31. joulukuuta 2015

Haastekoonnit 3x: Maalaismaisemia, Elämäkertahaaste ja I Spy

MAALAISMAISEMIA
1001 kirjaa ja yksi pieni elämä -blogin maaseutuhaasteessa odotukseni eivät olleet suuret, koska yleensä kaupunkien energinen tunnelma kiehtoo enemmän. Muutama maaseudulle sijoittuva kirja kuitenkin kiinnosti jo etukäteen, joten käytin tilaisuutta hyväkseni ja sain ne vihdoinkin luettua. Lopulliseksi saldoksi tuli 9 kirjaa ja pääsin torpparin tasolle.

Rakkautta (1912) - Maiju Lassila
Tessin tarina (1891) - Thomas Hardy
Rautatie (1884) - Juhani Aho
Elämä ja aurinko (1916) - F. E. Sillanpää
Gösta Berlingin taru (1891) - Selma Lagerlöf
Lasten päivä Melukylässä (Melukylän lapset #6) (1966) - Astrid Lindgren
Melukylän kevät (Melukylän lapset #5) (1965) - Astrid Lindgren
Melukylän joulu (Melukylän lapset #4) (1966) - Astrid Lindgren
Laulu tulipunaisesta kukasta (1905) - Johannes Linnankoski

ELÄMÄKERTAHAASTE
Les! Lue! -blogi herätteli taas kiinnostustani elämäkertoihin, joita rakastan mutta harvoin luen, koska ne ja tietokirjat ovat usein raskaita ja aivokapasiteettia vieviä opiskelujen ohella luettaviksi. Goodreadsin mukaan olen lukenut viime aikoina noin 2-3 elämäkertaa vuodessa, mutta lukulistalla ja ostoslistalla on niin paljon kaikkea mielenkiintoista ja maailmassa vieläkin enemmän inspiroivia ihmisiä, että nyt tekee todella paljon mieli kasvattaa vuosittain luettujen elämäkertojen saldoa. Jos vaikka ottaisi Mozartin tai Evitan käsittelyyn seuraavaksi? Tai ehkä Kleopatran tai Josephine Bakerin?

Hatchepsut: The Female Pharaoh (1996) - Joyce Tyldesley
Raymond Chandler: A Mysterious Something in the Light (2012) - Tom Williams
Sininen enkeli: Marlene Dietrich (1992) - Donald Spoto

I SPY
Oksan hyllyltä -blogin MarikaOksa löysi kivan haasteen eräästä Goodreadsin keskusteluryhmästä, ja pakkohan tätäkin oli kokeilla. Löysin heti aluksi paljon hyviä vaihtoehtoja ja jokaiseen kohtaan jotain, mutta aika loppui kesken enkä ihan kaikkia saanut luettua. Mukavasti silti yli puolet eli 19/25. Tosin en ihan heti taida tällaiseen haasteeseen ryhtyä, jossa on näin monta erilaista kohtaa. Pitäydyn nyt ainakin ensi vuoden ajan vain tietyn teeman mukaan järjestetyissä haasteissa.

01. Väri - Sinipukuinen paholainen (Easy Rawlins #1) (1990) - Walter Mosley
02. Numero - Kolmetoista (Neiti Marple #2) (1932) - Agatha Christie
03. Kasvava asia - Laulu tulipunaisesta kukasta (1905) - Johannes Linnankoski
04. Vuodenaika - Kesäkirja (1972) - Tove Jansson
05. Etunimi - Tessin tarina (1891) - Thomas Hardy
06. Paikka - Helsinkiin (1889) - Juhani Aho
07. Ruumiinjäsen - Syyttävä sormi (Neiti Marple #4) (1942) - Agatha Christie
08. Ase -
09. Vesialue -
10. Veden olomuoto - Lumen taju (1992) - Peter Heg
11. Tulen sivutuote - The Tiger in the Smoke (Albert Campion #14) (1952) - Margery Allingham
12. Taivaankappale - Elämä ja aurinko (1916) - F. E. Sillanpää
13. Arkkitehtuuri - The Complete Tales from the Crypt (1950-55) - William M. Gaines
14. Aisti - A Touch of Death (1953) - Charles Williams
15. Kuninkaallinen arvonimi - Curse of the Pharaohs (Amelia Peabody #2) (1981) - Elizabeth Peters
16. Perheenjäsen -
17. Elementti -
18. Vuorokaudenaika -
19. Metalli -
20. Tunne/tuntemus - Rakkautta (1912) - Maiju Lassila
21. Eläin/hyönteinen - Easy Riders, Raging Bulls (1999) - Peter Biskind
22. Jokin luettava - Gösta Berlingin taru (1891) - Selma Lagerlöf
23. Sukupuolitunnus - The Elephant Man and Other Reminiscences (1923) - Frederick Treves
24. Paranormaali - Varney the Vampire (1845) - James Malcolm Rymer
25. Ammatti - The Rime of the Ancient Mariner (1798) - Samuel Taylor Coleridge

Sininen enkeli: Marlene Dietrich - Donald Spoto (1992)

Blue Angel: The Life
of Marlene Dietrich
376 s.
Kirjoittaessaan, että Berliini oli muuttunut koko maailman Baabeliksi, kirjailija Stefan Zweig kuvaili kaupunkia, jonka kukoistus tuntui nojautuvan perussäädyllisyyden halveksuntaan. Paljasrintaiset prostituoidut rupattelivat asiakkaiden kanssa Café Nationalessa, kun taas Apollossa miehet ja naiset tanssivat alastomina, ja kanta-asiakkaat hakeutuivat väliajalla esiintyjien kanssa takahuoneisiin ja nurkkauksiin hätäisiä salatapaamisia varten. Kokaiinia käyttävä tanssijatar Anita Berber esitti "Valkoinen hiiri" -klubilla Behrenstrassella "kauhu-, himo- ja ekstaasitanssejaan" yllään usein vain liidunvalkea meikki ja kavala hymy.
- - -
Tällaisiin oloihin Marie Magdalene von Losch sopeutui palatessaan Berliiniin vuonna 1921.

