Seikkaileva jälkiruoka (Hercule Poirot #33) - Agatha Christie (1960)

The Adventure of the
Christmas Pudding
363 s.

     'It's been a wonderful afternoon,' sighed Horace as they walked home. 'Really, that place has everything. The only thing the library needs is a body. Those old-fashioned detective stories about murder in the library – that’s just the kind of library I’m sure the authors had in mind.'
    'If you want to discuss murder,' said Raymond, 'you must talk to my Aunt Jane.'
    'Your Aunt Jane? Do you mean Miss Marple?' He felt a little at a loss.
    The charming old-world lady to whom he had been introduced the night before seemed the last person to be mentioned in connection with murder. 

Ajattelin joulun aikoihin aloittaa kirjallisen perinteen, eli lukea aina kyseiseen vuodenaikaan jotain kevyttä ja jouluista (mutta ei nyt kuitenkaan mennä liian pitkälle, joten kaikki höttöiset ja ylitunteelliset jutut jääköön pois), ja Christie kolkutti taas ovelle. Novellikokoelmilla on jokseenkin hämmentävä ja sekava julkaisuhistoria, joten huomasin lukeneeni jotkut novellit jo aiemmin eräässä toisessa kokoelmassa, mutta en muistanut murhaajia, joten uusintaluku oli ihan paikallaan. Sanottakoon nyt vielä sekin, että Christie on itse valinnut ja järjestänyt Seikkailevan jälkiruoan tarinat (eräänlaiseksi jouluateriaksi, niin kuin esipuheessa kerrotaan), joten tämä taitaa sitten olla ihan pätevä virallinen kokoelma.

Seikkaileva jälkiruoka on ainoa, joka sijoittuu joulunaikaan, ja esipuheessaan Christie selittää, miten hänen lapsuutensa joulut Abney Hallissa innoittivat tarinan kirjoittamista, sekä miksi hän halusi omistaa kirjan rakennuksen muistolle. Novelli tuntuukin hyvin nostalgiselta ennen kuin asiat menevät pieleen (jouluaterian kuvailu sai veden kielelle), ja se on - kiitos loppuratkaisun - myös yksi parhaista. Se kääntää päälaelleen kaikki odotukset mitä rikostarinasta voi suinkaan olla.

Pidin myös paljon Unesta, jossa erikoinen miljonääri pyytää apua Poirotilta nähdessään toistuvasti unta omasta itsemurhastaan. Pian mies löydetäänkin kuolleena. Tapaus on aika omituinen ja mystinen höystettynä loistavalla loppuratkaisulla. Niin loistavalla, että tämä oli ehdottomasti suurin suosikkini kokoelmassa.

Rakkina toisten jaloissa on pitkitetty ja tylsä, mutta muut ovat oikein mainioita mielenkiintoisine juonenkäänteineen. Kaikissa kuudessa tarinassa (suomennoksesta on Kirjasammon mukaan jätetty pois Four and Twenty Blackbirds, ja tarinat ovat jostain käsittämättömästä syystä vaihtaneet paikkaa, vaikka Christie nimenomaan halusi ne tiettyyn järjestykseen) vihjeitä on ripoteltu kauttaaltaan, ja jotkut ovat niin ilmiselviä, että kun ne huomaa lukemisen jälkeen tarinaa selailtuaan, tuntee itsensä vähän tyhmäksi kun ei niitä sillä hetkellä tajunnut. Christie laajentaa ajatusta ihmisen olemuksen takana piilevistä salaisuuksista ja kuljettaa sitä punaisena lankana pitkin kokoelmaa. Pieniä murusia aikakauden yhteiskunnallisesta tilanteesta löytyy näköjään myös Christien novelleista, niin kuin tästä Poirot'n palvelijapohdinnasta näkee:

"'This Parsons, then, he will have the characteristics of his class, he will object very strongly to the police, he will tell them as little as possible. Above all, he will say nothing that might seem to incriminate a member of the household. A house-breaker, a burglar, he will cling to that idea with all the strength of extreme obstinacy. Yes, the loyalties of the servant class are an interesting study.'"

Kokoelmasta oppii myös, että Poirot pitää kurvikkaista naisista: "He liked them lush, highly coloured, exotic. There had been a certain Russian countess – but that was long ago now. A folly of earlier days". Ahaa? Haluaisinpa tietää lisää. Se, että jotain näin huomattavaa paljastetaan Poirot'n menneisyydestä, tai että hän ei vastusta Bridgetin suukkoa mistelinoksan alla, hieman yllätti. Onko tämä nyt sitä Agatha Christien joulumieltä?

Osallistuu haasteeseen: Agatha Christie 125 vuotta