23. toukokuuta 2017

Karhu nimeltä Paddington (Paddington #1) - Michael Bond (1958)

A Bear Called Paddington
159 s.
Ennen kuin herra Brown ennätti vastata, Paddington oli jo kivunnut pöydälle ja painanut oikean tassunsa päättäväisesti leivokseen. Se oli iso leivos, kaikkein isoin ja tahmein, minkä herra Brown oli onnistunut löytämään, ja tuossa tuokiossa suurin osa täytteestä oli joutunut Paddingtonin viiksiin. Ihmiset alkoivat nykiä toisiaan ja osoitella heitä. Herra Brown toivoi, että olisi valinnut vain tavallisia, yksinkertaisia pullia, mutta eihän hän tuntenut karhujen tapoja. Hän hämmensi teetään ja katseli ikkunasta ikään kuin olisi päivittäin käynyt karhun kanssa teellä Paddingtonin asemalla.

Paddington on minulle tutumpi vuoden 1987 tai 1997 animaatiosarjana, joka oli lapsena yksi suosikeistani. En nyt ole varma, kummasta sarjasta oli kyse (hämmentävän samankaltaisia ainakin Googlen kuvahaun perusteella), mutta joka tapauksessa en saanut nauttia Tim Currysta herra Curryna, koska piirretyt tietysti usein dubataan. Jostain syystä sydäntä lämmittää, että Curry oli Paddington-sarjassa.

Paddington sai nimensä Lontoon Paddingtonin rautatieaseman mukaan, josta herra ja rouva Brown sen löytävät. Perulainen karhu rakastaa marmeladia ja tulee tunnetuksi duffelitakistaan ja isosta hatustaan. Hyvää tarkoittava mutta kömpelö Paddington alkaa heti joutua kaikenlaisiin hassuihin tilanteisiin. Se muun muassa vaeltaa metroasemalla, lähtee shoppailemaan, vierailee teatterissa ja saa uuden ystävän antiikkikauppiaasta. Vaikka Paddington joutuukin vähän väliä pulaan, se on hyvin kohtelias karhu, mutta ei myöskään hyväksy huonoa kohtelua tai minkä tämä tulkitsee huonoksi kohteluksi, joten jääkylmä tuijotus on varattu näihin tilanteisiin.

Paddington-kirjat ovat sekä lastenkirjallisuuden klassikoita että yksi olennaisimmista osista brittiläistä kulttuuria, ja siten myös hyvin brittiläisiä luonteeltaan. Lontoo häilyy aika ohuelti taustalla, mutta Bondilla on taito vangita kaupunki, tai ehkä ennemmin maa laajassa merkityksessä, ohuin vedoin.

Karhu nimeltä Paddington on söpöä ja viatonta hupia, muttei kuitenkaan aliarvioi lukijaa. Vaikka en itse ihan täysin rakastunutkaan (kun ottaa huomioon makuni lastenkirjoissa, en sitä odottanutkaan, mutta ei se mitään), se kuitenkin ansaitsee klassikon tittelinsä. Paddingtonilla on sellaiset sydän ja sielu, jotka ovat lastenkirjallisuuden ydin. Se on "kannullinen teetä ja lautasellinen lämpimiä, voideltuja paahtoleipiä", hidas sunnuntaiaamu rapean puhtaissa lakanoissa auringon lämmittäessä kasvoja sekä pulla ja kuppi kaakaota sekaisessa antiikkikaupassa Portobello Roadilla.

__________

Kuvittaja: Peggy Fortnum
Suomentaja: Kaisa Kattelus
Osallistuu haasteeseen: Paperilta ruutuun ja Ajattomia satuja ja tarinoita

11. toukokuuta 2017

Kristallimeri: Tarinoita merirosvoista - Anni Nupponen ja Christine Thorel (toim.) (2015)

245 s.
Merirosvot ovat kiehtoneet jollain tasolla jo lapsesta asti, mutta vasta viime aikoina olen miettinyt, että voisiko näistä merten kauhuista löytyä vaikka jotain mielenkiintoista luettavaa. Kristallimeri noudattaa Black Sails -sarjan linjaa, eli mitään hullunkurisia ja latteita Disney-rosvoja ei kokoelman sivuilta löydy.