Ensimmäinen Dietrich-elokuvani oli Varastettu paratiisi (1936) ja sen jälkeen olen katsonut vielä kuusi muuta (suosikkiroolisuoritukseni ovat elokuvissa Nürnbergin tuomio [1961] ja Todistaja [1957], kun taas von Sternberg -aikakauden rooleissa on sitä salaperäistä mustavalkoisen usvan keskellä hymyilevää Dietrichiä, joka kiehtoo yhä uudelleen ja uudelleen). Nyt oli aika tietää mitä ulkokuoren sisällä piili. Niin kuin arvelinkin, Dietrich oli rempseä, uskalias, huumorintajuinen ja oman arvonsa tunteva nainen, mutta myös laskelmoiva, määräilevä, ylidramaattinen ja varsinkin elämänsä loppuvaiheessa hanakka kalastelemaan huomiota (aika omalaatuista soittaa toimittajille levyä, jolla on pelkästään oman esityksen saamat aplodit...).

Dietrich oli kuitenkin tunnettu myös ammatillisuudestaan. Tämä ei koskaan myöhästellyt kuvauspaikoilta, vaikka tapailikin lukuisia miehiään joskus pukuhuoneessaankin, ei hyväksynyt huumeita eikä liiallista alkoholin käyttöä ja muisti kollegoidensa syntymäpäivät ja oli aina valmis auttamaan näitä (myös kuvausryhmäläisiä eikä pelkästään näyttelijäkollegoitaan). Rakastajat saivat nauttia Dietrichin huolenpidosta: Dietrich muuntui saksalaiseksi kotirouvaksi siivoamalla ja laittamalla aterioita (Jean Gabinin luona vierailevat ystävät saivat hämmästyä, kun lellityn miehen kengät riisuttiin ja tilalle laitettiin aamutossut).

John Wayne, jota Dietrich (oikealla) piti "kerta kaikkiaan kuolettavan tylsänä.
Kiihkeänä hauskanpitona alkanut suhde sai viileän päätöksen, kun Dietrich
jätti vastaamatta Waynen puhelinsoittoihin eikä ottanut vastaan hänen kukkalähetyksiään."
[lähde]

Dietrichin kevytmielisyys rakkaudessa antaisi aihetta juoruilevan ja spekuloivan elämäkerran kirjoittamiseen: suhteet sekä miesten että naisten kanssa (ex-rakastajista suuri osa jäi elinikäisiksi ystäviksi), yksimielisyys aviomiehen Rudy Sieberin kanssa molempien oikeudesta omaan elämään avioliiton kuitenkin jatkuessa paperilla (mitä ilmeisemmin onnistui, koska lomia vietettiin yhdessä mitä eriskummallisimmissa kokoonpanoissa) jne. Spoto pitäytyy kuitenkin onnistuneesti faktoissa, koska tässä(kin) tapauksessa totuus on tarua ihmeellisempää, joten ei ole tarpeen liioitella tai keksiä mitään.

Kun Dietrich oli kahteen otteeseen rintamalla viihdyttämässä joukkoja monen viikon ajan, sotilaat olivat lumoutuneita ja kannustivat riehakkaasti säkenöivään iltapukuun sonnustautunutta tähteä. Olot olivat alkeelliset ja vaaralliset, mutta Dietrich selviytyi kunnialla ja valittamatta. Olikin surullista tajuta, miten Dietrich jäi loukkuun von Sternbergin luoman kuvan ylläpitämiseen ja lopulta eristäytyi asuntoonsa loppuelämäkseen. Usein sanotaan, että Dietrichin laulu- ja näyttelijäntaidot eivät todellisuudessa olleet kovin ihmeelliset, vaan valaistuksella, kuvakulmilla ja meikillä saatiin naisesta esiin eteerisyys, jonka vangiksi katsoja lopulta jää.

Niin tai näin, Dietrich oli kiehtova persoona ja eli elämäänsä ihailtavan suorasukaisesti, nupit kaakossa ja kenraalin tahdonvoimalla. Julkisuuden valokeilassa kun kaikki vielä suurentuu kolminkertaiseksi, niin moralisteilla tosiaan oli(/on) nieltävää Dietrichin elämäntyylin kanssa. Spoton elämäkerta kärsii pienestä toisteisuudesta ja Dietrichin ulkonäöllä mässäilystä, mutta toisaalta se on myös hyvin vetävä ja kiehtova, eikä turhaan yritä maalailla kuvaa Dietrichistä täydellisenä kiiltokuvana, vaan kertoo myös rehellisesti tämän epäilemättä vähemmän ihailtavista piirteistä. Mikä parasta, elokuviin liittyvien elämäkertojen ja tietokirjojen lukeminen antaa uutta pontta elokuvien katsomiseen, kun muistaa mitä kulissien takana tapahtuikaan sekä mitä yhtäläisyyksiä taiteella ja tosielämällä oli.

