Dekkariviikko: Rikoksien Lontoo

Oksan hyllyltä -blogissa juhlittiin viikon ajan dekkareita. Ehdin ennen haasteen päättymistä lukea neljä kirjaa ja teemaksi muodostui kuin vahingossa Lontoo, koska huomasin lukupinooni eksyneen useampia kyseiseen kaupunkiin sijoittuvia kirjoja. Pohjoismaiset dekkarit eivät ole makuuni, mutta onneksi dekkarien maailmasta löytyy jokaiselle jotakin, joten tutustutan teidät nyt historialliseen osastoon. Onpa joukkoon eksynyt yksi kulta-ajalta peräisin oleva teoskin.

Tervetuloa siis ensimmäisen maailmansodan, vampyyreiden, herrasmieskomisarion ja varieteeteatterin matkassa Lontoon kaduille! Kuvat on otettu vuosien 2011 ja 2015 reissuilla.

Notting Hillin putiikeista löytyy kaikkea kartoista ja jääkaappimagneeteista 1900-luvun alkupuolen jalkapalloihin.

Jacqueline Winspear - Maisie Dobbs (Maisie Dobbs #1) (2003)
Sisäköstä collegeen Cambridgeen ja Cambridgesta yksityisetsiväksi. Maisie Dobbs on neuvokas ja älykäs nuori nainen, joka pääsee anteliaiden ja ystävällisten työnantajien pienellä avustuksella hyödyntämään älyään ja hankkimaan itsenäisesti elantonsa. Ensimmäinen tapaus tuo mieleen ensimmäisen maailmansodan kauhut ja Maisie joutuu kohtaamaan oman menneisyytensä konkreettisesti silmästä silmään.

Maisie Dobbsin ongelmat liittyvät vahvasti cozy mystery -dekkarigenreen, eli teos kärsii välillä liiallisesta keveydestä ja kömpelyydestä. Siitä löytyy mm. täysin tarpeettomia yksityiskohtia henkilön käyttämistä kengistä, infodumppauksia tarinan kannalta yhdentekevistä paikoista ja jopa listauksia kadunnimistä ja metroasemista Maisien reitin varrella. Ei näitä onneksi joka välissä ollut, mutta ne kuitenkin vaikuttivat siihen, miten historiallinen ympäristö välittyy lukijalle.

Maisie vaikuttaa henkilönä vähän liian täydelliseltä ja new age -psykologisoinnin tyyppinen tapa ratkaista tapausta todennäköisesti vain pahenee jatkossa, mutta en halua luopua toivosta vielä sarjan ensimmäisen osan jälkeen. Pitkä selostus Maisien menneisyydestä olisi voinut häiritä, mutta se sopi ihan hyvin avausosaan, koska se selittää paljon Maisien motiiveja ja luonnetta. Toivoisin kuitenkin, että tapaukset olisivat jatkossa vähän parempia, parannusta olisi tapahtunut myös konkreettisesti tekstitasolla, että jatkuvia vihjauksia menneisyyteen ei enää olisi kun nyt on tapahtumat selvitetty, ja että Maisien sopivat aavistukset siitä, että jokin on vinossa (yllätys: Maisie on aina oikeassa) sekä kliseiset oppi-isän viisaudet pidettäisiin minimissä.

Highgaten hautausmaan länsipuoli, jonne pääsee vain opastetulla kierroksella.

Barbara Hambly - Those Who Hunt the Night (James Asher #1) (1988) 

Kielitieteen professoria ja entistä vakoojaa James Asheria odottaa eräänä iltana karmaiseva näky kotona, kun vampyyri Simon Ysidro odottaa koomaan vajonneen palvelusväen ja Lydia-vaimon keskellä. Lontoon vampyyreita vainoaa sarjamurhaaja ja Ysidro värvää (tai periaatteessa pakottaa) Asherin selvittämään tapausta. Murhaajan jäljittäminen vie niin Lontoon Highgaten hautausmaalle kuin Pariisin katakombeihinkin.

Dekkarin idea vaikutti sen verran erikoiselta, että oli pakko kokeilla miten se toimii käytännössä (syy, jonka vuoksi ylipäätään tähän törmäsin, oli se että etsin jokin aika sitten Highgatelle sijoittuvaa kirjallisuutta). Toimihan se, ainakin osittain. Kirjailijan historiantutkinto voi toimia sekä romaanin puolesta että vastaan, mutta tässä tapauksessa siitä oli hyötyä. Hambly osaa taitavasti punoa ympäristön ja historialliset yksityiskohdat tarinan sekaan ilman erillisiä infolaatikkomaisia juonen keskeyttäviä luentoja, vaikka missään vaiheessa ei edes käy ilmi, että millä ajanjaksolla nyt liikutaan. Ensin luulin kyseessä olevan viktoriaaninen aikakausi, mutta eihän silloin ollut moottoripyöriä. Tähän muuten liittyy eräs hauska kohtaus, jossa Ysidro pääsee moottoripyörän kyytiin, ja se ilmeisesti miellytti säihkyvistä silmistä päätellen.

