31. joulukuuta 2015

Sininen enkeli: Marlene Dietrich - Donald Spoto (1992)

Blue Angel: The Life
of Marlene Dietrich
376 s.
Kirjoittaessaan, että Berliini oli muuttunut koko maailman Baabeliksi, kirjailija Stefan Zweig kuvaili kaupunkia, jonka kukoistus tuntui nojautuvan perussäädyllisyyden halveksuntaan. Paljasrintaiset prostituoidut rupattelivat asiakkaiden kanssa Café Nationalessa, kun taas Apollossa miehet ja naiset tanssivat alastomina, ja kanta-asiakkaat hakeutuivat väliajalla esiintyjien kanssa takahuoneisiin ja nurkkauksiin hätäisiä salatapaamisia varten. Kokaiinia käyttävä tanssijatar Anita Berber esitti "Valkoinen hiiri" -klubilla Behrenstrassella "kauhu-, himo- ja ekstaasitanssejaan" yllään usein vain liidunvalkea meikki ja kavala hymy.
- - -
Tällaisiin oloihin Marie Magdalene von Losch sopeutui palatessaan Berliiniin vuonna 1921.

Ensimmäinen Dietrich-elokuvani oli Varastettu paratiisi (1936) ja sen jälkeen olen katsonut vielä kuusi muuta (suosikkiroolisuoritukseni ovat elokuvissa Nürnbergin tuomio [1961] ja Todistaja [1957], kun taas von Sternberg -aikakauden rooleissa on sitä salaperäistä mustavalkoisen usvan keskellä hymyilevää Dietrichiä, joka kiehtoo yhä uudelleen ja uudelleen). Nyt oli aika tietää mitä ulkokuoren sisällä piili. Niin kuin arvelinkin, Dietrich oli rempseä, uskalias, huumorintajuinen ja oman arvonsa tunteva nainen, mutta myös laskelmoiva, määräilevä, ylidramaattinen ja varsinkin elämänsä loppuvaiheessa hanakka kalastelemaan huomiota (aika omalaatuista soittaa toimittajille levyä, jolla on pelkästään oman esityksen saamat aplodit...).

Dietrich oli kuitenkin tunnettu myös ammatillisuudestaan. Tämä ei koskaan myöhästellyt kuvauspaikoilta, vaikka tapailikin lukuisia miehiään joskus pukuhuoneessaankin, ei hyväksynyt huumeita eikä liiallista alkoholin käyttöä ja muisti kollegoidensa syntymäpäivät ja oli aina valmis auttamaan näitä (myös kuvausryhmäläisiä eikä pelkästään näyttelijäkollegoitaan). Rakastajat saivat nauttia Dietrichin huolenpidosta: Dietrich muuntui saksalaiseksi kotirouvaksi siivoamalla ja laittamalla aterioita (Jean Gabinin luona vierailevat ystävät saivat hämmästyä, kun lellityn miehen kengät riisuttiin ja tilalle laitettiin aamutossut).

John Wayne, jota Dietrich (oikealla) piti "kerta kaikkiaan kuolettavan tylsänä.
Kiihkeänä hauskanpitona alkanut suhde sai viileän päätöksen, kun Dietrich
jätti vastaamatta Waynen puhelinsoittoihin eikä ottanut vastaan hänen kukkalähetyksiään."
[lähde]

Dietrichin kevytmielisyys rakkaudessa antaisi aihetta juoruilevan ja spekuloivan elämäkerran kirjoittamiseen: suhteet sekä miesten että naisten kanssa (ex-rakastajista suuri osa jäi elinikäisiksi ystäviksi), yksimielisyys aviomiehen Rudy Sieberin kanssa molempien oikeudesta omaan elämään avioliiton kuitenkin jatkuessa paperilla (mitä ilmeisemmin onnistui, koska lomia vietettiin yhdessä mitä eriskummallisimmissa kokoonpanoissa) jne. Spoto pitäytyy kuitenkin onnistuneesti faktoissa, koska tässä(kin) tapauksessa totuus on tarua ihmeellisempää, joten ei ole tarpeen liioitella tai keksiä mitään.