Mieleen jääneitä yksityiskohtia: 25 vuotta kestänyt kirjeenvaihto ja ystävyys Ernest Hemingwayn kanssa (johon Dietrichillä ei ollut rakkaussuhdetta, vaan kirjeissä jaettiin niin reseptejä kuin uraneuvojakin), Dietrichin yritys nostaa John Gilbert alkoholismin suosta, jatkuva Greta Garboon vertaaminen (mikä huipentui lässähtäneeseen tapaamiseen: imartelua vihaava Garbo suhtautui liioittelevaan Dietrichiin nuivasti ja harvasanaisesti) ja huolimatta anteeksipyytelemättömästä elämäntavastaan Dietrich ei hyväksynyt/ymmärtänyt naisasialiikettä.

Suomentaja: Ruth Jakobson
Osallistuu haasteisiin: Elämäkertahaaste ja Seitsemännen taiteen tarinat (Elämäkerrat ja muistelmat)

Loppuvuoden rutistus eli miniarvioita, osa VI

Vuosi 2016 häämöttää jo aivan nurkan takana, joten päätin aloittaa uuden vuoden täysin puhtaalta pöydältä kirjoittelemalla loppuvuoden aikana lukemistani kirjoista vain lyhyesti (paitsi Marlene Dietrichin elämäkerrasta, koska se herätti sen verran ajatuksia, etten halunnut juntata sitä enää tähän muutenkin pitkän bloggauksen jatkoksi). Loput haastekoonnitkin vielä odottavat yhteisessä postauksessa, mutta se ilmestyy sitten huomenna ajastettuna (tai no, virallisesti kai myöhemmin tänään kun ollaan kerran seuraavan vuorokauden puolella) bloggaajan ollessa jo juhlatunnelmissa.

Agatha Christie - Kurpitsajuhla (Hercule Poirot #36) (1969)
Osallistuu haasteeseen: Agatha Christie 125 vuotta
Suunnitelmani lukea loput Marplet ja Poirotit keskeytyi marras-joulukuun kohdalla, koska halusin lukea vuodenaikaan sopivia mysteerejä (tällä hetkellä on kesken eräs jouluisen tarinan sisältävä novellikokoelma, josta kuulette sitten tammikuun puolella lisää). Tiesin etukäteen tv-sovituksen kautta, että Kurpitsajuhla ei sisältäisi alkua lukuunottamatta Halloween-tunnelmaa, mutta en odottanut kuitenkaan ihan näin tympeää tarinaa. Ei tämä ihan Christien huonoimpia ole, mutta ehdottomasti keskinkertaisimpia. Hyvin lineaarisesti tapahtuvaa henkilöiden kuulustelua, joka ei oikein jaksa kiinnostaa toisteisuuden ja henkilöiden samankaltaisten puheenvuorojen takia. Christie vaikutti jotenkin tylsistyneeltä, joko kirjaan itsessään tai Poirotiin (käsittääkseni Christie halusikin loppuvaiheessa jo päästä herrasta eroon). Luonnekuvauksiinkin sai pettyä, eli jos Christietä haluaa kokeilla, suosittelen unohtamaan suosiolla ainakin tämän ja valitsemaan jonkun alkupään teoksista.

Stephen King - Uinu, uinu, lemmikkini (1983)
Osallistuu haasteeseen: Hämärän jälkeen
Ostin tämän omaan hyllyyn 19. huhtikuuta 2007 (kiitos Goodreads :D) ja on siitä asti pysynyt lukemattomana, kunnes tänä Halloweenina halusin jotain synkkää. Kuvun alla (2009) -romaanin jälkitunnelmissa turvauduin taas Kingiin. Kyllä kannatti, koska huikean pelottavahan tämä oli. Matkan lemmikkien hautausmaan tuolle puolen aikana metsiköstä kuuluneet epämääräiset äänet sekä jonkinlaiset hallusinaatiot näin tarpeeksi selvänä edessäni. Loppu oli erityisen kammottava ja toi mieleeni Child's Playn (1988).

Pelottelun lisäksi King syventyi kuitenkin myös yleisesti kuoleman teemaan: olisitko valmis mihin tahansa, jos sinulle annettaisiin mahdollisuus tuoda esimerkiksi rakas lemmikki takaisin tuonpuoleisesta? Itse tiedän, miltä kissan lasittuneet silmät näyttävät kuoleman jälkeen, joten koin tarinan jo siltäkin kannalta hieman raskaana mutta palkitsevana. Romaani on siinä mielessä todella kypsä, koska se saa lukijan miettimään omaa suhtautumista kuolemaan ja sen luonnollisuuteen. Tosin eräässä kohdassa sain myös nauraa, koska pimeässä talossa vaeltaminen todellakin tuntuu vähemmän houkuttelevalta kun yhtäkkiä kylmä ja karvainen häntä pyyhkäisee paljasta jalkaa.

