31. tammikuuta 2017

Klassikkohaaste, osa 4: The Nun - Denis Diderot (1796)

La Religieuse
378 s.
"But where's the danger in one woman's intimacy with and caresses for another woman?"
Dom Morel said nothing.
"Am I not just the same as I was when I came here?"
Dom Morel said nothing.
"Wouldn't I have carried on being the same? So where's the harm in loving one another, in saying so and in showing it? It's so pleasant!"

Kirjabloggaajien klassikkohaaste pyörii jo toista vuotta, ja jälleen on ollut hauskaa seurata, mitä kirjoja kukin on valinnut ja miten ne ovat edistyneet. Itselläni kirja vaihtui ajanpuutteen vuoksi viime metreillä Vaarallisista suhteista (1782) nunnaluostariin, mutta saman vuosisadan Ranskassa silti pysytään. Diderot sai The Nun -romaanin valmiiksi vuonna 1760, mutta kirjamuodossa se julkaistiin muutaman korjauskierroksen ja lehtijulkaisun jälkeen vuonna 1796, kaksitoista vuotta Diderot'n kuolemasta.

Mielenkiintoisen (ja ehkä ainutlaatuisen) kirjasta tekee se, että se perustuu Lassonin markiisille, Marc-Antoine-Nicolas de Croismarelle, tehtyyn jekkuun. Markiisi oli viipynyt Normandiassa useamman vuoden, kun eräänä päivänä tämä sai kirjeen, jossa nuori luostarista paennut nunna pyysi apua. "Nunnan" takana oli Diderot ystävineen. Tarina oli uskottava, koska kirje perustui Marguerite Delamarren tapaukseen, johon de Croismare oli aiemmin puuttunut (täältä voi lukea yksityiskohdat). Kepponen epäonnistui, kun Pariisiin palaamisen sijasta markiisi tarjosi tytölle turvapaikkaa Normandiasta, joten luonnollisesti tyttö piti "tappaa". Ihme kyllä, totuuden kuultuaan markiisi vain naureskeli asialle eikä pahastunut.

Diderot kehitteli sitten näistä kirjeistä romaaninsa (kirjeet löytyvät yleensä lopun erillisestä liitteestä). Diderot'n sisar tuli hulluksi ja kuoli luostarissa, ja valistusajan johtohahmona, uskonnon kritisoijana sekä naisten puolustajana (tai ainakin vähintään sen tiedostajana, että naisia kohdeltiin lapsina) Diderot'n kanta luostarijärjestelmään ei ehkä tule yllätyksenä.

Tarkalleen ottaen romaani ottaa kantaa siihen, miten nuoria tyttöjä pakotettiin luostareihin mihin milloinkin syyhyn vedoten (Delamarre joutui luostariin jo kolmevuotiaana). Taloudellisia vaikeuksia ja liian monta suuta ruokittavana? Luostariin! Huono ja moraaliton käytös? Luostariin! Eikö myötäjäisiä jostain syystä saa kokoon, ja tytär ei näin ollen pääse naimisiin? Luostariin! 1700-luvun keskivaiheilla joka kahdessadas ranskalaisnainen oli nunna, ja nunnaluostareita (5000) sekä nunnia (55 000) oli lähes kaksinkertaisesti munkkiluostareihin ja munkkeihin verrattuna.

Päähenkilö Suzanne on aidosti uskonnollinen, mutta kutsumusta nunnaksi tällä ei kuitenkaan ole. Vanhemmat pakottavat Suzannen luostariin, koska tyttö on seuraus äidin avioliiton ulkopuolisesta hairahduksesta, joten isä(puole)n ja äidin viha sekä syyllisyys johtavat siihen, että huolimatta Suzannen vastusteluista tämä jossain määrin tuntee myös velvollisuutta siirtyä pois perheen ja erityisesti perinnöstään huolehtivien sisarusten silmistä. Ymmärrystä äidin tilanteeseen löytyy ehkä vähän liiankin paljon.

Kun sitten luostarielämän todellinen hirveys valkenee tytölle, on jo liian myöhäistä. Suzanne saa kärsiä muun muassa pahoinpitelystä ja nunnien sekä abbedissan lapsellisesta kiusanteosta. Abbedissan, joka kehuskelee sillä, että pystyy milloin tahansa manipuloimaan nunnat hirviöiksi. On kuristavaa luettavaa, kun Suzanne yrittää ulkopuolisiin vetoamalla ja asianajajan hankkimalla pyristellä irti tilanteestaan, sillä 1700-luvun Ranskan uskonnollisen lainsäädännön painoarvo oli suuri. Yksilön, varsinkin naisen, päätäntävalta oli mitätön.

Oikeissa historiallisissa tapauksissa nunnien puolesta vetoavat asianajajat kiinnittivät huomiota naisten passiivisuuteen, lapsenomaisuuteen ja kykenemättömyyteen tehdä itsenäisiä päätöksiä. Eräässä munkkia koskevassa tapauksessa annettiin munkista samalla periaatteella feminiinisempi kuva, jotta tapausta seuraavilla ja sitä ratkaisevilla heräisi sääli. Yhteiskunnassa yksinkertaisesti pidettiin luostarista pois haluavia hysteerisinä ja liialliseen itsenäisyyteen pyrkivinä. Jumalalle vannottu vala oli sitova, ja jos sen yritti katkaista, niin yhteiskunnan perhearvot olivat suurin piirtein tuhoutumassa (Mita Choudhury: Convents and Nuns in Eighteenth-century French Politics and Culture).

Suzannen vaihtaessa luostaria naiivin tytön kokemattomuus johtaa jälleen ongelmiin abbedissan kanssa, mutta tällä kertaa lähinnä aiheuttaen hämmennystä tytön mielessä. Diderot käsittelee luostariin sulkeutuneiden seksuaalista turhautumista rohkeasti mutta ei skandaalinkäryisesti, eikä päähenkilö ole onneton menetetystä rakkaasta, joten The Nunia ei voi verrata aiemmin ilmestyneisiin puolipornografisiin miesten kirjoittamiin nunnafantasioihin. Myönnän, että ajattelin aikoinaan takakansitekstin luettuani Matthew Gregory Lewisin samana vuonna julkaistua Munkkia (1796) ja The Devils (1971) -elokuvaa. The Nun on kuitenkin toista ääripäätä, sillä seonneista hiuksiaan repivistä ja itsemurhaa hautovista nunnista tulee lähinnä surullinen ja toisella tavalla ahdistava olo. Kytköksiä Delamarren tarinaan on useita, mutta jätettäköön kertomatta minkälainen loppu Suzannella on.

Tähän mennessä ehkä kaikkein helpoiten lähestyttävää 1700-luvun kirjallisuutta, jota olen lukenut, mutta silti ajatuksia herättävää ja älykästä. Käännöskin on sujuva ja helppolukuinen. Diderot'n satiiri ja uskontokritiikki on viiltävää, mutta monen sivun saarnoja ei ole, vaan tarina keskittyy Suzannen kokemuksiin ja tunnemaailmaan. Pientä laahavuutta paikoitellen oli, koska juonihan tässä on aika olematon, mutta näin jälkikäteen ajateltuna se on aika pieni juttu.

__________

Kääntäjä:  Russell Goulbourne

17. tammikuuta 2017

Kakka - Nicola Davies (2005)

Poo
64 s.
Viisikymmentä tonnia kakkaa putoaa päivittäin Yhdysvaltain eteläosassa sijaitsevan Brackenin luolan pohjalle siellä elävien 20 miljoonan lepakon takamuksista. - - - Kun luolissa on tarjolla ruokaa näinkin paljon, ei ole kummallista, että lukuisat pienet oliot rouskuttavat siellä kiireen vilkkaa. - - - Lepakkoluolat ovat niin hyviä asuinpaikkoja, että jotkin eläimet eivät ikinä poistu niistä: Borneossa sijaitsevasta Niahin luolasta on löydetty kakkaa syövä isopihtihäntälaji sekä isopihtihäntiä syövä gekkolaji, joita ei ole tavattu missään muualla!

Pähkinänsärkijästä (1816) kakkaan, koska vaihtelu virkistää.

Kakkaa tulee ulos (melkein) jokaisesta elävästä olennosta, jotkut syöttävät kakkaa jälkeläisilleen, jotkut käyttävät kakkaa viestinnässä. Prinsessojenkin pitää käydä kakalla.

Daviesin tiivis ja selkeä yleisesitys kakan merkityksestä on hauska sekä informatiivinen. Aihe voi toki olla ällöttävä (en itsekään työntäisi sormeani kakkapökäleeseen), mutta häpeilystä huolimatta kakka on hyvin tärkeä osa luontoa (joskaan ei välttämättä auta unohtamaan erästä Salòn [1975] kohtausta). Tällaiset hauskat pikku kirjaset voivat myös innostaa lapsia luonnontieteiden tai eläinsuojelutyön pariin.

Mitä sitten juuri tästä kirjasta voi oppia? Muun muassa sen, että kakkaa on monenkokoista ja monennäköistä. Sen avulla pääsee eroon elimistön jätteistä, pikkukoalat saavat elintärkeitä mikrobeja sitä popsimalla, se voi viestiä petoeläimille saaliin sijainnin sekä toimia pesänrakennusmateriaalina.

Entä miksi sittäiset olivat tärkeitä australialaisille maanviljelijöille? Se selviää, kun lukee Kakan!

__________

Suomentaja: Joel Kontro

14. tammikuuta 2017

Pähkinänsärkijä ja hiirikuningas - E. T. A. Hoffmann (1816)

Nußknacker und
Mausekönig
90 s.
The children must have been especially well behaved that year, for they had never before received so many splendid presents. The big Christmas tree in the middle of the room was decorated with any number of gold and silver apples, and sugared almonds, bright-colored candles, and goodies of all kinds shaped like buds and blossoms hung from every branch. But the most startling thing about this wonderful tree was that hundred of tapers glittered like stars in its dark branches, and the tree itself, shining with an inner light, invited the children to pick its blossoms and fruits.

Palataan hetkeksi vielä joulun tunnelmaan. Pähkinänsärkijän tarina tunnetaan parhaiten Tšaikovskin balettina, joka puolestaan perustuu Alexandre Dumas'n mukaelmaan Hoffmannin kirjasta. Baletin hieno musiikki ja melkeinpä poikkeuksetta upeat lavasteet ja puvustukset tuovat jouluun juuri sellaista taikaa, jota varmasti iso osa perinteisistä jouluihmisistä kaipaa.

Taianomainen on Hoffmannin tarinakin. Vaikka Pähkinänsärkijä-baletti onkin monella tapaa hieno ja ihanan jouluinen, montaa täysin samanlaista produktiota ei jaksa katsoa. Se tuntuu toisinaan venytetyltä ja alkuperäiseen tarinaan verrattuna melkeinpä liian suoraviivaiselta.

Lukemani englanninkielinen painos on uusin käännös (ei valittamista, sujuvaa kieltä) ja kuvituksesta vastaa Maurice Sendak (joka myös loi lavasteet ja puvustuksen Seattlen vuoden 1983 produktioon). Ensivilkaisulta Sendakin kuvitus on kaunista ja perinteistä, mutta kuvat alkoivat hyvin pian vaikuttaa jotenkin litteiltä. Pidän esimerkiksi Tove Janssonin mustavalkoisesta tyylistä ja Rudolf Koivun töiden tunnelmallisuudesta, mutta ainakin Pähkinänsärkijässä Sendakin kuvat vaikuttavat jotenkin elottomilta. Ehkä vain analysoin liikaa, mutta kuvitus ei joka tapauksessa ollut sellaista, mitä saksalaisessa (lastenkirja)klassikossa odotan näkeväni.

Hoffmannin Pähkinänsärkijässä on nimittäin myös synkkiä sävyjä. Se ei ole värikäs vaahtokarkin pehmeä tarina, vaan toisinaan se rouskuu krokanttina hampaissa. Jouluaaton ilo toinen toistaan upeammista lahjoista vaihtuu pähkinänsärkijänuken ja hiirikuninkaan väliseen taisteluun. Marien unenomaiset seikkailut vetävät mukanaan satumaailmaan, joka ei ole yksiselitteisen viaton, vaan siinä on myös säröjä. Se on maailma, jossa hiiret uhkaavat purra vauvan kahtia ja herkkusuu tulee pureskelemaan marsipaanista tehdyn talon palasiksi.

Kun siis ensi jouluna talojen katot (toivottavasti) peittyvät lumeen ja hiljaisuus laskeutuu, keitä kuppi kuumaa kaakaota ja uppoudu nojatuolin syvyyksiin. Pähkinänsärkijä odottaa kirjan sivuilla seuraavaa Marieta.

__________

Kääntäjä: Ralph Manheim

12. tammikuuta 2017

Kirjojen Suomi: Kun aika loppuu - Elina Hirvonen (2015)


On kaupunkeja, joiden kaduilla voi kävellä turvallisin mielin läpi yön ja niitä, joiden hyvin hoidetuilla kaduilla kävelevät vain varkaat. On siltoja, joiden alla nukutaan ja niitä, joiden alla voi pysähtyä suutelemaan.

Kirjojen Suomen kirjablogiosuus aloitettiin viiden blogin voimin Ilkka Remeksen Kiirastulella. Nyt siirrytään vuoteen 2015 ja pysytään vielä ajankohtaisissa teemoissa.

Kun aika loppuu on itse asiassa monella tapaa myös ajaton. Vanhemmuuteen liittyvät tunteet, kuten syyllisyys ja voimattomuus, ovat sekä menneisyyttä, nykyisyyttä että tulevaisuutta. Riitänkö minä? Teenkö tarpeeksi? Arjen pienet onnen hetket voidaan muistaa vasta jälkikäteen. On laskujen maksua, harrastuksiin kiitämistä, töitä ja mitä vielä. Koko ajan rakastetaan, mutta sitä ei välttämättä sanota ääneen. Rakkautta on esimerkiksi sisarusten iltasatuhetki peiton alla vanhempien riidellessä toisessa huoneessa.

Hirvosen romaanistakin huokuu rakkaus, mutta vahvimpana epätoivo sekä epäusko. Lauran ja tämän tyttären näkökulmien vuorottelu tuo romaaniin kerroksellisuutta, ja näin muodostuva kuva muistoista on täynnä ristiriitaisuuksia ja säröjä. Muistot koostuvat pitkälti tunteista, ja faktat voivat sekoittua kuviteltuun. Tai ehkä toiveisiin.

Oma lapsi muistetaan ehkä sellaisena kuin tämän haluaisi olevan, tai millainen tämä on joskus ollut. Ehkä kuviteltua lasta ei olekaan ollut, vaan sisäinen maailma on jotain ihan muuta. Tässä onkin mielestäni yksi romaanin kiehtovimmista ajatuksista: missä määrin toisen ihmisen voi tuntea? Oli kyse sitten omasta lapsesta tai ei, kenenkään pään sisään ei voi täysin päästä. Hyvin usein myös kysytään, että miten kukaan voi antaa lapselleen anteeksi tämän tekemät rikokset. Ehkä tässä taas päästään takaisin alkuun, eli alkukantaiseen vanhemman ja lapsen suhteeseen.

Tarinan kehämäinen ja sirpaleinen rakenne on melkeinpä päällekäyvää. Hirvonen kirjoittaa elegantisti ja koskettavasti, mutta aiheiden runsaus ja tarinan rönsyily ja poukkoilu sinne tänne aiheuttaa väkisin sen, että kaikkeen ei päästä niin syvälle kuin toivoisi. Olisin kaivannut lisää iskevyyttä ja lihaa luiden päälle. Esimerkiksi ilmastonmuutosta käsitellään lähinnä sivujuonteena. Se on läsnä henkilöiden elämässä ja käynnistää tapahtumasarjan, mutta muiden teemojen rinnalla se tuntuu ohuelta. Romaanin keskiössä oleva Aslak antaa myös vaikutelman ohuesta monen asian summasta, eikä stereotyyppinen käsittelytapa paranna asiaa.

Ajattelemaan haastaminen taitaa tässä kuitenkin olla se juttu, mihin lukijat ovat tarttuneet. Vaikka itseäni jäi häiritsemään pinnallisuus ja teemojen polveilu, niin tämä on kuitenkin selvästi ansainnut paikkansa 101 kirjaa -listalla. Se on parhaimmillaan juuri perhesuhteiden ja muistojen kuvauksessa, eikä se taida menettää otettaan myöskään tulevaisuuden lukijoista.

Kun aika loppuu jättää jälkeensä myös erään hyvin olennaisen kaiun, joka voi ehkä olla peräti se kaikkein tärkein anti: toivon kipinä on aina säilytettävä, vaikka se olisi kuinka vaikeaa.

10. tammikuuta 2017

Flappers and Philosophers - F. Scott Fitzgerald (1920)

244 s.
"We're going through the black air with our arms wide and our feet straight out behind like a dolphin's tail, and we're going to think we'll never hit the silver down there till suddenly it'll be all warm round us and full of little kissing, caressing waves."

Nyt on aika. Joskus muutama kuukausi sitten päätin vähitellen tutustua uudelleen Fitzgeraldiin, ja tämä hetki tuntuu juuri täydelliseltä, koska proosamakuni (ja ehkä myös taitoni lukea rivien välistä) on jonkin verran muuttunut sitten Kultahatun (1925) lukemisen. Haluan nähdä, olenko ehkä sivuuttanut jotain tai onko Kultahatussa piirteitä, joita osaan arvostaa vanhempana vähän enemmän. Ensin tosin iskin silmäni, hampaani ja käteni Fitzgeraldin ensimmäiseen novellikokoelmaan.

Flappers and Philosophers, joka julkaistiin samana vuonna kuin Fitzgeraldin esikoisromaani This Side of Paradise (1920), on enimmäkseen hienovarainen ja herkkä katsaus 20-lukuun, ja tuttuun tapaan siellä täällä on myös kaikuja Fitzgeraldi(e)n yksityiselämästä. On Head and Shouldersin epäsuhtainen pariskunta, ja tarinan melankolisessa lopussa iskee oivallus, että rakkaudellakin on hintansa. On Bernice Bobs Her Hair, jossa polkkatukasta (ns. flappereiden tunnistettavimmasta piirteestä) tulee rohkeuden ja poikien houkuttelun symboli, mutta jota lopulta ihaillaan vain ajatuksen tasolla, konservatiivisten ihmisten märkänä unena, ei konkreettisena tekona. Lopulta päähenkilö Bernice löytää vapautensa voitonhurmosta täynnä olevassa viimeisessä kohtauksessa.

Novelleista kuitenkin vain kaksi erottuivat huimasti edukseen, ja joille loput eivät mielestäni pärjää (varsinkaan ne neljä, joita en edes jaksa mainita). Avausnovelli The Offshore Pirate oli iso yllätys, koska se on rakkaustarina, mutta ei mitään tyypillistä hattaraa. Se on yhtä kirpeä kuin päähenkilö Ardita kaikessa hemmotellussa flapperhohdossaan, ja yhtä kimmeltävä kuin turkoosi meri kesäpäivänä. Se on lasillinen kuohuvaa tähtitaivaan alla ja veneen kylkeen iskeytyvien aaltojen ääntä. The Ice Palace puolestaan käsittelee etelävaltioiden ja pohjoisen eroa. Sallyn kasvava pettymys ja abstrakti tarve kokea jotain suurta huipentuu jääpalatsiin, jossa yksinäisyys muuttuu usvaiseksi ja unenomaiseksi kristallinkirkkaaksi jääksi, ja Fitzgeraldin proosa kilisee kuin jääkuutiot lasissa.

Kokonaisuudessaan kokoelma ei ollut ihan napakymppi, mutta timantit vahvistivat sen, että jatkan Fitzgeraldin parissa. Lisää kirpeyttä ja kilinää, kiitos!

__________

Osallistuu haasteeseen: Novellit

5. tammikuuta 2017

Suruton kaupunki: 1920-luvun iloinen Helsinki - Mikko-Olavi Seppälä (2016)

232 s.
Orkesteri soitti lakkaamatta. Suurkaupungin yötä juhlivat nuorisoparvet täyttivät kaikki paikat. Iloittiin, naurettiin, meluttiin. Tupakansavu kiiri sinisenharmaana usvana huoneesta toiseen ja kietoi alhaalla tanssisalongissa pyörivät ihmisetkin vaippaansa. Sähköt loistivat vuoroin punaisina, vuoroin vihreinä ja kiihoittivat hermoja. Kun Jazz Band viritti jonkin tutun varieteekatkelman, yhtyi koko yleisö loilottamaan humalaisin äänin samaa säveltä. - Oi kuule, kuule, kuinka banjot soivat -
Sodoma (1929) - Unto Karri

Ah, 20-luku. Yksi kiehtovimmista ja erottuvimmista historian aikakausista. Tutustuin vuosikymmeneen ensimmäistä kertaa F. Scott Fitzgeraldin kautta, mutta en muista mikä sai todellisen rakkauden syttymään. Rakastin kuitenkin sitä kuumeista intohimoa, jolla juhliin ja elämään yleensäkin suhtauduttiin. Maailmansodan kauhut haluttiin unohtaa ja nauttia siitä, että oltiin elossa. Pörssiromahdus olikin sitten ensimmäisten joukossa myrskyn enne, ja muutaman vuoden päästä syttyi toinen maailmansota.

Vaikka 20-luvusta olenkin kiinnostunut, tiedän kuitenkin vielä tällä hetkellä enemmän vuosikymmenen elokuvista, joten en osaa valitettavasti kommentoida laajemmin sitä, miten Suomen 20-luku eroaa esimerkiksi Yhdysvalloista. Pinnallisesti samankaltaisuutta löytyy, mutta yksityiskohdissa voi olla eroja, jos alkaa kunnolla vertailla. Suruton kaupunki on joka tapauksessa suoranainen unelma jokaiselle 20-luvusta kiinnostuneelle. Kannessa on asiaankuuluvasti ihanaa art deco -tunnelmaa (vaikka etukannen hahmot ovatkin omaan makuuni hieman liian sarjakuvamaisia), ja Seppälän kirjoitustyyli on mukaansatempaavaa ja eläväistä. Kokonaisuus on populaariksikin tietokirjaksi yllättävän koukuttava.

Kirja on jaettu temaattisesti, eli luvut käsittelevät muun muassa musiikkia, urheilua, arkkitehtuuria ja terveyttä. Tällöin on ihan selvää, että kaikki aihepiirit eivät välttämättä kiinnosta kaikkia, mutta hyvää tekstiä lukee silti mielellään. Punaisena lankana kulkeva kieltolaki ja sen seuraukset oli itselleni yksi kiinnostavimmista aiheista.

Mehän tiedämme, ettei totaalikielto ollut hyvä ratkaisu. Sekä Suomessa että Yhdysvalloissa (ja varmasti muissakin kieltolakimaissa) kuoli ihmisiä huonolaatuisen tai "jatketun" viinan seurauksena. Alkoholiveron poistumisen myötä menetettiin myös merkittävä tulonlähde, sillä saatiinhan verotuloilla rakennettua Suomeen esimerkiksi kokonainen rautatieverkosto (teemaa on käsitelty esimerkiksi Juhani Ahon Rautatiessä [1884]). Osa ravintoloista pystyi trokarien ansiosta pysymään toiminnassa, ja joskus poliisitkin olivat vastahakoisia jakelemaan rangaistuksia. Jos ratsia lähestyi, viinat laitettiin piiloon ja sen jälkeen meno jatkui kuten aiemmin.

Runsas määrä lainauksia sekä aikalaisilta että aikalaisten kirjoittamista romaaneista (monta menikin lukulistalle) elävöittävät tekstiä vielä lisää. Hauskoja kohtia on monia. Esimerkiksi eräässä kappaleessa kerrotaan, miten ennen poliisiautoja juopuneet joko talutettiin kamarille tai kuljetettiin avolavalla, ja jossain vaiheessa lauantaiyötä loppuikin sitten tila kesken: "Konstaapeli Otto Kosonen kertoi, miten Kaisaniemen lammikosta ongittu "Varapormestarin" nimellä tunnettu juoppolalli nostettiin kerran tilan puutteen vuoksi hellalle kuivumaan: "Ei se hella nyt niin kuuma ollut, että hän olisi palanut, mutta kovasti se höyrysi".".

Historia on monesti tuomittu kuivaksi ja pölyiseksi, mutta Surutonta kaupunkia lukiessa kyseistä mielikuvaa voi vain ihmetellä. Vaikka lait, olosuhteet ja muoti sun muut muuttuvat, on ihmisen perusluonne kuitenkin pohjimmiltaan hyvin samanlainen aikakaudesta toiseen. 1920-luvulla oltiin jo selvästi modernilla aikakaudella monessa asiassa, ja Seppälä tuo esiin monenlaisia nykypäivästäkin tuttuja piirteitä.

On "juoppojunia" eli illan viimeisiä junia, jotka ovat varmasti monelle myöhään liikkeellä olevalle joko enemmän tai vähemmän mieluisia kokemuksia (Lontoon yöbussitkin ovat ihan omanlaisensa maailma). On juhlijoita, joilla on sieraimet valkoisena kokaiinista. On myös makkarakärryjä, jotka ovat suosittuja ravintoloista myöhään palaavien keskuudessa (eräs yleisönosastolle kirjoittanut henkilö valittelee makkarakärryjen puuttumista katukuvasta, ja sieltähän olisi poliisinkin helppo noukkia ihmisiä talteen, eikä tarvitsisi kenenkään hoippua kotiin pimeitä katuja pitkin). Yhdysvaltojen tähtikultti ulottui myös Suomeen, sillä elokuvatähdet olivat esikuvia muodissa, tyylissä ja kauneudessa. Niin, ja nykypäivänäkin tuttu ilmiö oli jo tuolloin suosittua: koska Virossa ei ollut kieltolakia, Tallinnaan ja sen kapakoihin tehtiin säännöllisiä retkiä (1929-31 välisenä aikana turisteja oli jopa 40 000).

Hyvä populaaritietokirja tarvitsee myös kuvia: taiteilijapariskunnan kotiviinipuuhasteluja, uimarannan ihmisjoukkoja nauttimassa kesäpäivästä, Helsingin ensimmäinen bensa-asema, Pörssiravintolan vappujuhlintaa sekä taskumattien avointa torikauppaa. Kaiken kaikkiaan siis erittäin kiehtova kirja, joka sai ainakin jossain määrin innostumaan Suomen historiasta, ja joka tulee varmasti olemaan yksi niistä suomalaisista kirjoista, joita juhlavuoden lopussa suosittelen.

3. tammikuuta 2017

Kirjablogit ja 101 kirjaa -projekti käynnistyy


Satavuotiasta Suomea juhlistetaan monin tavoin, ja Suomi100 -sivustolle täydennetäänkin koko ajan juhlavuoteen liittyvää ohjelmaa. Orfeuksen kääntöpiiri on mukana Ylen organisoimassa Kirjojen Suomi -projektissa, johon liittyen kirjabloggaajat (yhteensä 81) lukevat kirjoja jokaiselta Suomen itsenäiseltä vuodelta ja käsittelevät niitä kukin omalla tavallaan omassa blogissa.

Kirjojen Suomi -projektille on nyt avautunut oma nettisivu osoitteessa yle.fi/kirjojensuomi, jossa on muun muassa nähtävillä luettavien kirjojen lista kokonaisuudessaan, ja Kirjablogit ja 101 kirjaa -sivulta voi kätevästi tarkistaa uusimmat blogitekstit. Tekstejä julkaistaan ensi viikosta lähtien kaksi per viikko (pääosin tiistaisin ja torstaisin), alkaen vuodesta 2016, ja projekti huipentuu vuoden 2017 kirjaan. Osa bloggaajista osallistuu myös Aamu-tv:n ja Yle Radio 1:n kirjoja käsitteleviin lähetyksiin, ja kaikki projektiin liittyvät ohjelmat tulevat nähtäville Yle Areenaan.

Kirjablogeilla on merkittävä asema kirjallisuuskentällä, ja blogien laajan kirjon ansiosta ne tavoittavat suuren määrän ihan tavallisia lukijoita genrestä sekä yhteiskunnallisesta asemasta riippumatta. On siis ilo ja kunnia olla levittämässä kirjallisuuden ja lukutaidon ilosanomaa. Kirjallisuus kuuluu kaikille!

Listan ovat koonneet Seppo Puttonen ja Nadja Nowak, ja lähes kaikki kirjat ovat myös luettavissa verkosta. Kyse ei ole pelkästä klassikkolistauksesta, vaan olennaisena tekijänä on huomioitu se, mitä kirjat kertovat joko julkaisuvuoden Suomesta tai välittömästä lähihistoriasta. Mukaan on valittu monenlaista, sekä enemmän että vähemmän viihteellistä ja muutama lastenkirjakin, joten jokaiselle löytyy varmasti jotain. Vaikka itse luen paljon vanhempaa kirjallisuutta, iso osa valituista kirjoista ovat täysin tuntemattomia, joten omien kirjojeni lisäksi löysin muutakin mielenkiintoista luettavaa.

Tule siis rohkeasti keskustelemaan ja katsomaan, millaista kirjallisuutta Suomessa on vuosien mittaan julkaistu!