1. helmikuuta 2014

Londoners: the days and nights of London now - as told by those who love it, hate it, live it, left it, and long for it - Craig Taylor (2011)

448 s.
"To become a yeoman warder, you must have served twenty-two years in the armed forces, have reached the rank of staff sergeant or above, and have been given an exemplary recommendation. I am at the Tower of London to entertain and inform; and, when my day is over, I don’t have to go far to see my wife: we live in the Tower. We’ve got a village green, a doctor living beside us, and plenty of neighbors. But no one believes we actually live there. “What’s it like?” “Have you got electricity?” We hear all of that. And try ordering a pizza. We share the staircase to our flat with the public, but it’s very private up here. Our grandchildren think we live in a castle. In some ways we do."  - Philip Wilson

Lentokoneen ikkunasta näkyvät kaupungin valot sykähdyttävät aina yhtä paljon.  Pienet kellertävät valopisteet pimeyden keskellä sykkivät energiaa, ja jossain siellä alhaalla pikimustan peiton suojissa vaeltavat miljoonat ihmiset.  Keitä he ovat, missä he työskentelevät, miten he kokevat suurkaupunkielämän?  Taylorin teos vastaa näihin kysymyksiin antamalla äänen tälle väkijoukolle, tässä tapauksessa lontoolaisille.  Yli 200:sta haastattelusta on haravoitu värikäs noin 90:n ihmisen joukko eri alojen ja elämäntilanteiden edustajia.

"Most of us will die from something not terror related. You could be hit by a bus, you know, you could be in an accident. You could fall down the escalators at the Tube and crack your head open. All sorts of horrible things can happen to you in London, so do you stay at home and wrap yourself up in cotton wool?"  - Paulo Pimentel, suruterapeutti
 
On ihmisiä, jotka ovat viettäneet monta vuotta katse katukiveykseen suunnattuna, ja lopulta kun elämä on saatu tasapainoiseksi ja huumeriippuvaisuudesta vapaaksi, kaupungin näkee uusin silmin kun katse osuu ensimmäistä kertaa Big Beniin.  Ihmisiä, jotka ovat syntyneet ja kasvaneet aavikolla ja rakastavat sateen raikkautta.  Ihmisiä, jotka elävät yhteiskunnan marginaalissa ja kokeneet rankkoja asioita.  Ihmisiä, jotka ovat imeneet kaupungin energiaa bileissä ja yhteiskunnan taitekohdissa.

"London is big enough so that you can keep a bit of anonymity but it’s small enough that you can go to a club and see people you know. In London, I can go to the Oxo Tower in rubber for lunch, as I did on my thirtieth birthday—a rubber pencil skirt, a rubber blouse, a rubber corset, and high boots. You can go and do that and some people might bat a bit of an eyelid. Being a Londoner, nothing is going to faze you. There’s a complete mix of people here so if you see something weird and outrageous, well . . . it’s just London."  - Mistress Absolute, domina
 
Olisi virhearviointi lukea tämä pelkästään viihteen näkökulmasta, koska pettymys olisi karvas.  Elämässä ei ole vain yksisarvisia ja sateenkaaria, joten ei ehkä ole kannattavaa lukea ruusunpunaiset lasit silmillä sellaista kirjaa, jonka on tarkoitus edustaa kokonaisen miljoonakaupungin väestöä.  Pelkkä otsikkokin jo vihjailee, ettei tämä sovi niille, jotka etsivät vahvistusta rakkaudelleen Lontooseen esimerkiksi lomamatkan lähestyessä.  Kirjan ihmiset kertovat arjestaan, joka voi olla palkitsevaa, jännittävää, surullista, ärsyttävää tai helvetillistä, mutta kuitenkin todellista.  Kirja on ennen kaikkea läpileikkaus moderniin 2000-luvun Lontooseen, siihen millainen se on juuri nyt, ja se sukeltaa säkenöivän West Endin ja London Eyen taakse.

"I’ve never been able to understand race or prejudice really. I find it very difficult. It’s like going to a library and saying to the librarian, I’m sorry, I only read books with red covers."  - Robert Guerini, maanomistaja
 
Jotkut unohtuvat selittämään vähän liikaa omasta ammatistaan, joka voi olla ongelma jos ei ole yhtään kiinnostunut esimerkiksi elektroniikasta, finanssiasioista tai onginnasta.  Kaikilla ei edes ollut paljon mielenkiintoista kerrottavaa, mutta olisi ollutkin epäreilua tehdä tästä vain jännittävien ihmisten kirja, koska kaikki eivät todellisuudessa ole sellaisia.  Haastateltavat vaihtelevat opettajasta, poliisista ja sosiaalityöntekijästä dominaan, mehiläistenhoitajaan ja talonvaltaajaan.  Taylor halusi esipuheensa mukaan välttää niin sanottuja virallisten tahojen lausuntoja ja keskittyä tavallisiin asukkaisiin.  Pakolaisuus ja kodittomuuskin onneksi näkyi kirjan sivuilla, ja monessa puheenvuorossa tuli esiin myös lukemattomien maahanmuuttajasukupolvien olennainen osa yhteiskunnassa.

"Oh, London. You never know if you’re going to be ill or fall. I did fall years ago and I crawled to the door and I opened the door and I called help. Two Asian boys that live upstairs, they come and they got me help. They phoned the ambulance, got my son for me, helped me right to the last, right until I got into the ambulance. You wouldn’t think that, but they did. They stayed with me until the ambulance come and my son come. They held my hand."  - Ethel Hardy, eläkeläinen
 
Entä mikä sitten tuntui pinnallisimmalta puheenvuorolta?  Amerikkalaisten turistien haastattelu.

“The only thing I know”—and this I was told in a very loud pub in Cricklewood—“is that a real Londoner, a real one would never, ever, ever eat at one of those bloody Angus bloody Steak Houses in the West End. That’s how you tell,” the man said, wavering, steadying himself with a hand on the bar. “That’s how you tell.”

* * * *

4 kommenttia:

  1. Aaahh, aivan mahtavan kuuloinen kirja! Kiitos vinkistä <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. sannabanana, olepa hyvä! :) Toivottavasti tällaisia löytyisi vielä muistakin kaupungeista.

      Poista
  2. Heipä hei Suvi!

    Mullapa olisi sulle haaste, jossa saat antaa kirjahyllyllesi puheenvuoron! :)

    http://matkallamikamikamaahan.blogspot.fi/2014/02/kirjahyllyn-kertomaa.html

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Anna, kuulostaa hauskalta haasteelta! :)

      Poista