohikäärmeen, joten minulla ei ollut etukäteen mitään nostalgiaongelmia, jotka olisivat estäneet pitämästä kirjasta sellaisenaan.

Meillä on siis tässä tyypillinen tehtävä, jonka suorittamiseen tarvitaan joku erityinen yksilö tai Fantastica tuhoutuu. Sitten on vielä mielenkiintoinen tarina-tarinan-sisällä -rakenne ja kekseliästä maailman rakentelua, mutta toisin kuin esim. Narniassa, en missään vaiheessa ollut kiinnostunut sankareiden matkasta tai siitä, miten kaikki lopulta ratkeaa.

Niin kuin varmaan arvaattekin, toinen sankareista (se, jonka tarina tämä käsittääkseni on) tietysti kasvaa matkan varrella ja tarina paketoidaan siististi, mutta kaikki mikä tätä ennen tapahtuu on ongelma. Ensimmäinen puolisko on vielä ok ja ymmärrettävästi se, josta elokuva tehtiin, mutta toinen osa vasta raskaslukuinen olikin. Se on vain päämäärätön ja matelevan hidas johdanto sankarin elämänmuutokseen. Kahden puoliskon tyylit pitävät ne liian erillään. Ymmärsin kyllä sen, miksi ensimmäinen puolisko tarvitaan, mutta toteutus oli epäonnistunut.

Vaikka kaiken kaikkiaan arvostinkin yritystä käsitellä fantasian ja todellisuuden rajoja, muistutusta siitä miten oikea maailma tarvitsee hyppysellisen taikaa (mutta myös miten liiaksi fantasiaan uppoutumisella on haitallisia vaikutuksia) sekä mielikuvituksen ja tarinankerronnan voiman ylistystä, aloin melko aikaisessa vaiheessa kaivata vanhoja suosikkejani.

__________

Osallistuu haasteeseen:  Lastenkirjat ja Seitsemännen taiteen tarinat (Kirjat, joista on tehty elokuva)

3. lokakuuta 2016

Kirja + elokuva: Huijarit - Jim Thompson (1963)

The Grifters
224 s.
You couldn't be yourself anymore. If a woman ordered a straight double-shot with a beer chaser in a place like this, they'd probably throw her out. Ditto, if she asked for a hamburger with raw onions.
    You just couldn't march to your own music. Nowadays, you couldn't even hear it.. – She could no longer hear it. It was lost, the music which each person had inside himself, and which put him in step with things as they should be.

Halvassa hotellissa asusteleva tunnollinen ja pidetty Roy Dillon työskentelee kaupparatsuna, mutta tehtailee siinä sivussa myös pienimuotoisia huijauksia. Eräänä päivänä yksinkertainen huijaus menee kuitenkin pieleen, ja pian Royn äiti Lilly ilmestyy kuvioihin mutkistamaan tilannetta sekä ajamaan kiilaa Royn ja tämän naisystävän Moiran väliin. 

Enpä tajunnut, miten paljon olinkaan kaivannut Thompsonia. Luin vähän aikaa sitten tältä pari novellia (jotka eivät suurimmaksi osaksi olleet hirveän hyviä), mutta romaanien ahmimisesta on jo jonkun verran aikaa. Thompson kirjoittaa nimittäin erittäin mainiota noiria. Sellaista, joka saa haukkomaan henkeä, mutta joka myös hiukan kutittelee hienolla proosalla.

Huijarit ei ehkä ole kaikkein synkintä tai hulluinta Thompsonia, eikä luultavasti edes hänen parhaimmistoaan muutenkaan (huolimatta hiukan hämmentävän korkeasta kokonaisarvosanasta Goodreadsissa), mutta se on kuitenkin hyvä tarina mielenkiintoisilla henkilöillä höystettynä. Niin no, Carol on outo, koska hänen menneisyydestään paljastuva asia on tarinan kannalta merkityksetön, mutta se on toisaalta tuttu strategia Thompsonilta. Yleensä mukaan heitetään jotain outoa, mutta silti se jotenkin toimii.

