Pikku vampyyri - Angela Sommer-Bodenburg (1979)

Der kleine Vampir
149 s.

-  Ei meistä kukaan huolehdi, Anna sanoi.  -  Minun sukulaiseni ovat arkussa ja nukkuvat - tai sitten he ovat ulkona ja..., se piti tauon,  -  no tiedäthän sinä!  se lisäsi.  -  Joka tapauksessa, ei meille kenellekään ole aikaa, eikä kukaan ole koskaan lukenut minulle eikä leikkinyt minun kanssani eikä varsinkaan kertonut mitään tarinoita!  Se nyyhkäisi ja näytti hyvin surulliselta.

  Voi raukkaa!  Anton ajatteli.  Jos tuo kaikki piti paikkansa, niin oli todella rangaistus olla vampyyrilapsi!

  Hänen mielestä vanhemmilla oli aina liian vähän aikaa hänelle, mutta vampyyreihin verrattuna hänen kotiolonsa olivat ruhtinaalliset!

Suositun kirjasarjan toinen osa, Pikku vampyyri muuttaa, oli yksi lapsuuden suosikeistani ja sai minut jopa askartelemaan vampyyrinviitan erääseen Halloween-juhlaan.  Yllättävän hyvässä kunnossa (melkein uudenveroisena!) se vieläkin tuolla kirjahyllyssä nököttää, vaikka onkin luettu kannesta kanteen lukemattomia kertoja.  Kirjastosta lainailin aikoinaan myös sarjan seuraavia osia, mutta melko sattumanvaraisessa järjestyksessä enkä muista niistä enää mitään.  Periaatteessa tässä sarjassa ei ehkä haittaa niin paljon, jos lukee kirjat väärässä järjestyksessä, mutta halusin vihdoin napata kirjastosta tämän ihan ensimmäisen ja sukeltaa nostalgiseen (toivottavasti vielä yhtä valloittavaan) von Schlottersteinin vampyyrisuvun maailmaan.

Kun kauhutarinoita rakastava Anton on eräänä iltana yksin kotona, ikkunan taakse ilmestyy ihka-aito vampyyri nimeltään Rydiger.  Aluksi Antonia hirvittää, mutta Rydiger ei olekaan aivan samanlainen kauhistuttava vampyyri kuin kirjoissa, paitsi ehkä ulkonäöltään.  Pian Anton saakin tutustua seikkailujensa lomassa Rydigerin pikkusiskoon Annaan (jolla ei ole vielä hampaita, ja joka juo vain maitoa) ja isoveljeen Lumpiin (jolla on ikuinen murrosikä) sekä joutuu liian lähelle vampyyrinmetsästäjänä kuutamokeikkaa tekevää hautausmaan valvojaa Geiermeieria ja ihmiset pelottavan hyvin haistavaa Dorothee-tätiä.

Kyllä tässä sitä tuttua taikaa vielä oli, vaikken ihan sitä samanlaista tunnetta saavuttanutkaan.  Sarja oli ensimmäinen kosketukseni vampyyreihin, ja osittain tämän ansiosta ehkä pidänkin eniten niistä perinteisistä arkkumullalta tuoksahtavista vampyyreista.  Tässä niitä ei ole laimennettu liian kesyiksi, vaan esimerkiksi Dorothee-täti tarjoaa niitä vanhan kunnon vilunväreitä.  Kiintoisaa oli kuitenkin huomata, ettei puremiseen viitata kertaakaan, joten asiasta tietämättömät lapset jäävät pimentoon vampyyrien ruokatavoista, joka voi ehkä olla ihan  hyväkin asia.  Antonin perhekin on viehättävä, vaikka ei missään nimessä täydellinen, sillä äiti on joskus liian utelias ja isä suuttuu helposti.  Erityismaininnan ansaitsee Amelie Glienken kuvitus, joka lapsuudestakin jäi todella hyvin mieleen.  Hienovaraiset seitinohuet viivat sopivat hyvin kirjan tunnelmaan, ja hahmot kirjan hassuttelevaan luonteeseen.

* * * *