28. kesäkuuta 2015

Tessin tarina - Thomas Hardy (1891)

Tess of the D'Urbervilles
443 s.
Her affection for him was now the breath and life of Tess's being; it enveloped her as a photosphere, irradiated her into forgetfulness of her past sorrows, keeping back the gloomy spectres that would persist in their attempts to touch her—doubt, fear, moodiness, care, shame. She knew that they were waiting like wolves just outside the circumscribing light, but she had long spells of power to keep them in hungry subjection there.

Viime aikojen viileinä ja osittain myös sateisina päivinä on ollut hyvä viettää kirjojen (ja elokuvien sekä sarjojen) parissa aikaa, ja nyt onneksi on päässyt jo oleilemaan puistoihin nauttimaan tervetulleesta auringonpaisteesta. Nyt aluksi vien teidät brittiläiseen maalaisidylliin, missä kaikki ei kuitenkaan suju kuin Strömsössä, eikä kyllä sujunut oma lukukokemuksenikaan. Kovin paljon en jaksanut sanaisesta arkustani tuhlata energiaa tämän ruotimiseen, mutta lytätä tämä klassikko joka tapauksessa täytyy.

Niin, se pettymys joka kasvoi lukiessa jokaisen sanan ja jokaisen kappaleen kohdalla... Ymmärrän kyllä tarinan idean ja perimmäisen sanoman: viktoriaanisen aikakauden kaksinaismoralismin paljastaminen jne. Maaseudun kuvaukset eivät ole mitenkään erikoisen kauniita, mutta ihan mukiinmeneviä. Joidenkin kohtausten monitasoisuudessa on melkeinpä jo jonkinlaista mystiikkaa, ja arvostan aina myös hienovaraisuutta. Yllä olevan lainauksen tapaisia helmiäkin löytyi joukosta.

Ongelma on se, miten epämukavalla tavalla Hardy käsittelee Tessiä romaanihenkilönä. Kirjailijalla tuntuu olevan pakkomielle Tessin kauneudesta (kuvailee tytön ulkonäköä aivan liian usein ja jotenkin ällöttävän hekumalliseen tyyliin), ja jaksaa muistuttaa kerta toisensa jälkeen miten naiset ovat se puhtaampi/viehkeämpi/jalompi sukupuoli. Ehkä jossain mielessä totta, mutta naisten nostaminen jumalalliselle alustalle ei ole ikinä vedonnut allekirjoittaneeseen., niin kuin ei muutenkaan yleistäminen jostain tietystä ryppäästä, oli se sitten sukupuoli tai jotain muuta.

Hardyn tapa tutkiskella viktoriaanisia arvoja ja fatalismia naismarttyyrin kautta ei ole mitään muuta kuin luotaantyöntävää. Hardy käyttää Tessiä vain työkaluna omalle sanomalleen, joten Tess vaikuttaa todella epäuskottavalta ja epäkiinnostavalta romaanihenkilöltä (sankarittaruudesta ei mielestäni voi puhua tämän tasoisen passiivisuuden ollessa kyseessä). Hardy iskee lukijaa kerta toisensa jälkeen surkeuden vasaralla päähän, mistä johtuen en tuntenut masentuneisuutta tai surua Tessin kohtalosta, vaan lähinnä huokailin turhautuneisuudesta.

Humiseva harju (1847) on myös täynnä synkkyyttä, mutta ainakin se on toteutettu tasaisemmin ja tunnelmallisemmin. Tessiä vain potkitaan tarkoituksettomasti ympäriinsä, kunnes kaikki luonne karisee pois ja Tessistä tulee lähes karikatyyri. Hän on äärimmäinen 1800-luvun puhdas nainen, mutta Hardy näyttää nauttivan vähän liikaakin tätä puhtautta osoitellessaan. Tess raahautuu tapahtumasta toiseen, mutta en missään vaiheessa tuntenut minkäänlaista yhteyttä Hardyn sanoman ja päähenkilön välillä.