Klassisessa noirissa ei välttämättä ole paljon yllätyksiä, ja Huijarit ei ole tässä mielessä poikkeuksellinen. Siinä ei ole suuria ja kuohuttavia juonenkäänteitä, mutta pidän noirgenrestä ylipäätään siksi, että romaanit ovat yksinkertaisesti rakennettuja tunnelmapaloja tietynlaisesta kyynisestä maailmasta (tai ehkä vain olen helposti miellytettävä mitä noiriin tulee, se on täysin mahdollista). Voin aina luottaa siihen, että joku alkaa käyttäytyä hullusti ja neuroottisesti. Sitten kun keitokseen vielä lisätään murha tai kaksi, niin kasassa on loistava viikonloppuvälipala. Thompson päättää itse asiassa mennä pidemmälle ja tekee äidin ja pojan suhteesta hyvin väärän oloisen ja suoraan sanottuna ällöttävän.

Thompson osaa myös päättää romaaninsa hienosti. Loppukohtaukset jäävät hyvällä tavalla roikkumaan ilmassa ja saavat miettimään, mitä seuraavassa kappaleessa tapahtuu, kunnes tajuaa, ettei seuraavaa lukua tule enää tässä elämässä. Ennakointia on suhteellisen paljon, mutta se on toteutettu monitulkintaisesti. Jossain vaiheessa epäilys hiipii niskan taakse, ja siinä kohtaa on myöhäistä kääntyä takaisin. Lasi heiluu pöydän reunalla, ja juuri kun ajattelee sen säästyvän putoamiselta, joku tulee ja iskee sen sirpaleiksi.

__________

Osallistuu haasteeseen:  Seitsemännen taiteen tarinat (Kirja + leffa)

HUIJARIT
IMDB
Ohjaaja: Stephen Frears
Pääosissa: Anjelica Huston, John Cusack, Annette Bening, Noelle Harling

Myra Langtry: I'm Roy's friend.
Lilly Dillon: Yes. I imagine you're lots of people's friend.
Myra Langtry: [taking a good look at Lilly] Oh, of course, now that I see you in the light, you're plenty old enough to be Roy's mother.
Lilly Dillon: Aren't we all?
Roy Dillon: Play nice. Don't fight.

Huijarien leffaversio on päällisin puolin ihan mukiinmenevä neo-noir, mutta henkilöiden epäuskottavuus on suuri puute. Ei millään pahalla Cusackia kohtaan, mutta en vain osaa ajatella tätä ylipäätään minkään noirelokuvan pääosassa, ja Roy Dillonia en kuvitellut ollenkaan poikamaiseksi ja kömpelön oloiseksi. Normaalisti hyvät Huston ja Bening tuntuvat myös olevan väärässä paikassa, eivätkä tavoita Lillyn ja Moiran persoonia kovin hyvin. Osittain tämä voi johtua ohjaajastakin, eli tulkintojen ontuvuutta voi hakea vähän sieltäkin.

Toinen vaivaamaan jäänyt asia oli kirja-adaptaatioita usein tahraava muutosvimma. Huijareissa ei onneksi oltu muutettu mitään kovin suurta juonenkäännettä, mutta pienet eroavaisuudet siellä täällä aiheuttivat sen, ettei elokuva tuntunut ollenkaan Jim Thompsonilta. Varsinkin loppukohtaus jäi vaivaamaan, koska kirjassa sen tehokkuus on samaa luokkaa kuin nenän edestä kiinni paiskattava ovi. Leffassa taas erään henkilön reaktio tapahtuneeseen jätti jotenkin nihkeän olon.

Ehkä suosittelisinkin tätä niille, jotka pitävät rikoselokuvista, mutta eivät ole lukeneet kirjaa. Ensimmäiseksi film noiriksi genreen tutustuville Huijarit ei tosin taida myöskään sopia.