Poikkeus tähän on oikeastaan Maija Haaviston Meri vaatii, joka etenee lehtileikkein ja yleisönosastokirjoituksin. Espoon Westendin meiningille naureskeleva novelli näyttää merirosvot vähän erilaisessa valossa ja ottaa kantaa mm. vähemmistöjen paikkaan yhteiskunnassa.

Muuten kokoelmassa onkin enimmäkseen seikkailuja historiallisten romaanien ja fantasian henkeen, mutta valitettavasti en itse välitä novelleista minitarinoina, vaan erilaiset koukut, mielenkiintoiset tyyliseikat ja ajattelemaan kannustavat juonenkäänteet miellyttävät enemmän. Nyt tuntui useamman tarinan kohdalla lukeminen vähän nihkeältä, vaikka kirjoittajat sinänsä eivät suinkaan ole huonoja. En tiedä, jotenkin jäi suoraviivaisemmista suuhun sellainen maku, että mielelläni etsisin jonkun pidemmän historiallisen romaanin merirosvoista.

Haaviston novellin lisäksi mieleen jäi kuitenkin myös pari muuta, jotka pelastivat kokoelman kahdelta tähdeltä. Magdalena Hain Kaunis Ululian on siirtänyt merirosvot Kristallimerelle, jossa uiskentelee kristallilohikäärmeitä, ja tarinan lopetus on kiehtova. Janos Honkosen Piru erehtyi vuodella on puolestaan kauhutarina, jossa merten syvyyksien yksinäisyys ja kammottava tunnelma on tavoitettu erinomaisesti. Ei jotenkin tee mieli ihan heti sukeltamaan. 

__________

Osallistuu haasteeseen:  100 suomalaista kirjaa

7. toukokuuta 2017

Novellihaasteen koonti

Ompun haaste tuli tarpeeseen, koska pidän novelleista, mutta en saa ikinä aikaiseksi lukea niitä. Novellirakkaus johtuu varmaan samasta syystä kuin antologiaelokuva ja -sarjarakkauteni: voi kokea vaikka joka päivä eri tarinan, mutta aikaa ei tarvita kuin hetki. Jos on kiire tai lukujumi, novellit ovat hyvä tapa pitää yllä lukurutiineja tai niin sanotusti vähitellen kastaa varpaat veteen. Novellityypeistä suosikkejani ovat ehdottomasti tarinat, joissa on jokin juju. Ei siis mielellään mitään päämäärätöntä haahuilua, jossa ei ole mitään pointtia (romaaneissa eri juttu), vaan loppu, joka kääntää koko aiemmin luetun päälaelleen tai saa tarkastelemaan sitä eri näkökulmasta.

Haasteessa ykkössuosikkini taisikin olla juuri tästä syystä Troubled Daughters, Twisted Wives. Kirjoitin, että "[p]ienikin lusikan kilahdus kahvikuppiin voi kaikua moninkertaisena", ja tämä tiivistää hyvin miten hiipivä tunnelma useimmissa tarinoissa oli. Victorian Women in Crime oli samaten mielenkiintoinen tuttavuus, ja Keltaista kuningasta suosittelen lämpimästi weird fiction -faneille, vaikka ensimmäisen puoliskon novellit kiinnostivat itseäni enemmän.

Loppusaldoksi tuli 96 novellia (satanen olisi todennäköisesti mennyt rikki, jos en olisi tullut "sopivasti" kipeäksi). Keskityin näköjään haasteessa enimmäkseen kauhuun ja rikoksiin, mutta yöpöydälle jäi vielä muutama kirjastosta haalimani muita aiheita käsittelevä kokoelma, jotka toivoisin ehtiväni lukea ennen eräpäiviä. Omasta hyllystä löytyy vielä Thomas Mannia ja Karen Blixeniä, joihin olisi kiva syventyä tänä kesänä.

