 |
| Hell House 301 s. |
Se kohosi heidän edessään sumusta, valtava, uhkaavana häämöttävä talo.
- Hirvittävä, Florence sanoi ja hän kuulosti milteipä vihaiselta. Edith vilkaisi häntä. - Emme ole vielä edes menneet sisälle, neiti Tanner, Barrett sanoi.
- Minun ei tarvitse mennä sisälle. Florence kääntyi Fischerin puoleen, joka myös tuijotti taloa ja yhtäkkiä mies värähti. Florence kurotti ottamaan häntä kädestä ja tämä puristi sitä niin lujaa, että Florence sävähti.
Barrett ja Edith katselivat usvan verhoamaa rakennelmaa. Sumu sai sen näyttämään heidän tiensä tukkivalta rinteenjyrkänteeltä. Edith nojautui yhtäkkiä eteenpäin. - Siinä ei ole yhtään ikkunoita, hän sanoi.
- Hän muurautti ne umpeen, Barrett sanoi.
Fyysikko vaimoineen sekä kaksi meediota, joista toinen tukahdutti voimansa selviydyttyään edellisen kerran tutkimusseurueen matkasta talon syövereihin, lähtevät tutkimaan saman kummitustalon paranormaaleja ilmiöitä ja mahdollisuutta kuolemanjälkeiseen elämään. Palkkiona on satatuhatta dollaria muutaman päivän tutkimuksesta, ja pian yökyläläiset saavatkin kokea painajaisia koko rahan edestä.
Olen lukenut aiemmin Mathesonilta Olen legendan (1954), joka oli ihan viihdyttävä ja ajatuksia herättävä versio vampyyreiden kansoittamasta maailmasta, ja elokuva The Incredible Shrinking Man (1957) tarjosi niin ikään kelpo viihdettä, sillä kertaa pienen ihmisen näkökulmasta (heh heh). Jättiläiskissakin oli söpö. Tämä Mathesonin käsitys kummitustalokauhusta sen sijaan oli melko lupaavasta alusta huolimatta lähinnä hämmentävä kokemus. Nimittäin kuolemansairaan miljonäärin antama tehtävä kuolemanjälkeisen elämän tutkimisesta rahapalkkiota vastaan lupaili, joskaan ei ihan hirveän hyvin kirjoitettua, niin ainakin vähän selkäpiitä karmivaa kummittelua. No ei väkisin.
Jostain syystä kirjailija tuntuu kuvittelevan (enkä sano tätä nyt feministin roolissa vaan kauhun ystävänä), että (varsinkin naisten/naisten keskinen) äärimmäinen seksuaalisuus on paholaismaista ja sopii hyvin ihmisten pelotteluun tavallisten aaveiden sijaan. Jaa. Jotenkin ymmärtäisin jos olisi kyse 1800-lukulaisesta kirjasta, mutta ei tuo 1970-luvun tuotoksessa mene läpi. Kyllähän tässä niitä poltergeist-ilmiöitäkin oli, mutta ne olivat niin haukotuttavan kliseisiä ja pitkälle venytettyjä ettei mikään kohta ollut lähelläkään karmaisevaa.
Loppua kohden mentiin itse asiassa pahempaan suuntaan, koska naurettavuuksiin asti yltyneet tapahtumat alkoivat jurppimaan jo aika pahasti. Ylipitkät luennot parapsykologiasta (jäänteitä Mathesonin sci-fi -kirjoista?) sekä Lionel Barrettin raivostuttava itsepäisyys ja ylimielisyys eivät auttaneet asiaa. Olisin varmasti keskeyttänyt kirjan, jos se olisi ollut yhtään paksumpi (suomalaisessa painoksessa on siis 212 sivua), mutta olin loppuratkaisun suhteen utelias. Eipä ollut millään tasolla tyydyttävä ratkaisu. Oikea antikliimaksien antikliimaksi. Jäi myös häiritsemään se nykyajan kauhuelokuvienkin vitsaus, eli henkilöt tekevät käsittämättömiä ratkaisuja menemällä juuri sinne minne ei pitäisi.
Tässä kohtaa huomauttaisin sen verran, että kliseinen kummittelu ei välttämättä ole paha asia, eikä latteasta pelottavuuden asteesta voi syyttää aina kirjan ikää (eli kaikki kummittelun muodot on muka nähty jo niin monessa kirjassa ja elokuvassa, joten ne eivät onnistu pelottelemaan samalla tavalla). Nimittäin yksi lempikirjoistani, Shirley Jacksonin The Haunting of Hill House (1959), on uskomattoman taidokas psykologinen kauhukertomus, josta riittää tulkittavaa ja jonka kirjoittamisajankohta näkyy vain viehättävyydessä. Se on kirjoitettu ihanasti, se sai kiroamaan päätöstäni lukea se puolenyön jälkeen, mutta ennen kaikkea se on tasainen kokonaisuus hienolla ja monitasoisella päähenkilöllä varustettuna. Utuinen ja oikeasti karsean pelottava, eikä elokuvaversiokaan kauaksi tuosta runollisuudesta ole pudonnut. Eihän myöskään unohdeta Hohtoa (1977), eihän?
Huoh. Taidanpa tästä siis lähteä halailemaan Jacksonin kirjaa ja toivomaan lukupinoon jotain edes välttävän hyvää kirjaa.
*
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti