18. maaliskuuta 2013

Hanna - Minna Canth (1886)

145 s.
Kavaljeerit saattoivat naiset paikoilleen ja syöksivät heti sen tehtyä kuin ammutut nuolet bufettiin, josta lasien kilinää ja tupakan savua sekaisin totihöyrystä kanssa saliin tunkeutui.  Entiseltä ilma jo oli raskas pölystä, hiestä ja kuumuudesta; naisten viuhkat liikkuivat, lamput paloivat himmeästi.  Vanhempien naisten silmät alkoivat käydä kankeiksi ja kieli väsyi, yksi ja toinen haukoitteli salavihkaa nenäliinaansa.  Mutta nuorista oli uupumus kaukana.  Tutuimmat etsivät toisiaan, liittyivät yhteen, menivät syrjähuoneisiin, puhelivat, nauroivat ja joivat vettä; sitä he vartioivat, että musiikki taas alkaisi ja herrat näkisivät hyväksi palata jälleen heidän luokseen.

Canthiin tutustuminen jatkui tarinalla Hannasta, joka kokee sekä nuoruuden ilot että myllerrykset.  Tämä on hieman ujo ja epävarma mutta älykäs ja tiedonjanoinen, haluaa uskoa ihastuksistaan pelkkää hyvää, kaunista ja ylevää mutta on samalla tuomitseva.  Hanna uskaltaa myös haaveilla, mutta ei ole tarpeeksi vahva pitääkseen päänsä niiden toteuttamisessa, ja idealistisuuskin kostautuu elämän realiteettien ollessa hakusessa.  Perheen juoppo ja melko ankara isä uskoo aikakauden mukaisesti tyttären elämän suunnan olevan täysin vanhempien päätettävissä.  Äitiään Hanna pitää lähes pyhimyksenä, ja näkee äidin sitä paitsi vain jonkinlaisena ruumiillisuudesta vapaana äitihahmona, eikä tule ajatelleeksi tämänkin olevan oma persoonansa.

Yksi mielenkiintoisimmista puolista oli 1800-luvun nuorten elämän kuvailu, koska se ei ole tainnut olla minulle tähän mennessä kovinkaan tuttua.  Ilmeisesti tapahtumapaikkana oli kaupunki, tosin Helsingin kokoluokkaa se ei varmasti ollut, koska nuoret lähtivät innokkaana suuren kaupungin sykkeeseen.  Hannan ja tämän ystävien elämää kuvailtiin viehättävästi.  Nuorten sydänten pakahtumista kun ihastukset tulivat kuvioihin, reki- ja mäenlaskuretkiä, huoleton kesä maaseudulla soutaen ja metsässä vaeltaen, ystävysten yömyöhään kuiskuttelua sekä ihan sitä tavallista nuoren ihmisen innokkuuden valaisemaa arkea.

Tietysti kääntöpuolena Canth kuvaa myös sitä, miten pojat ovat poikia, mutta tyttöjen odotetaan käyttäytyvän hillitysti ja arvokkaasti.  Tällainen asenne ärsyttää myös nykyaikana äärettömän paljon.  1800-luvun suhtautuminen vanhoihin piikoihin esitellään myös.  Nämähän ovat katsokaas sellaisia naapuruston lasten välttämiä hupsuja tätejä, jotka pukeutuvat vanhanaikaisiin vaatteisiin ja nököttävät vain kotona ompelemassa poissa huvituksista.  Kas kun ei vielä kissalaumaa.  Olisin huvittunut, jollei olisi ollut jotenkin niin surullista ja ankeaa.

Jos tuntee yhtään realismia, voi päätellä mihin suuntaan tapahtumat kehittyvät, mutta uskallan väittää että tämä on siitä huolimatta monelta osin paljon valoisampi teos kuin ensin lukemani Köyhää kansaa (1886).  Kirja on kaiken kaikkiaan koskettavaa idealistisen nuoruuden kuvausta.  Toisinaan Hanna oli vähän liiankin naiivi omaan makuuni, mutta säilyi kuitenkin siinä rajalla mielenkiintoisena ja siedettävänä henkilönä.  Avioliiton merkityksestäkin tämä tosiaan tarjoaa paljon pohdittavaa, vaikka en silti kuvailisi tätä varsinaisesti avioliittoromaaniksi.  Lopusta jäi vähän surumielinen olo, ja oikeastaan jäi pienoinen huoli Hannan pärjäämisestä. 