Kokoelmat
Flappers and Philosophers (1920) - F. Scott Fitzgerald (8)
Troubled Daughters, Twisted Wives: Stories from the Trailblazers of Domestic Suspense (2013) - Sarah Weinman (toim.) (14)
The Penguin Book of Victorian Women in Crime (2010) - Michael Sims (toim.) (11)
Alfred Hitchcock Presents: 16 Skeletons from my Closet (1963) (16)
Miehestä syntynyt ja muita satuja aikuisille (2014) - Sari Peltoniemi (15)
Morsian ja muita kauhunovelleja (2013) - Zacharias Topelius (4)
Keltainen kuningas (1895) - Robert W. Chambers (10)
Tales of Chinatown (1922) - Sax Rohmer (10)

Yksittäiset novellit
An Inhabitant of Carcosa (1886) - Ambrose Bierce
The Vampire Maid (1900) - Hume Nisbet
The Family of the Vourdalak (1839) - Aleksei Tolstoi
The Viy (1835) - Nikolai Gogol
Wake Not the Dead (1800) - Johann Ludwig Tieck
The Vampire of Croglin Grange (1890) - Augustus Hare
Fragment of a Novel (1819) - George Gordon Byron
Negotium Perambulans (1922) - E. F. Benson

Kauhu- ja rikosnovelleista

Strange is the night where black stars rise,
And strange moons circle through the skies
But stranger still is
Lost Carcosa.
-
Keltainen Kuningas (1895)
Robert W. Chambers 

Heipä hei! Näillä näppäimin loppuu Ompun novellihaaste, joten tässä vielä ennen huomista koostetta pientä kommenttia lopuista lukemistani novelleista. Ensin muutamia netistä metsästämiäni kauhutarinoita, koska niihin tuli yhtäkkiä hirveä himo tänä kylmänä keväänä (kaikki löytyvät ihan vain googlettamalla). Lopussa vielä pari sanaa kolmesta kokoelmasta.

Jos nyt vaikka aloitetaan niistä huonommista. Hume Nisbetin The Vampire Maid (1900) on lyhyesti sanottuna tylsä, eikä tarjoa oikeastaan mitään, mikä kiinnostaisi edes vampyyrien superfania. Nimetön kertoja haluaa kaupungista maaseudun yksinäisyyteen ja rakastuu vuokraemäntänsä tyttäreen. Eipä siinä sitten oikein muuta. Vaikuttaa lähinnä Nisbetin onnettomalta yritykseltä kirjoittaa fanfictionia Draculan neidoista. E. F. Bensonin Negotium Perambulansissa (1922) puolestaan on hassu iilimatomainen vampyyri, joka edustaa jotain alkukantaista, muinaista pahuutta. Eipä kiinnosta Lovecraftin kirjoituksissakaan, joten ei myöskään novellissa, joka innoitti Lovecraftia. M. R. Jamesin kirjoittamana olisi ollut paljon parempi, silloin oltaisiin säästytty mm. matelevalta täytealulta.

George Gordon Byronin Fragment of a Novel (1819) kirjoitettiin sinä tuttuna iltana Genevenjärven rannalla, jolloin Frankensteinkin pantiin alulle. Byronin tarinasta Polidori sai innoitusta Vampyyriin, jonka aion lukea tässä piakkoin uudestaan, joten silloin myös tarkemmin Byronista. Lyhyesti sanottuna Fragment on romaanin alku, mutta Byron ei työstänyt sitä enää pidemmälle. Augustus J. C. Haren The Vampire of Croglin Grangessa (1890) onkin jo mukavammin jännitystä. Tarina ilmestyi Haren muistelmissa, joissa sen kertoja väittää sitä todeksi. Grangen otus poikkeaa gotiikan vampyyreista kuivuneen muumion olemuksellaan ja liekehtivillä silmillään. Kaikenlaiset ikkunasta kiipeilevät ihmiset ja örkit saavat itselläni aikaiseksi kylmiä väreitä, joten tässä erityisesti yksi kohtaus oli mukavan karmiva.