Kun Dietrich oli kahteen otteeseen rintamalla viihdyttämässä joukkoja monen viikon ajan, sotilaat olivat lumoutuneita ja kannustivat riehakkaasti säkenöivään iltapukuun sonnustautunutta tähteä. Olot olivat alkeelliset ja vaaralliset, mutta Dietrich selviytyi kunnialla ja valittamatta. Olikin surullista tajuta, miten Dietrich jäi loukkuun von Sternbergin luoman kuvan ylläpitämiseen ja lopulta eristäytyi asuntoonsa loppuelämäkseen. Usein sanotaan, että Dietrichin laulu- ja näyttelijäntaidot eivät todellisuudessa olleet kovin ihmeelliset, vaan valaistuksella, kuvakulmilla ja meikillä saatiin naisesta esiin eteerisyys, jonka vangiksi katsoja lopulta jää.

Niin tai näin, Dietrich oli kiehtova persoona ja eli elämäänsä ihailtavan suorasukaisesti, nupit kaakossa ja kenraalin tahdonvoimalla. Julkisuuden valokeilassa kun kaikki vielä suurentuu kolminkertaiseksi, niin moralisteilla tosiaan oli(/on) nieltävää Dietrichin elämäntyylin kanssa. Spoton elämäkerta kärsii pienestä toisteisuudesta ja Dietrichin ulkonäöllä mässäilystä, mutta toisaalta se on myös hyvin vetävä ja kiehtova, eikä turhaan yritä maalailla kuvaa Dietrichistä täydellisenä kiiltokuvana, vaan kertoo myös rehellisesti tämän epäilemättä vähemmän ihailtavista piirteistä. Mikä parasta, elokuviin liittyvien elämäkertojen ja tietokirjojen lukeminen antaa uutta pontta elokuvien katsomiseen, kun muistaa mitä kulissien takana tapahtuikaan sekä mitä yhtäläisyyksiä taiteella ja tosielämällä oli.

Mieleen jääneitä yksityiskohtia: 25 vuotta kestänyt kirjeenvaihto ja ystävyys Ernest Hemingwayn kanssa (johon Dietrichillä ei ollut rakkaussuhdetta, vaan kirjeissä jaettiin niin reseptejä kuin uraneuvojakin), Dietrichin yritys nostaa John Gilbert alkoholismin suosta, jatkuva Greta Garboon vertaaminen (mikä huipentui lässähtäneeseen tapaamiseen: imartelua vihaava Garbo suhtautui liioittelevaan Dietrichiin nuivasti ja harvasanaisesti) ja huolimatta anteeksipyytelemättömästä elämäntavastaan Dietrich ei hyväksynyt/ymmärtänyt naisasialiikettä.

Suomentaja: Ruth Jakobson
Osallistuu haasteisiin: Elämäkertahaaste ja Seitsemännen taiteen tarinat (Elämäkerrat ja muistelmat)

3 kommenttia:

  1. Dietrich epäilemättä oli arkkityyppinen diiva, hyvässä ja pahassa (ehdottomasti suositeltavaa katsottavaa ovat Dietrichin koekuvaukset Siniseen enkeliin, jossa näyttelijästä ilmenee muitakin piirteitä kuin laulu- ja esiintymistaitoja...Youtubesta löytynee).

    Minähän fanitan von Sternbergiä ja olen tainnut nähdä kaikki yhteisteoksensa Dietrichin kanssa ja ovat ne hienoja (vaikka molemmilta toki löytyy ansiokkaita filmisuorituksia myös ilman toista...)
    Epäonnistuneesta Garbo-kuhtaamisesta muistan myös kuulleeni, niin se käy...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos videovinkistä, oli hypnoottista katseltavaa. Pianistiparka.

      Niin, Sternbergiltä taas suosikkejani ovat tähän asti olleet Yö satamassa ja Underworld. Voisin tämän vuoden aikana pyrkiä katsomaan loputkin, ja Dietrich-elokuvia pitää totta kai myös nähdä useampi. Maximilian Schellin dokumenttikin kiinnostaa.

      Poista