* * * *

Osallistuu haasteeseen:  1800-luvun kirjat

14. maaliskuuta 2013

Se toinen - Thomas Tryon (1971)

The Other
290 s.
Perryn talo oli ylpeä ja iso, moneen suuntaan leviävä.  Laudoitus joka joskus oli ollut valkoinen oli lian harmaannuttama, maali rakoili korkeita ikkunoita reunustavissa vihreissä ikkunaluukuissa, lasit olivat säröiset ja sameat, ikääntyneiden kattokourujen kätköissä oli edellisen vuoden lokakuussa pudonneita lehtiä.  Mukava talo kuitenkin:  veranta, toisessa päässä pylväskuisti, useimmissa korkeakattoisissa huoneissa takat, joka puolella pitsisiä verhoja, ullakkoikkunoissakin.  Veden tekemiä tahroja rappauksessa pään päällä.

Näyttelijäntyöstä vuonna 1969 luopuneen Tryonin kokeilut fiktion saralla osoittautuivat onnistuneiksi, ja Se toinen toimii kahdella tasolla:  sekä kauhuna että pienimuotoisena historiallisena romaanina.  Tämä on ensimmäinen kosketukseni Tryonin tuotantoon, ja kiinnostuin siitä alunperin sen teeman vuoksi.  Pelottavia lapsia on käytetty paljon kauhuelokuvissa, ja huolimatta itse elokuvan laadusta pikkuvintiöt onnistuvat karmaisemaan ainakin minua joka kerta melkein yhtä paljon.

On kesä 1935 Connecticutin osavaltion idyllisessä maaseutukaupungissa Peguot Landingissa, ja Perryn maatilalla saadaan kokea karmaisevia juttuja, jotka jo yksinäänkin olisivat ihan tarpeeksi yhdelle perheelle.  Asiaa ei auta se, että perheen isä menetettiin edellisenä marraskuuna traagisessa onnettomuudessa, ja hermoraunio äiti pysyttelee huoneessaan syömättä tuskin mitään.  Taloutta hoitavat palkollisten lisäksi Ada-isoäiti, joka aina välillä muistelee nuoruuttaan Venäjällä.  Pellavapäät Niles ja Holland, 13-vuotiaat identtiset kaksospojat, ottavat kaiken irti lomastaan huolimatta isän hautajaisten jälkeen taloon asettuneista rasittavista sukulaisista.

Jos en olisi ollut pää täynnä flunssan sairastamista, olisin todennäköisesti ahminut koko kirjan yhden päivän aikana.  Tryon loihtii eteen sympaattisen pikkukaupungin, jonka asukkaat ryyppäävät helteellä kolaa, ja jossa vekarat kirmailevat niityillä sekä hyppivät ladon heinäkasoissa ja vihanneskauppiaat ajavat kuorma-autoilla.  Painostava tunne ei tule kuitenkaan pelkästä helteestä, vaan kaksosten omituinen suhde ja varsinkin Hollandin käytös saavat arvuuttelemaan mitä ihmettä on tapahtumassa.  Pienenä sivuhuomautuksena, että kaksosten ulkonäöstä tuli mieleen juuri katsomani Village of the Damned (1960).

Kirjan toisen kolmanneksen lopulla hyppää silmille mojova yllätys, joka sai minut melkein tukehtumaan paahtoleipään.  Tuijotin hetken aikaa suu auki sanoja, koska sellaista en ollut kokenut pitkiin aikoihin kirjan kanssa.  Yllätykset ovat aina vähän siinä ja siinä, että onnistuvatko ne hämmästyttämään jokaista lukijaa, mutta luulisinpa että tämä tulee aika monelle ihan puun takaa.  Piti oikein käännellä sivuja taaksepäin ja miettiä että mites tässä nyt näin, mutta kyllä se vain oli mahdollista.  Sitä vain keskittyy muihin asioihin, niin että tuollaista pommia ei osaa edes kuvitella.

Mitä kauhuaspektiin tulee, niin tässä keskitytään vahvasti psykologiseen kauhuun.  Eräs mielikuva jäi epämiellyttävästi keikkumaan tuonne jonnekin mielen syövereihin, eikä sitä saa pyyhittyä pois vaikka kuinka haluaisi.  Kauhun ilmapiiri rakentuu siis eniten mielikuville ja tunnelmalle sekä lukijan mielikuvituksen laadulle, ja ahdistavuus syntyy esimerkiksi siitä, ettei tiedä tapahtuuko nyt siellä naapurin mummon tunkkaisessa olohuoneessa jotain vai ei.  Kaupungin juoruakatkin ahdistivat melkoisesti, mutta tietenkin eri syystä.