Sitten siihen neljän tähden osastoon. Nykyään kun Carcosa mainitaan, on keskustelu todennäköisesti True Detectivessä. Ennen kuin aloin lukea aikoinaan keskenjäänyttä Keltaista kuningasta (lopussa tästä kommenttia), näin jonkun mainitsevan sen yhteydessä Ambrose Biercen An Inhabitant of Carcosan (1886). Tarinahan on superlyhyt, n. kolme sivua, eikä se enempää tarvitsekaan. Menee asiaan, mutta kykenee silti olemaan huiman salaperäinen, tunnelmallinen ja karmiva. Kauhukuvastoltaan ennalta-arvattava, mutta mielettömästi kirjoitettu. 

Johann Ludwig Tieckin Wake Not the Dead (1800) on puolestaan vähemmän ytimekäs novelli, mutta omalla tavallaan hyvä. Sitä sanotaan monessa yhteydessä ensimmäiseksi vampyyritarinaksi, mutta luotettavaa asian varmistavaa lähdettä en tälle löytänyt. En kyllä ollenkaan ihmettelisi, jos tästä olisivat ottaneet mallia esimerkiksi useimmat brittiläiset kirjailijat. Löytyy tuttua vampyyreihin yhdistettävää seksuaalisuuden tematiikkaa ja vampyyri itsessään on kalpea ja julma olento, mutta erilaisuudet, kuten hypnotisointi hengityksellä ja kuolleista herääminen velhon avulla pitivät mielenkiinnon hereillä. Ihana gotiikan kuvasto (rajuna puhaltava tuuli, valtoimenaan liehuvat mustat hiukset ja kuolleista manaaminen) voitti gotiikan jaarittelevan tyylin.

Kaksi viimeistä ovatkin taas hiukan erilaista tyyliä, ja nyt Itä-Euroopan suunnasta. Molemmat ovat myös tuttuja entuudestaan elokuvaversioistaan. Nikolai Gogolin The Viy (1835) on ajoittain jopa leikkisä novelli filosofian opiskelijasta, joka joutuu vahtimaan yöksi nuoren ja kauniin neidon ruumista, mutta neito onkin noita. Leffa on ihan kiva ja hauska, vaikka sympaattisine erikoistehosteineen se ei välttämättä pelotakaan. Ruumisarkku lentää, örkkejä tulee ovista ja ikkunoista ja sitä rataa.

Leo Tolstoin pikkuserkun Aleksei Konstantinovich Tolstoin The Family of the Vourdalak (1839) on näistä kahdesta pelottavampi. En tiedä, mitä mieltä olisin tästä, jos en olisi ensin nähnyt Mario Bavan elokuvaa Black Sabbath (1963), mutta varmasti ikkunasta kurkkiva vampyyri olisi silti karminut ihan tarpeeksi (mainitsinko jo, etten pidä siitä, jos joku tai jokin kurkistelee ikkunasta?). Vourdalakissa nuori ranskalainen diplomaatti päätyy serbialaiseen kylään ja yöpyy talossa, jonka isäntä on poissa. Talonpoika Gorcha on lähtenyt jahtaamaan lainsuojatonta ja käskenyt poikiaan tappamaan hänet seipäällä, jos hän tulisi kotiin yli kymmenen päivän päästä. Arvaattekin varmaan, mitä tapahtuu?