Kaikki tässä kirjassa on ilmiselvää, kovakouraista ja väkinäistä. Allekirjoittanutta ei haittaa lainkaan masentavat tai synkät asiat, mutta kun sanomaa yritetään juntata väkisin kurkusta alas (usein henkilöiden kustannuksella), alan karsastaa myös koko tarinaa. Sama tapahtui Orwellin Vuonna 1984 (1949) kohdalla. Tapanani ei ole myöskään antaa alhaista arvosanaa kirjalle vain siksi, että en pidä sen henkilöistä. Hardy yrittää rakentaa Tessin pään ympärille sädekehää ja käsittelee tarinaa lähinnä fatalistisena taphtumien ketjuna, joten Tess ei oikeastaan ole edes epäkiinnostava vaan todella tyhjä päähenkilö. En inhoa häntä, vaan sitä miten Hardy on hänet rakentanut.

Voin kuvitella miten Hardy on istahtanut pöydän ääreen ja miettinyt: "No niin, teenpä tästä nyt mahdollisimman synkän, jotta tyhminkin lukija huomaa, ettei minun aikanani ollut naisella helppoa". Tyhminä Hardy nimenomaan lukijoita pitää.

Onneksi tämän lukemisen jälkeen aloin kuitenkin pohtia sitä, miten seksuaalinen kanssakäyminen on edelleen erilaista miehillä ja naisilla. On yhä aivan liian monta ihmistä, jotka ylläpitävät tätä kaksinaismoralismia yhteiskunnassa. Tietyntyyppiset pelimiehet vaihtavat naisia kuin sukkia kunnes he löytävät itselleen täydellisen vaimon. Samaan aikaan nämä tyypit kuitenkin väittävät, että baarista kotiin tuodut naiset ovat vain kevytkenkäisiä typeryksiä eivätkä kelpaa muuhun kuin yhden illan suhteisiin (vaikka heillä ei olisi minkäänlaista käsitystä naisten partnerien määrästä), ja tulevan vaimon pitäisi kuitenkin olla mahdollisimman "puhdas" ja ilman suurta seksuaalista historiaa (mutta miehellä toki saa olla). Vanha kunnon madonna-huora -kahtiajako siis.

Pitää siis olla sokea jos ei ymmärrä Tessin tarinan merkitystä nyky-yhteiskunnalle.

Jos nyt kuitenkin voileipämaisesti päätän arvioni johonkin positiiviseen, niin sain sentään korkattua Maalaismaisemia-haasteen. Onneksi luvun alla on myös äärettömän paljon mielenkiintoisempia teoksia.

Osallistuu haasteisiin: Klassikot, I Spy (Etunimi) ja Maalaismaisemia

12. kesäkuuta 2015

The Elephant Man and Other Reminiscences - Frederick Treves (1923)

106 s.
"It would be reasonable to surmise that he would become a spiteful and malignant misanthrope, swollen with venom and filled with hatred of his fellow-men, or, on the other hand, that he would degenerate into a despairing melancholic on the verge of idiocy. Merrick, however, was no such being. He had passed through the fire and had come out unscathed. His troubles had ennobled him. He showed himself to be a gentle, affectionate and lovable creature, as amiable as a happy woman, free from any trace of cynicism or resentment, without a grievance and without an unkind word for anyone. I have never heard him complain. I have never heard him deplore his ruined life or resent the treatment he had received at the hands of callous keepers."

Ainoa syy miksi tämän kokoelman luin oli tietenkin Joseph (tässä nimetty virheellisesti Johniksi) 'Elephant Man' Merrick. Sain tietää miehestä ensimmäisen kerran kun näin David Lynchin elokuvan, joten en luonnollisesti voinut jättää väliin Merrickistä huolen pitäneen lääkärin omin sanoin kertomaa selontekoa. En kuitenkaan odottanut kirjoitusten olevan näin eläviä. Olin valmistautunut kuivakkoihin esseisiin, joissa olisi luultavasti lääketieteellisiä yksityiskohtiakin, mutta sen sijaan nämä on kirjoitettu lähes novellityyliin.