Tom Williams - Raymond Chandler: A Mysterious Something in the Light (2012)
Osallistuu haasteeseen: Elämäkertahaaste
Olen lukenut aiemmin muutaman Chandlerin Marlowe-romaanin, mutta tämän jälkeen houkuttelee syvempi tuotantoon perehtyminen ja jo luettujen uudelleen kahlaaminen. Williamsin elämäkerta käsittelee perusteellisesti (joskin aika toisteisesti ja sekavasti liikaa spekulaatiota hyödyntäen, joten en ihan neljää tähteä voi antaa) Chandlerin teosten teemoja sekä Philip Marlowen olemusta, mutta myös Chandlerin oman luonteen vaikutusta tämän teksteihin. Chandlerilla oli hyvin vahva kunniantunto (Hollywoodia tämä nimitti kunniattomaksi paikaksi, jossa luottamus on vieras käsite) ja tarve auttaa sekä suojella naisia. Kritiikin vastaanottaminen tuotti hankaluuksia ja onpa myös teosten oletetut misogynia ja rasismikin herättäneet huomiota.

Williams muistuttaa, miten henkilökuvaus oli Chandlerille aina juonta tärkeämpää. Hyödyllinen tieto niille, jotka vasta aloittelevat kirjailijaan tutustumista ja odottavat ehkä vähän yksinkertaisempaa ja suorempaa rikoksen ratkaisua. Erityisen  mielenkiintoista oli se, että Chandler aloitti uransa Black Mask -lehdessä kopioimalla ja uudelleenkirjoittamalla toisten tekstejä. Vaikka Chandler itse halusi kirjoittaa muutakin kuin rikoskirjallisuutta, genren uudistaminen oli merkittävä teko, puhumattakaan Nainen ilman omaatuntoa (1944) -elokuvan käsikirjoituksesta, jossa on ehkä kaikkien aikojen kaksimielisin keskustelu joka on ikinä paennut sensuurin hampaista.

Chris Roberson et al. - iZombie (#1-4) (2010-12)
Osallistuu haasteisiin: Hämärän jälkeen ja Kirjallinen maailmanvalloitus (Oregon)
Olen koukussa CW:n samannimiseen tv-sarjaan, joten pitihän sarjakuvakin saada käsiin, vaikka tiesin näiden kahden olevan täysin erilaisia. Niin olivatkin, sillä vaikka Gwen on zombi ja joutuu syömään säännöllisesti aivoja pysyäkseen kuosissa, niin sarjakuvassa Gwen työskentelee ruumishuoneen sijasta haudankaivajana, eikä ratko rikoksia syömistään aivoista saatujen muistojen avulla. Sarjakuvan piirrokset ovat aika latteita ja kaksiulotteisia, mutta muuten ihan päteviä. Henkilöiden esittely aloittaa tarinan, joten kestää aikansa ennen kuin varsinaiseen pääjuoneen päästään käsiksi. Sitten kun niin tapahtuu, kaikki tuntuu vyöryvän päälle vähän liian nopeasti, kunnes loppukohtausta venytetään taas liikaa. En myöskään hirveästi pitänyt siitä, että kaikki hirviöt työnnetään heti naaman eteen. Vaikka sarjakuvassa onkin zombeja, aaveita ja ties mitä muuta, niin tunnelmaltaan tämä on kuitenkin aika purkkamaisen kevyttä. Vähän liikaakiin omaan makuuni. Ihan kivaa viihdettä, mutta tv-sarjan katsomista jatkan silti ihan mieluusti, koska se ei ole huumoristaan huolimatta niin hupsu ja Buffy-wannabe kuin sarjakuva.

Jukka Halme ja Juri Nummelin (toim.) - Ulkomaisia kauhukirjailijoita (2005)
Osallistuu haasteeseen: Hämärän jälkeen
Pätevän oloinen ja asian ytimeen menevä hakuteos, jonka alusta löytyy myös pari kirjoitusta esittelyksi sekä suomennettuun kauhukirjallisuuteen että yleisemmin kauhun historiaan ja kehitykseen. Toki joitain kirjailijoita on suomennettu teoksen julkaisun jälkeen, mutta lista on silti varmasti hyvä alku niille, jotka aloittelevat genreen tutustumista (eivätkä välttämättä koe englanniksi lukemista omakseen). Löysin itsekin muutamia mielenkiintoisia uusia tuttavuuksia, koska tajusin että kiinnostukseni kauhuun on näemmä rajoittunut Kingiin ja muutamaan 1800-luvun/1900-luvun alun kirjailijaan/novellistiin.

Johannes Linnankoski - Laulu tulipunaisesta kukasta (1905)
Osallistuu haasteisiin: Maalaismaisemia, I Spy (Kasvava asia) ja Seitsemännen taiteen tarinat (Kirjat, joista on tehty elokuva)
Olavi-playboyn edesottamukset eivät ehkä olisi vedonneet niin paljon, jos Linnankoski ei osaisi kirjoittaa. Hienosti kuvattu luonto häilyy tarinan taustalla antropomorfisena toisilleen kuiskailevine puineen ja silmää vilkuttavine auringonsäteineen, ja dialogi on äärettömän hienoa, erityisesti kohtauksessa, jossa Olavi keskustelee junassa rakkaudesta naimisissa olevan naisen kanssa. Melodramaattinenhan tämä kokonaisuudessaan on, mutta myös älykäs. Alun kuumana hehkuva tulipunainen väri pilkahtelee milloin mistäkkin, mutta kun Olavi alkaa tajuta tekojensa seuraukset... En osaa tämän enempää tästä kirjoittaa, joten annan lopuksi äänen itse Linnankoskelle.