Niin kuin aiemmin mainitsin, Robert W. Chambersin Keltaisen kuninkaan (1895) kohdalla puhe kääntyy tai on jo kääntynyt True Detectiveen, ja kyllähän tästä löytyi yllättävän paljon kuvastoa, jota sarjassa hyödynnettiin (tähtitaivas, mielenhallinta, herra Wilden ja tiedättekylläkenen korvat jne.). Viisi ensimmäistä novellia olivat parhaita. 'The Repairer of Reputations' on loistava esimerkki epäluotettavasta kertojasta, 'The Maskissa' outo keksintö muuttaa elävät olennot marmoriksi, 'In the Court of the Dragonissa' on pelottava urkuri, 'The Yellow Signissä' omituinen valkoiselta madolta näyttävä hautausmaan vartija höpisee keltaisesta merkistä ja 'The Street of the Four Winds' alkaa söpöllä kisuliinilla. Loput novellit eivät suinkaan ole huonoja, mutta en ihan ymmärrä, miksi ne on otettu mukaan kokoelmaan, koska ne eivät sovi siihen edes tunnelmaltaan. Chamberskin muuten innoitti omalta osaltaan Lovecraftia, mutta Chambersin versio kosmisesta kauhusta miellyttää itseäni enemmän. Mitä enemmän yrittää ymmärtää keltaista merkkiä, sitä enemmän se pakenee merkityksiä.

Alfred Hitchcock Presents on yksi lempisarjoistani, joten pitihän  Alfred Hitchcock Presents: 16 Skeletons from my Closet (1963) lukea, kun siihen törmäsin. Niin kuin sarjassa, jossa Hitchcock itse esittelee kuivakkaan tyyliinsä jokaisen tarinan, novellikokoelmassakin on jokaisen tarinan alussa muutaman lauseen esittely. Luettuani kokoelman sainkin tietää, ettei Hitchcock todennäköisesti ollut minkään näiden teosten kokoamisessa mukana, vaan antanut vain nimensä niiden käyttöön. Novellit ovat viihdyttäviä, vaikka eivät onnistukaan yllättämään, joten sarjasta pitävät todennäköisesti ovat näihinkin tyytyväisiä. Tyylillisesti kaikki vähän sulautuvat toisiinsa, mutta mieleen jäivät erityisesti Charles Mergendahlin 'Secret Recipe' (näkökulma kannibalismiin), C. B. Gilfordin 'The Man at the Table' (pokerinpelaaja yrittää viivytellä ryöstäjää), Robert Blochin 'Man with a Hobby' (kuten Blochin tunnetuin teos, Psyko, tämäkin jätti jälkeensä viipyilevän uhan tunteen) ja Robert Arthurin '...Said Jack the Ripper' (vahanuket ovat jo itsessään karmivia, mutta kun siihen lisätään vielä yöllinen huvipuisto ja hieman mielenvikaisen miehen ylläpitämä kauhukabinetti, niin johan tulee hauskaa).

Sax Rohmerin Tales of Chinatownin (1922) nappasin jokin aika sitten kirjaston ilmaishyllystä, mikä oli sinänsä aika erikoista, koska kyseessä oli hyväkuntoinen 20-luvun painos. Laitan tästä vielä Instagramissa jossain vaiheessa kuvan, mutta äärettömän kaunis sininen kovakantinen helmi. Sax Rohmer tunnetaan parhaiten Fu Manchu -romaaneistaan, joissa Rohmer kuvaa Lontoon kiinalaisen yhteisön hyvin stereotyyppisenä ja luo Limehousesta rikollisuuden pesäkkeen. Luen parhaillaan ensimmäistä Fu Manchua, ja pakko tässä huomauttaa, että tähän mennessä se ei ole ollut ollenkaan niin tunnelmallinen ja kiehtova kuin Tales of Chinatown. Novellien Limehouse on oopiumin savua, salaisia aarrekammioita, Thamesin vesiin hukkuneita rikollisia, ahavoituneita merimiehiä, katulamppuja sumussa, pimeitä ja märkiä katuja sekä masentavan harmaita taloja. Malay Jack'sin tupakansavuinen alamaailman pesäkolo esiintyy useammassakin tarinassa, niin kuin myös osa henkilöistä. Ensimmäisessä Fu Manchussa lähinnä mennään hirveällä kiireellä eteenpäin, mutta siitä joskus myöhemmin lisää.