2. lokakuuta 2016

MUISTUTUS: Hämärän jälkeen -lukuhaaste

Lämpötilat ovat kääntyneet laskusuuntaan (vaikka lämpöisistä päivistä onkin ainakin Turussa saanut nauttia erikoisen pitkään tänä vuonna) ja puut ovat muuttaneet väriään, eli syksy on virallisesti täällä. Kirjojen kannalta se tarkoittaa muun muassa sitä, että lukuaikaa on monissa haasteissa enää muutamia viikkoja.

Oma haasteeni, jossa on luettu viime marraskuusta asti kauhukirjallisuutta, päättyy tasan kuukauden päästä. Jos siis tänä pimeänä ja myrskyisenä vuodenaikana tekee mieli lukea jotain pelottavaa, niin ilmoita itsesi mukaan haastepostauksessa, josta voi myös kerrata säännöt. Muistutuksena vielä se, että haasteeseen kelpuutetaan kaikki kauhuun liittyvä, eli tietokirjat ja lastenkirjat käyvät myös oikein hyvin. Itselläni on suunnitelmissa ahmia kummitustarinoita ainakin yhden kokoelman verran, mutta koska lapsuudensuosikit piristävät aina ja jossain vaiheessa kaipaan varmasti jotain kevyttä, niin olen myös miettinyt Pikku vampyyri -sarjan lukemista.

Niinan Yöpöydän kirjat -blogista löytyy muuten toinenkin vuodenaikaan sopiva lukuhaaste, eli lokakuun kestävä Halloween-lukuhaaste. Haastepostauksessa on myös lukuvinkkilista, josta saa varmasti hyviä ideoita.

Jännittävää lokakuuta!

1. lokakuuta 2016

Alta nollan - Bret Easton Ellis (1985)

Less Than Zero
208 s.
On one of Mulholland's most treacherous turns, Rip slowed the car down and parked it on the edge of the road and got out and motioned for me to do so too. I followed him to where he stood. He pointed out the number of wrecked cars at the bottom of the hill. - - - Rip told me that, on some quiet nights, late, you can hear the screeching of tires and then a long silence; a whoosh and then, barely audible, an impact. And sometimes, if one listens very carefully, there are screams in the night that can't last too long. Rip said he doubted that they'll ever get the cars out of there, that they'll probably wait until it gets full of cars and use it as an example and then bury it. And standing there on the hill, overlooking the smog-soaked, baking Valley and feeling the hot winds returning and the dust swirling at my feet and the sun, gigantic, a ball of fire, rising over it, I believed him.

Amerikan psyko (1991) on luonnonvoiman lailla jylläävä romaani, enkä usko että on kovinkaan montaa ihmistä, joiden reaktio siihen on pelkästään välinpitämätön. Tunnistin aikoinaan kirjassa piilevän hienouden, mutta en tainnut olla kuitenkaan ihan valmis sen ylivoimaiseen vaikutukseen. En ollut ikinä lukenut mitään sen kaltaista, joten työnsin sen vain aivojeni perukoille ja annoin muhia.

Nyt Ellis on taas alkanut vetää allekirjoittanutta takaisin maailmaansa, ja ajattelin hänen debyyttiromaaninsa olevan sekä pehmeä(mpi) lasku että mielenkiintoinen vilkaisu kirjailijan ensimmäisiiin askelin kirjoittamisen parissa. Ensin matka ei tuntunut sujuvan. Ihmettelin vain useaan kertaan, miksi olinkaan hepun tekstistä pitänyt. Sitten... Jokin vain klikkasi. Totuin karsittuun tyyliin ja jossain vaiheessa tajusin, että minuthan oli vietelty oikein kunnolla.

Kokaiinia, kaikkialla läsnä olevia blondeja, turkoosina kimmeltäviä uima-altaita, yötaivaan alla kahisevia palmujen siluetteja. Yhtäkkiset väkivaltaväläykset Amerikan psykon tapaan tarjoiltuna repivät vertavuotavia haavoja näennäisen tyyneen ulkokuoreen. Jokin on pielessä, mutta et oikein osaa sanoa mikä. Los Angeles on kuin jokin kiirastulimainen painajaisuni, jossa kuvat haluavat kuristaa sinut unissasi jättäen yökkäilemään ja pyörimään kylmässä hiessä.