"Mutta ei kuitenkaan mikään vedä yölle vertoja - katsoppas, vasta silloin me löydämme oman itsemme. - - - Oman itsemme ja sen hennon kielen, jonka värähdyksille päivä on liian ohut ja kirkas. Päivällä me kuulumme koko maailmalle, kaikki on yhteistä eikä mitään omaa. Mutta kun yö joutuu, lähenee oma hetkemme. Se hiipii ulkona puiden alla ja istahtaa sisässä häveliäästi nurkkaan, se väräjää salaperäisenä ja tummana ilmassa ja herättää sen, joka meissä päivällä uinuu. Ja se havahtuu, ja katsoo hehkuvin kukin ja kuiskaa huumaavin tuoksuin."

Charles Dickens - Kotisirkka (1845)
Osallistuu haasteeseen: Klassikot
Dickensin kolmas joulukirja ei sijoitu joulunaikaan, mutta siinä on joulun henkeä. Kun epäluulon siemenet kylvetään sydämiimme, ne voivat syödä sielua, varsinkin jos ei näe miten jotkut kylväjät saavat voimansa negatiivisuudesta. Keskinäiselle luottamukselle aiheutetut haavat voivat kuitenkin parantua, ja - koska puhumme nyt Dickensistä - luottamus palautuu viimein kokonaan ja rakkauden lämpö leviää kylmimpiinkin sydämiin. Eikö tästä joulussa ole kyse? Ei ole väliä juhliiko joulua kristillisenä perinteenä tai siksi, että itsensä tajuttomaksi syöminen ja rentoutuminen vuoden lopussa kuulostaa houkuttelevalta - kaikilla soisi olevan tunne rauhasta tähän vuodenaikaan ja ymmärrys siitä, että asiat paranevat aina jossain vaiheessa.

Vaikka liiallinen sentimentaalisuus ärsyttää yleensä itseäni, arvostan Dickensin yritystä luoda toivoa lukijoissaan. Viktoriaanisen aikakauden perheonnen kuvaus on mielenkiintoinen kurkistus erään historiallisen ajanjakson perhearvoihin, mutta henkilöt tuntuivat etäisemmiltä ja juoni vähemmän lumoavalta kuin aiemmissa joulukirjoissa. Uudenvuoden kellojen (1844) runollisuus ja rytmi eivät tässä vedonneet, vaan tarina vaikutti venytetyltä ja väkinäiseltä ja jotkin juonelliset elementit tuntuivat edellisistä kirjoista kierrätetetyiltä. Monisanainen aivan väärissä kohdissa ja hiomattoman oloinen, ja juoni kokonaisuudessaan onnistuu olemaan samaan aikaan sekä sotkuinen että tylsä ja yksinkertainen (naurettavan epäuskottava juonenkäänne lopussa ei auta asiaa).

Jotkut pitävät joulukirjoja Dickensin huonoimpina (tai no, ehkä Joululaulua (1843) lukuunottamatta), mutta uskon niiden lähestymistavan olevan niin erilainen kuin tavallisissa romaaneissa, että vertailu on aika turhaa. Vaikka joulukirjojen perustukset ovatkin realistisuudessa, maagisen realismin kaltaiset elementit sijoittavat ne toiseen maailmaan, sellaiseen jossa aaveet, menninkäiset ja keijut muuttavat ihmisten elämän. Sentimentaalisuus ei siis ole negatiivinen torjuttava asia, vaan viaton ja puhdas asia, jota tulisi syleillä. Ilo, anteeksianto, ymmärrys ja halu tehdä läheisten olon niin mukavaksi kuin mahdollista kuuluu kotien tulisijoihin. En ehkä pitänyt Kotisirkasta kirjana niin paljoa, mutta sanoma ainakin vetoaa.

19. joulukuuta 2015

Kirjabloggaajien joulukalenteri, 19. luukku

Joulukalenteriin osallistuvat blogit löytyvät Hyönteisdokumentista. Eilen Ullan luetuissa kirjoissakin tunnelmoitiin tonttu-ukon kanssa ja huomenna luukku avautuu Les! Lue! -blogissa.


Kirpeä joulukuun iltapäivä. Turun linnan piha on valaistu kirkkailla lampuilla ja linnan vaalea ulkoseinä loistaa kelmeänä taivasta vasten. Pari vierasta astelee portista ulos ja sisäpihalle astuessa ympäristö tuntuu autiolta. Lipunmyynnistä tie jatkuu sisälle päälinnaan, ja edellä kävelevän perheen siirryttyä rivakasti toisaalle kuuluvat enää omat askeleet. Ne suhisevat ahtaissa porraskäytävissä ja narisevat tai kopisevat näyttelyhuoneissa. Jostain ylhäältä kuuluu töminää.


Tuntia ennen sulkemisaikaa on kuitenkin enimmäkseen vallalla aavemainen hiljaisuus. Ulkovalaistus heijastuu säteinä ikkunoista ja joistain huoneista näkyvät kaupungin värikkäät valot.

Pyhä Yrjö lohikäärmeen kimpussa

Tällaista on varmaan silloin, kun linnan ovet lukitaan ja satoja vuosia vanha tonttu-ukko kääntää lakkinsa nurin muuttuen taas näkyväksi. Nykyään linnaa pitää henkilökunta kunnossa, mutta ehkä tonttu-ukkokin kääräisee joskus partansa pari kertaa vyötärön ympäri ja lakaisee lattioita, tilkkii ikkunoita tai korjailee kattoa. Parinkymmenen vuoden välein pitää käydä ainakin tuomiokirkolla tervehtimässä tonttuystävää.