Esseitä on yhteensä kaksitoista. Treves kertoo enimmäkseen kokemuksistaan potilaiden kanssa ja toisinaan unohtuu sivupoluillekin pohdintojensa kanssa. Kuten yleensä kokoelmien kanssa käy, kaikki kirjoitelmat eivät kiinnostaneet ihan yhtä paljon, mutta kokonaisuudessaan laadun taso oli erinomainen.

The Receiving Room kuvaa aikaa ennen ambulanssia, eli 1800-luvun puoltaväliä (Lontoossa harkittiin asiaa jo 1818, mutta konkreettisesti palvelu aloitettiin vasta kuutisenkymmentä vuotta myöhemmin). Kuvaus on vahvaa: loukkaantuneita saattavat ihmiset liikkuvat hyökyaallon lailla kohti London Hospitalia kunnes vahtimestari pysäyttää joukon, kaksi juopunutta ja veren peitossa olevaa naista riitelevät, eräs tehokas ja kaikenlaiset tilanteet haltuunottava sairaanhoitaja ottaa silloin tällöin giniryypyn, mutta onnistuu silti toimimaan ammattimaisesti. Epähygieeniset olosuhteet ja verenmyrkytyksen yleisyys saavat olon kiitolliseksi 2000-luvun ponnistuksista.

A Cure for Nerves on erään naisen omin sanoin kertoma tarina, naisen jonka tilanne oli aikoinaan aivan liian yleinen. Nainen on neurootikko, jonka aviomies ei ole kovin myötätuntoinen. Mies väittää vaimonsa vaivojen olevan kuviteltuja ja sairauden olevan tälle pelkkä kiusa. Mies on kyllästynyt valituksiin, ja koska miehessä itsessään ei ole mitään vikaa, niin eihän silloin vaimossakaan voi olla (maailman veemäisin logiikka). Eihän naisen tarvitse kuin ottaa itseään niskasta kiinni! Mies myös nöyryyttää vaimoaan näiden ystävien edessä, joten kaiken kaikkiaan loistava puoliso. Kun nainen käy lääkärin luona ja myöhemmin muistaa kirjeen, jonka lääkäri oli kirjoittanut suositellakseen naista eräälle toiselle potilaaksi, kirjeessä lääkäri vähätteleekin täysin naisen oloa. Alku on siis uskomattoman masentava, mutta lopulta naisen on pakko kohdata pelkonsa ja kuin ihmeen kautta paranee. En ihan tiedä miten tuohon loppuun pitäisi suhtautua, mutta mielenkiintoinen kirjoitus joka tapauksessa.

Two Women jatkaa ankeaa tunnelmaa kun Treves käsittelee naispotilaidensa piirteitä. Toinen heistä on nainen joka salaa rintasyöpänsä mieheltään mahdollisimman pitkään, jotta ei aiheuttaisi tälle turhaan surua. Toinen on Whitechapelissa asuva nainen, jonka juoppo mies hakkaa tätä (mutta ei kuitenkaan liikaa, koska silloin nainen ei pystyisi hankkimaan elantoa perheelleen). Mies päätyy riidan lomassa sytyttämään vaimonsa tuleen ja juuri ennen kuolemaansa nainen väittää sen olleen onnettomuus.

Nyt kun kirjoitan tätä arviota muutamaa päivää myöhemmin kokoelman lukemisesta, tajuan miten paljon surua siinä onkaan. Toivoakin on, kuten silloin kun toipunut potilas tulee henkilökohtaisesti kiittämään Trevesiä henkensä pelastamisesta, mutta kuolemasta, vammoista ja särkyneistä sydämistä huokuvaa melankoliaa ei voi olla tuntematta.

Muutaman kerran Treves poikkeaa täysin suunnasta. Yhdessä esseessä tämä esimerkiksi kuvailee Intiassa näkemäänsä painajaista (joka vaikuttaa kunnon kauhutarinalta), ja yhdessä käsittelee tuonpuoleista sekä haamuja ja arvioi astronomi Camille Flammarionin artikkelia "At the Moment of Death". Vaikuttaa siltä, että Treves ei usko yliluonnolliseen, vaan sen sijaan kallistuu sille kannalle, että haamut eivät ilmesty henkisesti ja fyysisesti vakaille ihmisille. Tämä kuitenkin myöntää, että negatiivinen kokemus ei ole mikään perustelu. Mitään ei ole vain vielä näkynyt.