Sitten tämä kaikki sulaa loppukohtaukseksi, joka on huikea kaikessa vähäeleisyydessään.

Päätökseni lukea tämä englanniksi osoittautui muuten hyväksi. Pitääkin muistaa tämä seuraavalla kerralla, koska Ellis kirjoittaa tylsyydestä ja tyhjyydestä tavalla, joka jättää hämmentyneeksi ja lumoutuneeksi. Hän ei paljoa selittele, henkilöt eivät tiedä mitä tekevät maan päällä ja hienovarainen musta huumori pompahtelee esiin yllättävistäkin paikoista.

Muutama vuosi sitten näkemäni elokuva taas on vähemmän onnistunut tekele 1900-luvun kadonneesta sukupolvesta. Myönnän kyllä, että on varmasti vaikeaa tavoittaa romaanin tunnelma, mutta kun painopiste siirretään johonkin ihan muualle ja karsitaan pois kaikki se, mikä tekee romaanista hienon, niin siitä tulee lopputulokseksi jotain muuta. Toinen tarina, toinen painajainen ja vähemmän kiinnostava kokonaisuus.

Ei leffa nyt täysin toivotonkaan ole, koska värimaailma on upea, 80-luvun estetiikka saa melkein kaiken näyttämään paremmalta, James Spader on oudon kiehtova kaikessa mitä tekeekin jne. On kuitenkin vain yksi asia, joka tekee ehkä yksinään koko elokuvasta katsomisen arvoisen: Robert Downey Jr:n upea roolisuoritus. Hän ei ehkä ole romaanin Julian, mutta hän on se Julian, joka kaikkien tulisi nähdä, vaikka sitten pelkästään tenniskenttäkohtauksen takia.



__________

Osallistuu haasteisiin: Seitsemännen taiteen tarinat (Kirjat, joista on tehty elokuva) ja Läpi historian (Postmodernismi)

18. syyskuuta 2016

Leaving Las Vegas - John O'Brien (1990)

200 s.
    Heidät kuskataan Stripille, ja pian he kävelevät hotellin kasinon melun ja massojen halki. - - - Virkailijoilla on puvut ja teennäisen hyödylliset ilmeet. Paikka paukkuu ilon ja surun nopeita huutoja, rahaa hävitään ja voitetaan. Katto sylkee valoa ja teeskentelee olevansa tietämätön ei-kovin-piilokameroista, jotka roikkuvat siitä. Turvallisuusmiehet ryömivät torakoiden tavoin yksipuolisten peilien kätkemillä rampeilla. Kromiset puolipallot tarkkailevat salia jatkuvasti, esitellen sitä itselleen, melkein heti tapahtuman jälkeen: vain valonsäteen päässä. Jokaisen vedon kohtalo ratkeaa ennen kuin todisteet saavuttavat kenenkään silmiä säteilevänä energiana.

Vuonna 1990 julkaistu John O'Brienin debyyttiromaani oli ainoa hänen hyvin pienessä tuotannossaan, joka julkaistiin ennen hänen itsemurhaansa 1994. Hänet löydettiin vain kaksi viikkoa sen jälkeen, kun romaanista oli päätetty tehdä elokuva. Se millä tavalla O'Brienin elämä päättyi, on voinut osaltaan vaikuttaa siihen, miksi Leaving Las Vegas tuntuu niin rehelliseltä ja aidolta.

Romaani ei niinkään käsittele riippuvuutta, vaan niitä määrätietoisia hetkiä sen jälkeen, kun Ben on ottanut työstään lopputilin ja päättänyt lopettaa elämänsä juoden itsensä hengiltä Las Vegasissa. Beniin ei enää päde ihmeenomaiset kaikenkattavat parannuskeinot, jotka sopivat yhteiskunnan ajatukseen pelastuksesta ja onnellisuudesta. Hän on jo joutunut loppusuoralle, pisteeseen mistä ei voi enää palata, mutta myös - ennen kaikkea - mistä Ben ei halua palata. Hän kääntyy risteyksessä toiseen suuntaan mihin odottaisi ja kulkee motellihuoneiden sekä tyhjien pullojen välitilassa, odottaen sitä viimeistä naksahdusta. Kuvioihin tulee kuitenkin mukaan Sera, joka vaeltaa prostituoituna Las Vegasin katuja ja yrittää vältellä entistä parittajaansa Alia.