Murri-kissa lepäilee eräässä kolossa ja sen silmät heijastavat käytävälle asti, mutta pimeässä siitä ei saa kunnon kuvaa, kuten ei tonttu-ukon aarteistakaan (ehkä tarkoituksella). Monissa huoneissa on elokuvarekvisiittaa uudesta Tyttökuningas-elokuvasta, ja yhdessä tilassa on myös syvennys, joka johtaa käymälään.


Joskus voi linnassa myös osallistua tonttu-ukon kaksoisolennon vetämälle kierrokselle. Tämähän vain imartelee vanhaa herraa, joka on tyytyväinen linnan kävijämääristä ja kiinnostuksesta Turun historiaan.

Seikkaileepa tonttu-ukko myös ihan oikeissa kirjoissakin. Topeliukselle sanelemiensa sattumusten jälkeen tonttu-ukko on myös kuullut, että hänet voi löytää ystävänsä tuomiokirkon tontun kanssa kirjasta, jossa he yrittävät pelastaa Luostarinmäen kerrostaloa suunnittelevalta urakoitsijalta (Jyrki Vuoren Turun linnantonttu ja kaupungin kaatajat).

Erityisesti tonttu-ukon tiedetään kuitenkin ilahtuneen kirjasta, jossa hänet on laitettu joulunaikana seikkailemaan ympäri Turkua. Oikeasti hän ei uskaltaisi liikkua edes näkymättömänä ihmisten ilmoilla tuolla tavalla, mutta kieltämättä idea iloa tuovista pastilleista, jotka takaisivat sen, että "[k]ohta nyt tanssii jo koko Turku / kenenkään mielessä / ei asu surku" on houkutteleva.

Voittaako Ärjyukko? Saako hän kaupunkilaiset taas murjottamaan ja äksyilemään? Vai pystyykö tonttu-ukko tuomaan joulumieltä turkulaisten sieluun, vaikka he "kulkivat kaduilla pää alaspäin, kasvot synkkinä, suu mutrulla ja kiire korvissa"? Sen saatte tietää lukemalla Sinikka Salokorven Turun linnan tonttu-ukon jouluihmeen. Kirjasta välittyy myös Turun tunnelmallinen joulu: tuomiokirkon kuusen valojen sytytys, joulurauhan julistus vanhalla suurtorilla (unohtamatta Mikaelin kirkolla järjestettävää eläinten joulurauhan julistusta) ja perinteinen linnan historiallinen joulupöytä.


Tyttökuningas - Made in Turku -näyttely 10. tammikuuta asti. Esillä elokuvassa käytettyjä pukuja ja esineitä sekä kattavasti tietoa kuningatar Kristiinan vaiheista ja esineitä tämän aikakaudelta. Keisarillisia lahjoja Pavlovskin palatsista -näyttely Eteläisessä näyttelyhallissa 3. huhtikuuta asti. Vuosittain opastuksia mm. joulupöytiin, linnan keskiaikaan, pikkuritari- ja kauhukierroksia jne. Pysyvissä näyttelyissä tuhansittain astioita ja koriste-esineitä sekä pukuja ja leluja eri aikakausilta.



Rauhaisaa joulunaikaa!

16. joulukuuta 2015

Luetaan sateenkaari -haastekoonti

Haastekoonteja pukkaa, tällä kertaa Reader, why did I marry him? -blogin sateenkaarihaaste, jossa oli tarkoitus lukea yksi kirja jokaisesta väristä ja vielä oikeassa järjestyksessä. Luulin tämän aiheuttavan harmaita hiuksia, mutta omasta hyllystä löytyikin mukavasti kaikki tarvittavat värit, vaikka paljon oli myös kansipaperittomien klassikkojen epämääräisiä oksennukseen vivahtavia sävyjä. Lopussa vielä haasteeseen kuuluva kuva luetuista kirjoista.

Eniten pidin Kesäkirjasta, Walter Potterin elämäntyötä eli eläintentäyttöä käsittelevästä valokuvakirjasta ja Kuvun alla -järkäleestä. Rex Stoutin Nero Wolfe -dekkari oli myös ihan kiva tuttavuus, uskoisin lukevani niitä enemmänkin. 

Punainen - Motellien aikakirjat (1982) - Sam Shepard
Oranssi - Nadja (1928) - André Breton
Keltainen - Sampanjaa yhdelle (Nero Wolfe #31) (1958) - Rex Stout
Vihreä - Kesäkirja (1972) - Tove Jansson
Vaaleansininen - Walter Potter's Curious World of Taxidermy (2013) - Pat Morris & Joanna Ebenstein
Tummansininen - Sinipukuinen paholainen (Easy Rawlins #1) (1990) - Walter Mosley
Lila - Kuvun alla (2009) - Stephen King


Kuvun alla - Stephen King (2009)

Under the Dome
880 s.
Kauppa on nyt täynnä vakeä; on alepäivä! Pakasteosastolla kaksi naista tappelee viimeisestä sitruunakakusta. Einestiskillä mies lätkäisee toista makkaralla ja käskee hänen jättää perkele leikkeleitä muillekin. Leikkeleiden hamstraaja kääntyy ja paukauttaa makkaranhuitojaa nenälle. Pian he kierivät lattialla ja nyrkit heiluvat.
- - -
    Kuuluu särkyvän lasin helinää ja perään enimmäkseen (muttei yksinomaan) miesten äänistä koostuva riuska hurraa-huuto. Olutkaappi on murrettu auki. Monet asiakkaat, jotka kenties ajattelivat PITÄÄ RUSKA-AJAN GRILLIJUHLAT, lähtevät kiireesti sitä kohti. Nyt ei huudeta Av-vaa OVI vaan Olutta! Olutta! Olutta!