Vaikka pidin muistakin esseistä, tulen tietenkin muistamaan ikuisesti The Elephant Manin. Trevesin asenne oli aluksi luotaantyöntävä, koska tämä ei epäröi muistuttaa lukijaa Merrickin ulkomuodosta, kutsuen tätä mm. nimityksillä "the most disgusting specimen of humanity" ja "a perverted object". On ihan ymmärrettävää, että Merrick synnyttää toisissa ihmisissä jonkinlaisen reaktion, mutta oli epämukavaa lukea siitä nimenomaan Trevesiltä. Sävy kyllä muuttui myöhemmin, kun Treves tajusi Merrickin olevan itse asiassa paljon älykkäämpi kuin miltä vaikutti.

Elämänsä alkuvuosina Merrickillä ei ollut ketään jolle puhua, mutta tämä janosi keskusteluja. Hänestä tuli myöhemmin himolukija ja rakasti eniten romanttisia romaaneja (hän ymmärsi Trevesin kodin tyypin Jane Austenin Emman kontekstissa). Se mikä jokaisen tulisi Merrickistä tietää on kuitenkin se miten tämä suhtautui lapsenomaisen ihailevasti sellaisiinkin asioihin, mitkä muut ottivat itsestäänselvinä. Päästyään katsomaan näytelmää Merrick näki kaiken kuin oikeaan maailmaan kuuluvana todellisuutena, ja tämä muutenkin nautti kaikesta hyvin syvästi, purskahtaen jopa kyyneliin tavattuaan ensimmäisen naisen, joka oli koskaan hymyillyt Merrickille ja puristanut tämän kättä.

Trevesin esseitä on epäilemättä väritetty jonkin verran. The Elephant Manissa Treves vihjailee Merrickin olleen vankina Mile Endissä sijaitsevassa puodissa, mutta todellisuudessa Merrick ehdotti itse omistajalle jos tämä haluaisi laittaa Merrickin näytteille. Tarinan perusydin on kuitenkin inspiroiva. Merrickistä pidettiin loppuun asti huolta (kiitos kansalaisilta kerättyjen lahjoitusten) niin että tämä oppi toimimaan yhteiskunnassa. Epäselväksi jäi mitä ihmiset todella olivat Merrickistä mieltä (esim. pidettiinkö tätä silti kummajaisena tai peräti jonkinlaisena lemmikkinä), mutta Merrick kuitenkin näytti nauttineen ajastaan.

Miehen viimeinen toive oli päästä maaseudulle. Kuvaus Merrickistä istumassa auringonpaisteisella pellolla keräämässä orvokkeja... Sellaisena tulen hänet aina muistamaan.

* * * *
 Osallistuu haasteeseen:  I Spy (Sukupuolitunnus)

4. kesäkuuta 2015

The Fade Out (Vol. 1) - Ed Brubaker ja Sean Phillips (2015)

120 s.
Kukaan Goodreads-hyllyjäni selaileva ei voi välttyä huomaamasta rakkauttani klassikkoelokuvia kohtaan. ICheckMoviesin 250 Quintessential Noir Films -lista on tällä hetkellä elämäni, joten kirkaisin tietenkin ilosta kun eräs seuraamani (retromuoti)bloggaaja suositteli film noirista innoituksensa saanutta sarjakuvaa (bloggaajaa itse asiassa käytettiin mallina erääseen hahmoon, mikä on mielestäni aika hieno juttu). Kun päähenkilö herää ammeesta rankan juhlinnan jälkeen ja löytää olohuoneesta kuolleen tähtösen, ei ole epäilystäkään että hauskaa tulee olemaan.