Vaikka tarina itsessään oli mielenkiintoinen ja sopivalla tavalla pohdiskelevuutta ja vauhdikkuutta yhdistävä, niin Hamblyn kirjoitustyyli petti kirjan. Joka väliin tungetut vertauskuvat alkoivat jo puolivälissä kiristää pollaa. Jotkut lukijat ovat tulkinneet tyylin tarkoituksellisen leikitteleväksi, mutta en itse oikein usko siihen, koska muuten teksti on todella asiallista. Romaanissa on myös jonkin verran toisteisuutta ja jonkinlaista kömpelyyttä sen suhteen, että millaisessa välissä on luontevaa kertoa henkilöiden sisäisistä pohdiskeluista.

No, entäs ne vampyyrit sitten? Kyseisiä olentoja on tulkittu niin monella tavalla vuosisatojen varrella, että on mielenkiintoista törmätä taas uudenlaiseen näkemykseen. Hamblyn vampyyreista pidin kovasti, koska niissä (vai heissä?) näkyy vuosisatojen jättämät pölyiset jäljet. Ihan kuin ne voisivat hajota tomuksi jo pelkästä kättelystä. Hambly on ottanut huomioon, että vampyyrit eivät välttämättä ole mitään kameleontteja, jotka sopeutuvat kuin taikaiskusta jokaisen vuosisadan tapakulttuuriin. Vampyyrien ja ihmisten välinen luonnollinen epäluottamuskin näkyy realistisella tavalla siinä, miten yhteisen päämäärän eteen työskenteleminen ei tee kenestäkään ylimpiä ystävyksiä, vaan lähinnä kumpikin taho ajattelee varuillaan omaa selkänahkaansa. Vaikka Hamblyn vampyyrit siis pystyvät ajattelemaan järkevästi kun tilanne sitä vaatii, niiden tapoihin kuitenkin kuuluu se, että uhria vaanitaan ja tämän kanssa ystävystytään jopa kuukausia ennen h-hetkeä. Toisaalta, yhtäläisyydet vakoojien ja vampyyrien tekojen välillä muistuttaa, että kaikilla on syntinsä, jotka pitää vain hyväksyä. Avuttomuus Asherin tilanteessa välittyy myös hyvin.

Huolimatta tekstin kömpelyydestä jatkan sarjan parissa, koska haluan tavata Hamblyn vampyyrit uudestaan (vaikka harmillisesti yhdelle suosikkihahmoistani käy lopussa vähän huonosti). Tämän ensimmäisen kirjan tapauskin oli viihdyttävä eikä ollenkaan liian ennalta-arvattava. Kokonaisuutena vampyyrien tunkeutuminen dekkarigenreen toimii hyvin, ja lopputulos voisi toimia yhtä hyvin heille, jotka vierastavat kauhua. Pääpaino kirjassa kun on itse tutkinnassa, vaikka kapuloita rattaisiin tuleekin nimenomaan siitä, että tapauksessa on mukana vampyyreita (eli tarina ei toimisi, jos niiden tilalle heittäisi ihmisiä).

Palace Theatre, jossa esitettiin mm. Les Misérables -musikaalia yhdeksäntoista vuotta.

Josephine Tey - Murha lippuluukulla (Komisario Alan Grant #1) (1929)
Suomentaja: Kristiina Drews
Lontoolaisen teatterin ulkopuolella kiemurtelee jono ihmisiä, jotka odottavat näkevänsä suositun musikaalin viimeisen esityksen. He kuitenkin saavat nähdä jotain ihan muuta, kun eräs jonossa seisova mies murhataan tikarilla.

Aloitan aina välillä uuden dekkari- tai mysteerisarjan, koska kaipaan sitä, että saa seurata useamman kirjan verran henkilöiden kehittymistä. Olen ollut sarjakoukussa ainoastaan Anne Ricen vampyyrikronikoihin, ja nyt metsästän sitä oikeaa dekkareiden joukosta. Alan Grant -sarjassa on vain kuusi teosta, joten tiesin sarjan olevan hyvin nopeasti luettu, jos tykästyisin siihen. Suurimmaksi osaksi niin kävikin, mutta päähenkilö oli hieman omituinen.