* * * *

Osallistuu haasteeseen:  Kirjallinen maailmanvalloitus (Connecticut)

9. maaliskuuta 2013

Köyhää kansaa - Minna Canth (1886)

42 s.
Pahoja ne vaan ihmiset olivat köyhää ja heikkoa kohtaan, silloinkin kun olivat apua tekevinään.  Parempi, että veisivät hengen kerrassaan, eivätkä kiusaisi puutteessa ja onnettomuudessa.  Mutta köyhän puolta ei kukaan pitänyt, joka ikinen vaan oli valmis sortamaan ja kuormaa kuorman päälle panemaan.  Sen hän niin elävästi tunsi, aina kun lastensa tulevaisuutta ajatteli.  Kovuutta he tulisivat maailmassa tarpeeksi asti kokemaan, ei heillä ilon päiviä ollut odotettavana.  - -  Herra Jumala, eivätkö he olleetkin suurta syntiä tehneet, kun tänlaiseen elämään lapsia toimittivat.  Parempi poloisten olisi ollut syntymättä, kun tulla tänne maailman murheita kokemaan.  Olematon ei tuskaa tunne eikä nälkää näe.

Muistan yläasteen äidinkielen tunnilla lukeneeni pätkän tästä novellista, ja vaikka siinä oli jotain kiehtovaa, monivuotinen ennakkoluuloinen asenteeni suomalaisia klassikoita kohtaan esti tutustumasta Canthiin lähemmin.  Kuitenkin F. E. Sillanpään ansiosta olen nyt karistanut pienen palan ennakkoluuloistani romukoppaan, ja tällä kertaa teki mieli lukea Canthia.

Novelli kertoo köyhästä Holpaisen perheestä, joiden elämä vaikuttaa lohduttomalta ilman minkäänlaista valopilkkua tai toivonkipinää.  Äiti Mari on hellä ja uhrautuvainen, joka tekee kaikkensa perheensä puolesta.  Kotityöt ja kyynelten tukahduttaminen vievät kuitenkin pidemmän päälle voimia.  Vanhin lapsi Hellu on puolisokea ja muutenkin sairas, mutta tätä ei voi viedä lääkäriin koska tämä on niin suuri apu sairaan Anni-vauvan hoidossa.  Marin aviomies on hillitty ja apaattinen, joka tuntuu olevan turtunut ikuiseen köyhyyteen ja työn etsintään.

Novellissa tulee vahvasti esille parempiosaisten ja köyhien yhteiskunnallinen kuilu.  Parhaiten tämä näkyy kohtauksessa, jossa Mari lähtee kaupungille etsimään töitä ja näkee siellä entisen työnantajansa nuoreksi naiseksi kasvaneen tyttären.  Vaikka tyttö oli ennen läheinen Marin kanssa, suhde taisi sittenkin olla vain  normaali palkollisen ja herrasväen tyttären välinen, koska enää hienostunut tyttö ei tunnista Maria.  Tässä tulee myös esille, miten tuon ajan Suomessa niin sanottu parempi väki puhui ruotsia.  Holpaisen mieskään ei voi vastata lääkärille, koska tämä kysyy ruotsiksi.

Perheen todellista ahdinkoa eivät omilta vaikeuksiltaan näe tai ymmärrä edes muut köyhät, ennen kuin on liian myöhäistä.  Hellusta sanotaan:  "hiljainen hän oli aina ja tyytyväinen".  Tyytyväinen vai alistunut tilanteeseen?  Hellun viaton lapsuus taitaa olla jo pitkälti menetetty, ja aikuisten ahdistuneisuudenkin tämä jo aistii.  Tulevaisuus ei näytä valoisalta, varsinkin kun on aina perheitä, joilla on asiat huonommin ja jotka siis ovat ensisijaisia avun tarvitsijoita.  Vaikka kuinka ulkopuoliset haluaisivat auttaa, aina se ei ole mahdollista.  Jos antaa jauhopussin velaksi, kuinka monta kertaa tämä pitää toistaa ennen kuin itse tekee konkurssin?