Oli välittömästi selvää, että tekijät ovat onnistuneet vangitsemaan genren tunnelman uskomattoman tarkkaan. Tutkimusapulainen auttoi pitämään yllä 1940-luvun Los Angelesin aitouden tuikkivine valoineen, oransseine auringonlaskuineen ja hämärine kujineen, mutta jälkisanoja lukiessa ei ole epäilystäkään, että tekijöiden oma innostus klassikkoelokuvia kohtaan ja 40-luvun musiikin kuunteleminen työskentelyn lomassa ovat myös auttaneet.


Sarjakuvan lukeminen on kuin seuraisi elokuvaa: Sunset Boulevard (1950) -henkinen selostus, tekstin rytmi ja dialogi muodostavat kaikki koukuttavan kokonaisuuden. Kun näihin yhdistetään vielä upeat piirrokset, joissa parhaiden film noirien tapaan leikitellään valolla ja varjoilla, tulee tulokseksi pelkkää täydellisyyttä. Piirrosten tyyli myös vaihtelee: joissain kohtauksissa alkoholinhuuruiset muistot saavat muodokseen hämärät tupakansavun ympäröimät hahmot ja joissain päähenkilön takana on mustavalkoinen luonnosmainen tausta. Näistä tulee tarinalle salaperäisen monitulkintainen tunnelma, etenkin kun tarinassa tuntuu olevan myös paljon hienovaraisuutta. Tämän vuoksi sarjakuva tulee varmasti kestämään useita lukukertoja.


Henkilöt taas ovat noirympäristössään uskottavia. Tyypillisetkään noirin ja kovaksikeitetyn kirjallisuuden arkkityypit eivät vaikuta kliseisiltä tai kuluneilta. Jos päähenkilö olisi ollut yksityisetsivä, tilanne olisi voinut olla toinen, mutta koska tämä on käsikirjoittaja niin tarinassa on heti toisenlaista imua. Jotkut sivuhenkilöt taas muistuttavat oikeasti eläneistä ihmisistä: saksalaisohjaaja, Montgomery Cliftin kaksoisolento Tyler Graves jne. Jopa ihan oikeat ihmiset ilmestyvät välillä näyttämölle: Clark Gable astelee esiin hauskasti aivan puun takaa, Humphrey Bogart kurkistelee milloin mistäkin ja Bette Davisin mainitaan melkein puukottaneen erästä hyypiötä kynsiviilalla.

Jokaisen numeron takana olevat artikkelit ovat myös suositeltavaa lukemista, vaikka jotkut aiheet onkin jo käsitelty miljoonaan kertaan: Peg Entwistle, Roscoe 'Fatty' Arbuckle, Lana Turner vs. Johnny Stompanato, Jean Spangler, James Stewart ja Our Gang ovat kaikki teräviä kurkistuksia Tinseltownin maailmaan. Kerrankin luin myös lukijoiden kirjeet. Paljon hyviä leffa- ja sarjavinkkejä vanhoihin elokuviin intohimolla suhtautuvilta ihmisiltä.

* * * * *

2. kesäkuuta 2015

Helsinkiin - Juhani Aho (1889)

96 s.
"Poskia lämmitti, ja jäsenet kävivät suloisen raukeiksi. Oli mahdottoman mukavaa tällä tavalla puhallella hienoa sikarinsavua ylös kattoon ja katsella, kuinka sen sitten avonainen ikkuna yhdellä henkäyksellä riipaisi pyöreään kitaansa…
    … Hän on merenkulkija maailman aavalla valtamerellä. Hän on ja elää, nauttii nuoruudestaan eikä mistään huoli. Ei sillä väliä, mihin laiva laskee. Aina niitä on keulan edessä päinvänpaisteisia rantoja. Ja vähät siitä, vaikka karillekin kurahtaisi ja laiva hajoaisi pieniksi pirstaleiksi. Tottahan löytyisi joku tyhjä tynnyri hänellekin, jonka päällä kulkea kelluttelisi, mihin myötäinen tuuli puhaltelisi. Ihmisten pitäisi jo nuorina antautua onnensa ohjattaviksi! Mennä vain! Huilata huolimatta mistään!—"

Kuopion satamassa vilisee. On se aika vuodesta, jolloin tuoreet ylioppilaat lähtevät kohti uusia seikkailuja, ja Antti Ljunberg on yksi heistä. Hössöttävä äiti yrittää parhaansa mukaan huolehtia vielä viimeisen kerran pojastaan ja tämän vaatetuksesta, mutta sillä hetkellä kun Antti astuu laivaan alkaa uudenlainen elämä.