Grant jäi nimittäin aika etäiseksi hahmoksi. Ensimmäisessä kirjassa paljastuu, että hänellä on pöytä hienostoravintolassa. Ilmeisesti käytöstavatkin ovat melko hienostuneet ja ehkä jopa peribrittiläisen jäykät. Grantissa on myös ristiriitaisuutta: jotenkin tuntui siltä, että Tey haluaa luoda komisariosta taitavan poliisin malliesimerkin, mutta miehen työskentelystä jää lähinnä kömpelö kuva. Grant mokailee jatkuvasti tekemällä omituisia ja hätäisiä johtopäätöksiä. Murhaajan on pakko olla italialainen (alkuteoksessa käytetään pilkkanimeä "dago"), koska murhatapa vaikuttaa ulkomaalaiselta. Jostain syystä alkumetreillä on aivan selvää, että murhaaja ja uhri tunsivat toisensa, vaikka siitä ei ole minkäänlaisia todisteita. Erityisesti naisten suu paljastaa enemmän kuin silmät (!?).

Naurettavinta koko jutussa oli se, että jos Grant olisi kuulustellut erästä hyvin epäilyttävästi käyttäytyvää henkilöä, olisi juttu ratkennut jo alkumetreillä. Sitten ei tietysti olisi ollut koko kirjaa, mutta ehkä olisi alun perin pitänyt kehittää joku vähän uskottavampi juttu. Herkkäuskoisuuttakaan Grantilta ei puutu, vaan hän jättää vaistonsa huomiotta ja uskoo esimerkiksi erään tapaukseen liittyvän henkilön kertomuksen muitta mutkitta. Eipä olisi kannattanut. Ihan kiva juttuhan se on, että uskoo omiin kykyihinsä, mutta Grantin tapauksessa sillä ei ole todellisuuden kanssa mitään tekemistä. Oli kuitenkin ihan virkistävää Maisie Dobbsin jälkeen kohdata etsivä, joka on joskus huonolla tuulella ja omiin taitoihin uskomiseenkin tulee ainakin kerran pieni särö.

Murhaajan henkilöllisyys onkin sitten lopulta lukijallekin ihan oikea yllätys, koska Tey onnistuu näppärästi johtamaan harhaan joka käänteessä. Huolimatta itse komisarion puutteista sarja kuitenkin vaikuttaa mukavalta kulta-ajan dekkariviihteeltä, jossa ei hirveästi kuvailla Lontoota, mutta joka on kuitenkin riittävän mukaansatempaava ja kulta-ajalle tyypillisesti kodikas. Päättelin Goodreadsin lukijoiden kommenteista, että muut teokset (erityisesti Ajan tytär) ovat huomattavasti parempia, joten nyt vain reippaasti Grantin uusia seikkailuja kohti! Toivottavasti herra on oppinut siihen mennessä jotain.

St Paulin katedraali, jonne Kitty jää loukkuun murhaajan kanssa.

Kate Griffin - Kitty Peck and the Music Hall Murders (Kitty Peck #1) (2013)
On vuosi 1880 ja Lady Gingerin varieteeteatterista katoaa tanssityttöjä. Seitsemäntoistavuotias ompelijatar Kitty Peck joutuu mukaan vyyhteen, kun Lady Ginger haluaa hänen selvittävän tapausta. Kittylle kehitetään ohjelmanumero, joka takaa hyvän näköyhteyden yleisöön ja näin mahdollisen murhaajan etsimiseen. Tytön ystävä, tulipalossa vahingoittunut Lucca, tulee myös mukaan tutkimuksiin, ja lopulta molempien henki on vaarassa kun totuus alkaa paljastua.

Tämän kanssa kävi päinvastoin kuin Teyn dekkarin kanssa, eli syyllinen ei yllättänyt ollenkaan, ja toisin kuin Hamblyn teksti, Griffinin sujuva kirjoitustyyli veti välittömästi mukaansa. Lopulta olin niin koukussa, että vetelin loppumetreillä melkein puolet kirjasta yhdessä illassa. Sinänsä erikoista, koska jatko-osasta tiesin Kittyn selviävän ja tapahtumien kulku ei sisältänyt ollenkaan yllätyksiä, mutta tarina vain eteni todella mukavasti ja tekstiä luki mielellään. Limehousen slummin hämyisiä ja virtsanhajuisia katuja kuvataan hyvin eläväisesti, ja tapauksen dekadentit juonteet taas estävät sen, ettei kirjassa söpöillä, kuten joskus cozy mystery -genressä on tapana. Kitty on nuoresta iästään huolimatta vahva (menneisyyden tapahtumien vuoksi myös hieman henkisesti kovettunut) ja pystyvä, mutta kyyneleiltäkään ei vältytä. Erittäin lupaava esikoisteos siis, joten luen mielelläni toisenkin osan.