Leaving Las Vegasia pidetään toisinaan rakkaustarinana, mutta sanoisin siinä olevan ennemmin kyse syvemmästä ja vähemmän hatarapohjaisesta yhteydestä, melkein alkukantaisesta sellaisesta. Yhteydestä, joka sallii Benin ja Seran olla omia itsejään, ilman tarvetta teeskennellä tai piilottaa sellaisia asioita, joita he eivät halua muiden näkevän. He näyttävät sisimpänsä, todelliset aikomuksensa ja löytävät toisistaan oman sielunsa.

O'Brienin Erin-siskon mukaan O'Brien oli ateisti, mutta Erin ottaa esiin hänen kirjoituksissaan esiintyneet uskonnolliset symbolit ja ehdottaa esimerkiksi Seran olevan lyhennös serafista. Serafit ovat kristinuskossa korkeimmalla taivaallisten olentojen hierarkiassa ja huolehtivat Jumalan valtaistuimesta. Pseudo-Dionysios Areopagitan kuvaus serafeista Taivaallisesta hierarkiasta -teoksessa kytkeytyy melko osuvasti Seraan ja siihen, miten tämä esitetään suhteessa Beniin:

"The name seraphim clearly indicates their ceaseless and eternal revolution about Divine Principles, their heat and keenness, the exuberance of their intense, perpetual, tireless activity, and their elevative and energetic assimilation of those below, kindling them and firing them to their own heat, and wholly purifying them by a burning and all-consuming flame; and by the unhidden, unquenchable, changeless, radiant and enlightening power, dispelling and destroying the shadows of darkness."

Vaikka Benin matka tuntuu loputtomalta vaellukselta, Sera on varauksetta läsnä tehden ajanjaksosta hieman kirkkaamman ja merkityksellisemmän.  O'Brien ei alennu saarnaamaan moralistista opetusta pelastuksesta, vaan haastaa sen sijaan ajattelemaan vaihtoehtoista tietä. Sera ja Ben hyväksyvät loppujen lopuksi toistensa teot ja ymmärtävät, joskus ilman sanoja, mitä toinen tarvitsee. Kumppanuus on sellainen, jota kaikki eivät saa elämänsä aikana kokea.

Benin motivaatiot jätetään suurimmaksi osaksi selittämättä, mutta juuri helppojen vastausten puute tekee romaanista kiehtovan ja puhaltaa sen täyteen elämää. On vaikeaa, kun tietää mihin kaikki päättyy, mutta lohduttava ajatus on se, että Benillä on ollut mahdollisuus elää omien ehtojensa mukaan ja viettää viimeiset hetket Seran kaltaisen kanssa. Matkan varrella on kauniita hetkiä niille, jotka ovat halukkaita ne näkemään. Hetket ovat vain naamioitu strippiluolien valoihin ja kasinoiden ummehtuneiden kokolattiamattojen hajuun.

Emme voi koskaan tietää, mitä O'Brien olisi ajatellut romaaninsa elokuvaversiosta, mutta mielestäni leffa tekee hyvinkin paljon oikeutta alkuperäisteokselleen. Kuvaus on ensinnäkin upeaa. Se on kuin visuaalinen vastine sille, mitä romaanin lukeminen saa tuntemaan. Kirja tietysti paneutuu hiukan syvemmälle ja Benin ja Seran suhde on ehkä kokonaisempi, mutta muuten elokuvan parissa vietetty kaksituntinen on antoisa.


__________

Suomentaja:  Tuomas Kilpi
Osallistuu haasteeseen:  Seitsemännen taiteen tarinat (Kirjat, joista on tehty elokuva)