Vintage-Kingiä rakastavana en rehellisesti sanottuna odottanut tästä aluksi paljoa. Tiesin kyllä, että viihtyisin ja koukuttuisin, mutta mahdollisuus kokea se tietty tunnelma maustettuna hulluilla yliluonnollisilla tapahtumilla ei edes käväissyt mielessäni. "Se jokin" puuttuikin, mutta olihan tämä nyt silti aika hieno lukukokemus.

Apokalyptisiä suurkaupunkeja on tullut nähtyä jo vähän liian paljon, mutta Peyton Place (1956) näytti miten pikkukaupunkikin voi olla portti helvettiin, oli kupua tai ei. Pikkusieluisuus ja juoruilu tekevät vastahakoisimmistakin asukkaista käärmeitä, mutta kun kaupunki suljetaan omaan universumiinsa, niin silloin vasta ihmiset alkavatkin syömään toisiaan elävältä. Tämä dynamiikka antaa paljon tilaa useiden teemojen ja luonnetyyppien tarkasteluun, ja King on onnistunut tässä erinomaisesti. Pinnalta Chester's Mill on vaatimaton konservatiivinen kaupunki, mutta harhaanjohtavan moralistisen ja kristityn pinnan alla muhii myrkky.

Kun katastrofi iskee, pahiksilla on yleensä eniten sisua ottamaan ohjat, kun taas useimmat ovat vain tyytyväisiä kun saavat seurata jotakuta ja teeskennellä kaiken olevan hyvin nyt ja tulevaisuudessa. Big Jim on viheliäisin hahmo, johon olen pitkään aikaan törmännyt. Sen tason hullu kun alkaa määräillä, tietää se huonoa loppua, varsinkin kun muutamaa lukuunottamatta kukaan ei tunnu tajuavan hänen olevan kiinnostunut vain omasta selkänahastaan. Hän on kuin sokeiden lampaiden paimen ja kuolemansairaiden potilaiden hoitaja, höystettynä vakavalla Kristus-kompleksilla.

Tässä on tosin myös romaanin heikkous. King turvautuu maalaamaan henkilöt lavealla otteella, minkä vuoksi pahikset käyttäytyvät kuin olisivat paholaisen riivaamia ja sankarit taas ovat kaiken kaikkiaan siistejä tyyppejä, joista tulee vielä jotain suurta ja ihmeellistä. Mustavalkoinen asetelma syö tehoa tilanteen realistisuudesta, eli kuvun liittymisestä yleisempiin poliittisiin pulmiin. Paineen alla murtumistakaan ei yleisesti tapahdu ihan niin paljon kuin odottaisi, joten pikkukaupunkimentaliteettia ei päästä täysin hyödyntämään, koska ainoastaan jo olemassa olevat persoonallisuuspiirteet korostuvat ja ulkoisiin - ei esim. ihmisten sisäisiin - ongelmiin liittyviä asioita paljastetaan.

Tästä huolimatta romaani pääsi ihan uudelle tasolle pikimustan huumorin kautta, jota arvostan suuresti (jopa silloin, kun se on mautonta ja ällöttävää á la Paholaiset [1971]). Murhaa verrataan perunalastuihin (suurena perunalastufanina ymmärrän täysin vertauksen), äitiongelmien kanssa painiskeleva pappi ruoskii itseään oransseissa pyöräilyshortseissa (jotka jo itsessään ovat kauheaa katsottavaa), "vihreä burrito" -matto ja itsensä profeetaksi julistaneesta tulee eräänlainen Juudas (tosin metamfetamiinista pöllyssä oleva). Niin, ja löytyypä tästä myös viittaus Breaking Badiin (ja Jack Reacheriin, mutta en osaa arvostaa tätä ihan niin paljon, koska henkilö ei ole tuttu). Jopa Anderson Cooper ja Bill O'Reilly pääsevat hetkeksi valokeilaan (vaikkakin televisioruudusta käsin).

Sitä paitsi, sellainen tyyppi joka tuntuu tasapainoilevan täysin itsevarmasti jättimäisen henkilögallerian kanssa, ansaitsee aplodit. Yleensä näin laaja valikoima henkilöitä häiritsee, mutta tässä tapauksessa löytyy vain muutama tärkeä avainpelaaja ja lopuista tulee koiranruokaa.

Niin, oli kyllä mielettömän hauskoja nämä muutamat viikot kun sain tirkistellä suurennuslasin läpi muurahaisia, jotka yrittivät selviytyä maailmanlopunomaisesta tilanteesta. Menee helposti 2000-luvun Kingin kärkeen.

Suomentaja: Ilkka Rekiaro
Osallistuu haasteeseen: Luetaan sateenkaari

2. joulukuuta 2015

Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haastekoonti

Niin siinä kävi, etten ehtinyt lukea Annamin järjestämään haasteeseen läheskään kaikkea mitä ajattelin. Vuoden aikana tuli useaan otteeseen tilanteita, jolloin ei vain tehnyt mieli lukea eikä blogata, mutta rento harrastushan tämän onkin tarkoitus olla. Luin kirjoja yhteensä 13 kpl ja pääsin sekä Pohjoismaiden tuntijaksi että Islannin ja Ruotsin kirjallisuuden taituriksi.