Tarina oli kyllä mielenkiintoinen, mutta jotain tästä jäi nyt puuttumaan.  Lääkärin ja papin keskustelusta jäi vähän irrallinen olo, ihan kuin Canth olisi halunnut kaksi ylimääräistä henkilöä omien mielipiteidensä tai aikansa keskusteluaiheiden äänitorveksi.  Canth on kuitenkin sen verran kiinnostava kirjailija, että jatkan samantien Valitut teokset -kirjan muihin tarinoihin, ja ehkä myöhemmin näytelmiin.

* * *

4. maaliskuuta 2013

Faeries - Brian Froud ja Alan Lee (1978)

200 s.
Faeries is a world of dark enchantments, of captivating beauty, of enormous ugliness, of callous superficiality, of humour, mischief, joy and inspiration, of terror, laughter, love and tragedy.  It is far richer than fiction would generally lead one to believe and, beyond that, it is a world to enter with extreme caution, for of all things that faeries resent the most it is curious humans blundering about their private domains like so many ill-mannered tourists.  So go softly - where the rewards are enchanting, the dangers are real.

Brian Froudin satumaiset fantasiaoliot ovat innoittaneet muun muassa elokuvien The Dark Crystal (1982) ja Labyrinth (1986) tekijöitä, joissa Froud työskenteli konseptisuunnittelijana.  Viimeksimainitun faneille sellainen trivian poikanen, että Froudin poika esitti siinä sitä pelastettavaa vauvaa, ja myöhemmin tämä työskenteli esimerkiksi Taru Sormusten Herrasta -trilogian erikoistehosteiden parissa.  Brianin vaimo Wendy taas loi Yoda-hahmon Star Wars: Episode V - The Empire Strikes Back (1980) -elokuvaan, ja oli mukana kehittelemässä jo edellämainittujen Jim Hensonin tuotantojen otuksia.

Tämä sepustus lahjakkaasta perheestä siksi, koska kirjaa lukiessa piirrokset tuntuivat etäisesti tutuilta.  Wikipediasta oli sitten pakko tutkailla lisätietoja, ja koska pidän noista Hensonin nukke-elokuvista, ilahduin noista hauskoista yhteensattumista.  Kirjan pohjalta on myös tehty samanniminen animaatio.

Sekä Tolkienin töitä kuvittaneen Alan Leen että Froudin piirrokset ja maalaukset ovat satumaisia.  Ne ovat kuin toisesta maailmasta, ja pidin erityisesti siitä miten esiteltyjen olioiden joukossa ei ole pelkästään pikkuruisia eteerisiä keijuja, vaan Froudin ja Leen käsitys keijuista on paljon laajempi.  Suomen sana keiju on itse asiassa harhaanjohtava, koska kirjassa käsitellään koko sitä pienten satuolentojen maailmaa, joka löytyy vesistöistä, vuorten ja kaivosten uumenista sekä metsistä.  Mukana on niin aarteita piilottavia haltioita kuin kammottavia kuolevien vaatteita peseviä banshee-olentojakin.

Toki kirja olisi voinut olla parempikin.  Kuvien lomassa oli tekstiä, jolla oli yhtä suuri osa kuin kuvituksellakin, mutta jotka olivat vain pätkiä joistain muista teksteistä ja lyhyitä kuvauksia eri olioista.  Tavallaan kumpikaan osa-alue ei saanut ansaitsemaansa huomiota.  Kirjaa ei myöskään oltu järjestetty mitenkään, joten jo valmiiksi sekavasta satumaailmasta jäi yhtä sekava kuva jälkeenpäin.  Tämä ei siis toimi myöskään kevyenä hakuteoksena kovin hyvin, koska sisällysluetteloa ei ole.  Hankkisin mielelläni miesten kuvituksella varustettuja kirjoja, joissa kuvat saisivat ansaitsemansa tilan, sekä vielä erikseen informatiivisen tietokirjan pikkuisista menninkäisistä ja kumppaneista.  Yleisesitykseksi aihetta tuntemattomille tämä kyllä sopii ihan mainiosti, tai sellaisille jotka eivät edes etsi mitään yksityiskohtaista tietoa vaan ainoastaan pikaista pyrähdystä satumaailmaan.