Aho kuvaa vähäeleisesti mutta tehokkaasti humalaista välietappia, joka lipuu kodin ja Helsingin opiskelijaelämän välillä. Antti uhkuu nuoruudenintoa, mutta itsevarmuus osoittautuu laadultaan pinnalliseksi, kun isän mielipide maakauppiaista on otettu kritiikittömästi vastaan ja laivalla mallia yritetään ottaa milloin kenestäkin Antin mielestä tyylikkäästä herrasmiehestä, koska "hän tahtoo näyttää, ettei hän ole nuori eikä kokematon". Naistenkaan kanssa Antti ei tule toimeen ihan niin kuin oli ajatellut, vaikka lapsellisesti kuvitteleekin itsensä Don Juaniksi. Entisestä elämästä on vakaa halu irroittautua, mutta jostain syvältä kumpuaa toisinaan ajatus siitä, mitä perhe kotipuolessa mahtaakaan juuri sillä hetkellä tehdä.

Antin vastakohdaksi päätyy Pekka, joka viinan sijaan juo maitoa ja on muutenkin hyvin pragmaattisen sekä varovaisen lukutoukan oloinen. Pekka hoivaa krapulaista Anttia, mutta Pekan kunnollisuus selvästi tuntuu Antista ainoastaan painolta, joka raahautuu uusista kokemuksista innostuneen nuoren perässä. Leppoisa ja helppo elämäkin vaikuttaa olevan Antin mieleen: "[h]äneen olisi tehnyt vastenmielisen vaikutuksen, jos sohva ei olisi ollut näin siististä sametista ja joka messinkiesine noin kirkkaaksi kiilloitettu". Horisontissa siintävät lokoisat kesälomat hienossa kartanossa. Antin yritykset esittää jotain muuta on ajoittain epämiellyttävää, mutta antaa romaanille monikerroksisemmat puitteet.

Siinä missä Yksin (1890) -romaanissa Aho kuvasi herkästi erään nuorukaisen kulkua Pariisissa, Helsinkiin tuntuu ehkä vieläkin modernimmalta. Ruotsalaisten ja suomalaisten erot ovat tapetilla laivan pöydän ääressä (esim. suomalaisten soveltumattomuus virkamiesaloille), josta päästään siihen, miten ylioppilaiden velkaantuminen ja höllä moraali puhuttavat, ja miten Suomessa pitäisi opiskella enemmän käytännön miehiksi kuin virkamiehiksi. Opintolainat, juhliminen ja ylikouluttautuminen. Kuulostaako tutulta?

Epävarmuus, vapaudenkaipuu, "merenkäyntiä tyynessä vedessä"... Ahon tarkkanäköisyys ja taito päästä nuoren ylioppilaan nahkoihin on ihailtavaa. Joihinkin asioihin voi samaistua itsekin, kuten siihen miten ylioppilaaksi pääsy oli erään vaiheen päätös, mutta konkreettisesti olo ei tuntunut erikoisemmalta kuin muutoinkaan, eikä kukaan (onneksi) kohdellut jotenkin parempana ihmisenä. Antin kova hinku itsenäistyä on ymmärrettävää, koska onhan siinä oma hohtonsa kun pääsee lapsuudenkodista aloittamaan uudenlaista vaihetta elämässä.

Romaanin huumaava tunnelma on tarttuvaa. Antin saavutettua vihdoin Helsingin punaiset lyhdyt ja juhlien jatkuttua yömyöhään, jää viimeisistä sanoista haikea mieli. Miten meidän nuorelle ylioppilaallemme käy? Saavuttaako hän kaiken haluamansa vai sekoittavatko kaupungin huvitukset pään?

* * * *

Osallistuu haasteeseen:  I Spy (Paikka)