Ei siis yhtään pöllömmin, ja mieltä kaihertamaan jääneet luen sitten myöhemmin. Etukäteen ajattelin Islannin aiheuttavan hankaluuksia, mutta siitä osastosta löytyikin vaikka mitä mielenkiintoista! Haastavimmaksi osoittautui sen sijaan Tanska, josta ei vain tuntunut mikään houkuttavan. Pohjoismaalaisia dekkareita kun en tähän päivään mennessä ole yhtäkään jaksanut lukea loppuun, eivätkä ne myös lähtökohtaisesti kiinnosta, niin yritin löytää ihan peruskirjallisuutta johdannoksi jokaiseen maahan. Suosikiksi ylsi Gösta Berlingin taru ja pohjanoteeraukseksi jäi Lumen taju.

Tulevaisuudessa aion lukea kasan islantilaisia teoksia sekä ne, jotka piti saada tähän haasteeseen mukaan: Norjasta Knut Hamsunin Viktoria (keskeytin alkumetreillä, ei kiinnostanut sillä hetkellä tarpeeksi) ja Sigrid Undsetin Kristiina Lauritsantytär, Ruotsista August Strindbergin Kuolemantanssi ja Neiti Julie sekä Tanskasta Karen Blixenin Suuret tarinat ja hyllyssä odottava jättiläinen Andersenin suuri satukirja.

Islanti
Meren neitoja ja meren miehiä: islantilaista kirjallisuutta viideltä vuosikymmeneltä (2001) - Seija Holopainen ja Päivi Kumpulainen (toim.)
Gunnlaugr Käärmeenkielen saaga (1200) - Tuntematon
Lohilaaksolaisten saaga (1245) - Tuntematon
Piilokansan tarinoita: islantilaisnovelleja ja -kirjailijoita - Päivi Kumpulainen ja Seija Holopainen (2001)

Ruotsi
Saariston lapset (1964) - Astrid Lindgren
Gösta Berlingin taru (1891) - Selma Lagerlöf
Lasten päivä Melukylässä (1966) - Astrid Lindgren
Melukylän kevät (1965) - Astrid Lindgren
Melukylän joulu (1966) - Astrid Lindgren

Norja
Rosmersholma (1886) - Henrik Ibsen
Hedda Gabler (1890) - Henrik Ibsen

Tanska
Ragnarök: jumalten tuho (1982) - Villy Sørensen
Lumen taju (1992) - Peter Høeg

Kirjallinen retki Pohjoismaissa -miniarvioita

Vuosi on taas porhaltanut uskomatonta tahtia eteenpäin, ja lukuhaasteet alkavat olla lopuillaan. Pohjoismaahaaste on saatava jo tänään pakettiin, mutta koska en ole ehtinyt kirjoittamaan viimeisimmistä luetuista bloggauksia, yhdistän ne nyt näin miniarviopostaukseen (varsinaisen koosteen julkaisen vielä tänään erikseen).

Selma Lagerlöf - Gösta Berlingin taru (1891)
Osallistuu myös haasteisiin: Klassikot, Maalaismaisemia ja I Spy (Jokin luettava)
Gösta Berling on pappi, jolle maistuu alkoholi, ja tämän vuoksi Berling joutuu luopumaan pappeudestaan ja päätyy elämää rakastavien ja hurvittelevien kavaljeerien seuraan. Tarinassa ei kuitenkaan ole varsinaista juonta, vaan välillä sukelletaan sivuhenkilöiden elämään. Berling jää koko ajan yhä enemmän ja enemmän taustalle, mutta tajunnanvirtamainen rönsyily ei oikeastaan haittaa ollenkaan. Lagerlöf kirjoittaa kauniisti ja luonnon myllerrys yhdistettynä tunteen paloon saa kirjan tuntumaan jopa gotiikalta. Tunnelma on välillä hyvinkin mystinen ja melkein jopa eksoottinen, vaikka tapahtumat sijoittuvatkin Ruotsiin. Rakkauteen liittyvää melodraamaa löytyy toki monenkin sylillisen verran, mutta tästä tuli jotenkin mieleen Humiseva harju (1847), eli myrskyä päin mennään täysillä pysähtyen välillä lillumaan surumielisyyden laineilla.

Mieletön kansantarumainen romaani, josta löytyy myös hillitysti yliluonnollisen sävyjä ja josta jäi tietyt yksittäiset kohtaukset ikuisesti mieleen: aavereen kilkatus talvisessa maisemassa, suomalaiseukon noitumat korpit ahdistelemassa erästä rouvaa, sopimus paholaisen kanssa,  mustaan viittaan pukeutuneen yksinäisen vanhuksen eli viikatemiehen saapuminen sairasvuoteelle, metsähiseen rakastunut mies jne. Gösta Berlingin taru on jäänyt moneksi viikoksi kaivertamaan mieltä, joten pakkohan tässä on antaa sille viisi tähteä, vaikka ihan heti en ryhtyisi sitä uudestaan lukemaan. Tuolla se kuitenkin hyllyssä odottaa, maaginen Georg Paulin kuvittama vuoden 1926 painos.

"Nuo eivät ole ihmisiä, nuo tulijat: ne ovat metsän hiisiä, erämaan villipetoja. Me, pimeyden vallat, joiden täytyy olla piilossa maan alla, me olemme yhdeksi ainoaksi autuaaksi hetkeksi päässeet vapaiksi. Kosto on vapauttanut meidät."