* * *

1. maaliskuuta 2013

Yksinäisessä paikassa - Dorothy B. Hughes (1947)

In a Lonely Place
250 s.
Oli hyvä seistä siellä kallioniemekkeellä jolta avautui näkymä iltaiselle merelle usvan noustessa kuin pitsiharso sivelemään hänen kasvojaan.  Tässä oli jotain samanlaista kuin lentämisessä:  tunne että kohoaa korkealle mitättömän maan yläpuolelle, on osa ilman kesytöntä vapautta.  Niin ikään tunne että on usvan ja pilvien ja tuulten tuntemattoman ja oudon maailman sisäänsä sulkema.  Hän oli pitänyt lentämisestä yöllä; hän oli kaivannut sitä sen jälkeen kun sota oli romahtanut kasaan ja kuivunut kokoon.  - -  Tässä oli hiven samaa, kun katseli alas taivaanrannasta kohti maata loputtomiin vyöryvää valtamerta; täällä korkealla rantatien yläpuolella jolla liikenne valokiiloineen virtasi eteenpäin.  Rantatalojen ääriviivat polveilivat taivasta vasten mutta eivät peittäneet näkyvistä hiekan kalpeaa autiutta, sen takana levittäytyvän ulapan pimeää ulottuvuutta.

En olisi ehkä koskaan tiennyt tämän kirjan olemassaolosta, jos en pari vuotta sitten olisi nähnyt Nicholas Rayn samannimistä elokuvaa vuodelta 1950.  Alkuperäisteos muistuttaa Jim Thompsonilta tähän mennessä lukemiani kirjoja, mutta erona on tietenkin kirjailijan sukupuoli, joka tällaisissa tarinoissa taitaa olla harvinaisuus.  Tässä on samanlaista tunnelmaa kuin Raymond Chandlerin ja kumppaneiden kovaksikeitetyissä, mutta tarina koetaan rikollisen silmin, jonka ympärillä verkko kiristyy ja lukija saa jännittää koska heppu jää kiinni vai jääkö ollenkaan.

Tämä rikollinen on Dixon "Dix" Steele, joka asuu tuttavansa asunnossa tämän oleskellessa Rio de Janeirossa.  Steele saa sedältään säännöllisesti rahaa, jonka turvin Steele yrittää kirjoittaa romaania.  Lukijalle on kuitenkin jo heti alusta selvää, että miehen mielenterveys on aivan liian hujan hajan, jotta kirjoittamisesta tulisi yhtään mitään.  Päivät täyttyvät dinereissä syömisestä, naisten väijymisestä, kauniin naapurin pyydystämisestä, kaupungilla vaeltelusta sekä sanomalehden etusivun uutisten vahtaamista.

Siinä missä elokuvassa Steelellä on räjähtävä temperamentti, Hughes keskittyy päähenkilönsä hiljaisen uhkaavaan olemukseen.  Nuorehko ja tavallisen näköinen mies ei jää edes silminnäkijöiden mieleen.  Steelestä tulee välillä uhkarohkea, ja keksii korttitalon alkaessa sortua aina selityksiä miten asiat tulevat järjestymään.  Kyyneleitäkin tämä alkaa vuodattaa kun pää tuntuu räjähtävän ärsytyksestä ja ahdistuksesta, mutta ne eivät tunnu aidoilta vaan pusertuvat melkeinpä automaattisesti kyynelkanavista.  Kuten Thompsonin romaaneissa, päähenkilöä ei käy sääliksi, vaan itse keskityin pohtimaan mitä virheitä tämä kenties on tehnyt.  Asioita mutkistaa se, että Steele ottaa yhteyttä vanhaan ystäväänsä Brubiin, joka sattuu olemaan yksi Los Angelesia piinaavan kuristajatapauksen tutkijoista.

Onneksi tämä aspekti on kirjassa olemassa, koska se tuo rutkasti enemmän jännitystä muuten aika monotoniseen kerrontaan.  Toisinaan luulin huomaavani epäilyn pilkahduksen Brubin puheissa, mutta varmuutta siitä ei voi saada, koska kertoja ei ole kaikkitietävä.  Näin lukijankin mieleen asetetaan mukavasti epäilyksen siemen.  Hughesin kirjoitustyyli ei kuitenkaan ollut ihan omaan makuuni.  Lupaavasta alusta huolimatta lauseet muuttuivat töksähteleviksi ja toistoa oli liikaa.  Päällimmäisenä jäi vain mieleen hieman puuduttava lukukokemus, vaikka kirja olikin ohut.  Steelen mielen hajoamista Hughes kuitenkin kuvasi aika hienosti, ja kaiken kaikkiaan ihan ok tarina, jonka lukemista en kadu vaikka odotukseni olivatkin korkeammalla.

* * *