Carrie - Stephen King (1974)

242 s.

Hän oli yrittänyt sopeutua.  Hän oli petkuttanut äitiä tuhansin pienin keinoin, yrittänyt poistaa sitä ruton merkkiä, punaista ruttokehää, joka oli piirretty hänen ympärilleen sinä ensimmäisenä päivänä, jolloin hän oli lähtenyt Carlinkadun pikku talon säädellystä ilmapiiristä ja mennyt Barkerkadun ala-asteen kouluun raamattu kainalossaan.  Hän muisti vieläkin sen päivän, tuijotuksen ja äkillisen kammottavan hiljaisuuden, kun hän oli käynyt polvilleen ennen lounasta koulun ruokalassa - naurun joka oli alkanut sinä päivänä ja raikunut kaikki nämä vuodet.  Punainen ruttokehä oli kuin veri - sitä pesi ja hankasi ja hankasi ja aina se oli ja pysyi, sitä ei saanut pois, sitä ei voinut pestä puhtaaksi.  Sen jälkeen hän ei ollut koskaan polvistunut julkisesti, vaikkei hän sitä ollut kertonut äidille.  Sen kerran muisto kuitenkin pysyi, hänen mielessään ja niiden mielissä.

Pelkäsin etukäteen, että tämän kanssa kävisi samalla tavalla kuin Firestarter (1980) -romaanin kanssa.  Siinä oli samankaltaisuuksia päähenkilön suhteen, mutta jossa tarinan sekä hahmojen kehittely jäi vajaaksi ja lopputulos lässähti.  Siihen ne samankaltaisuudet sitten onneksi jäivät, ja päädyinkin lukemaan tämän yhdellä istumalla (vaikka tarkoitus oli vain selailla upouutta pokkariani ja jatkaa ihan muita kirjoja).  Tämä on siis Kingin neljäs romaani, mutta ensimmäinen julkaistu.

Tarina on lyhyt, mutta sitäkin tehokkaampi.  Carietta 'Carrie' White asuu äitinsä kanssa Chamberlainissa.  Isä kuoli Carrien ollessa pieni, ja äiti Margaret on suoraan sanottuna melkoinen sekopää, jo melkeinpä karikatyyrimainen.  Koti on täynnä uskonnollista esineistöä, ja eräässä huoneessa on komero johon tyttö raahataan jos tämä on tuhma.  Äidin suuren uhkaavan hahmon varjosta Carrie pääsee aina silloin tällöin pois, mutta high schoolissa ei ole sen parempi olla kuin kotonakaan.  Siellä Carrie on jatkuvan pilkan ja kiusanteon kohteena, kunnes eräänä aamuna nöyryyttävä suihkukohtaus herättää tämän vanhat telekineettiset voimat horroksesta.

Tästä eteenpäin tarina vyöryy eteenpäin pyörremyrskyn voimalla, kulminoituen vihdoin tanssiaisyön verilöylyyn.  Juonipaljastukseksi tätä ei voi sanoa, koska tapahtumiin viitataan melkein alusta asti.  Ei tarkasti, mutta suorien viitteiden lisäksi kaiken taustalla voi tuntea painostavan raskauden, että jotain tulee tapahtumaan.  Romaani on oikeastaan aika surumielinen lopun kauheuksista huolimatta.  King kertoo herkästi epävarman ja kömpelön Carrien naksahtamisesta, sekä niistä julmuuksista joita teini-ikäiset pystyvät keksimään.  Vaikka tarina kerrotaankin muutaman eri henkilön näkökulmasta, joista osa on kirjeiden, lehtileikkeiden ja kuulustelupöytäkirjojen muodossa, ne eivät häiritse itse tarinan rytmiä vaan täydentävät sitä mukavasti.  Niistä voi myös päätellä, että olivat lopun tapahtumat sitten miten kauheita tahansa, Carrien kärsimyksiä ei suurin osa enää jälkikäteen muista.  Tämä muistetaan vain jonkinlaisena epämääräisenä hirviönä, jonka pitää sovittaa syntinsä. Surullista oli se, että idioottimainen käytännön pila tuhosi Carrien mahdollisuudet saavuttaa yhteys toisiin ihmisiin.  Ja koska Carrie kääntyi tienristeyksessä väärään suuntaan, viattomatkin saivat kärsiä siinä sivussa.

* * * *

Osallistuu haasteeseen:  Kirjallinen maailmanvalloitus (Maine)