23. huhtikuuta 2016

Myytillisiä tarinoita - Lauri Simonsuuri (1947)

524 s.
Myytillisiä tarinoita on kattava kokoelma suomalaisia kansantarinoita, jotka sisältävät yliluonnollisia aineksia. Simonsuuri oli yksi tunnetuimmista suomalaisen kansanperinteen tuntijoista (Antti Aarneen lisäksi, joka kehitti Aarne-Thompson -luokittelujärjestelmän), ja kokosi myös suomalaisten kansantarinoiden tyyppiluettelon. Myytillisiä tarinoita puolestaan on enemmänkin suurelle yleisölle tarkoitettu populaariteos, joka on jaettu yliluonnollisten ilmiöiden perusteella eri kategorioihin ja perustuu tyyppiluetteloon, jossa on 80 000 tarinaa, 15 pääkategoriaa ja 150 aihetta. Teoksessa on tarinoita yhteensä 900 kappaletta. Toistoa on paljon, koska joitain tarinoita on kerrottu useammalla alueella muodon ja perusidean vaihdellessa vain vähän. Teos on joka tapauksessa loistava lähde kirjoittajille, jotka suunnittelevat hyödyntävänsä yliluonnollisia ilmiöitä, mutta ajan suomalaisesta kulttuurista ylipäätään myös oppii jonkun verran.

Vanhin kertomus, jossa on maanviljelijää ja tämän hevosta leluna käyttävä jättiläislapsi, on Mythologia Fennicasta (1789), mutta suurin osa on suullista perinnettä 1800-luvulta ja 1900-luvun alusta. Kuten voi huomata esimerkiksi tarinoista, joissa jättiläiset (ns. kalevanpojat ja -tyttäret) pakenevat kristinuskon tieltä (jota edustaa maaseutua täplittävät kirkot), suomalaisen mytologian ja Kalevalan (1837) maailma on vahvasti läsnä.

Tarinat ovat osa maailmaa, jossa niiden uskottiin olevan totta (yhdessä tarinassa tosin selitetään sihisevä ääni kulhossa nousevaksi taikinaksi, ei kummitukseksi), ja ne ovat saaneet alkunsa maaseudulla. Kun teknologian ihmeet eivät vielä olleet yleisiä, on helppo uskoa miten laajat metsiköt, järvet ja pellot ovat villeydessään inspiroineet, mutta tarinat toki paljastavat myös jotain ympäröivästä yhteiskunnasta.

Jaloutta ja tottelevaisuutta pidetään arvossa, joten rangaistuksen saavat muun muassa ne, jotka häpäisevät kuolleita tai jotka itsekkäästi eivät tarjoa ruokaa ja yösijaa kulkurille. Kun kuolleet (tai peikot) pyytävät palvelusta, tarpeeksi rohkeat tarttuvat tehtävään eivätkä pyydä mitään vastapalvelukseksi. Yleensä pyydetään vain saada tietää oma kuolinpäivä, ja pian huomataan, ettei kohtaloaan voi kreikkalaisen tragedian tapaan paeta. Sanomattakin on selvää, että murhaa ja erityisesti lapsenmurhaa ei hyväksytä. Jälkimmäistä harjoittavat ainoastaan naiset, joita rangaistaan yleensä kiduttavaa omaatuntoa muistuttavilla ilmestyksillä. Yhdessä tällaisista tapauksista piikaa pelottaa (ihan aiheellisesti) synnytys ja tämä kieltäytyy menemästä naimisiin. Kuolinvuoteellaan myöhemmällä iällä piian syntymättömät pojat ilmestyvät aaveina paikalle, ja piika kuolee tuntien tuskaisaa syyllisyyttä. Ei armoa vanhoillepiioille, vai?

Kaksi suosikkitarinatyyppiänikin oli päässyt mukaan (vaikka ne ovat kyllä niin hyvin tunnettuja ja yleisiä, että olisin ihmetellyt jos niitä ei olisi sisällytetty kokoelmaan):

1) Urbaanilegenda kuolleesta liftarista (eli se, jossa liftarin istuttua takapenkille katoaa jonkin ajan kuluttua ja osoittautuu myöhemmin kuolleen ennen liftausreissuaan) esiintyy tässä tarinana, jossa henkilö haluaa kyydin reessä ja paljastuu sitten esimerkiksi morsiamelleen lupauksen tehneeksi sulhaseksi, joka haluaa toteuttaa tämän lupauksensa vielä kuoleman jälkeenkin.

2) Kirkkoväki on joukko eläviä kuolleita, jotka nousevat (yleensä jouluyönä) haudoistaan osallistuakseen kuolleen papin pitämään messuun. Ne eivät ole pahantahtoisia, mutta eläviä silti neuvotaan pysymään niistä erossa.

Suurin osa tarinoista on peräisin Lounais-Suomesta, johon ne levisivät Ruotsin kautta keski-Euroopasta ja sekoittuivat suomalais-ugrilaisen kansanperinteen kanssa (useimmat vaikutteet, kuten ruokakulttuuri ja muoti, levisivät Ruotsin kautta Suomeen). Tästä syystä osa ilmiöistä on tunnistettavissa useissa muissakin kulttuureissa, kuten aavelaivat ja poltergeistit (eli ns. räyhähenget).

Jotkut ilmiöt olivat toisaalta itselleni täysin uusia, ja muutama kiinnitti erityisesti huomion. Jos meni lauantai-illan saunaan liian myöhään, oli vaarassa joutua paholaisen nylkemäksi (eikä minkään Lucifer (2015) -sarjan pitkän ja tumman komistuksen, vaan jonkin alkukantaisemman ja salaperäisemmän). Tarinoista 99 prosentissa tapahtumat kerrataan lakonisesti ilman karmeiden yksityiskohtien tarkkaa kuvailua, mutta edellä mainituissa saunatarinoissa on paljon kauhumaista materiaalia saunassa roikkuvine nahkoineen (siksi olenkin kategorisoinut tämän kauhuun, koska vaikka kaikki tarinat eivät suinkaan ole pelottavia, niin monessa on kuitenkin painajaismaisuutta ilmiön luonteesta riippuen). Eräässä Tales from the Cryptin tarinoita muistuttavassa kertomuksessa morsian lupaa odottaa sulhastaan sodasta, mutta meneekin naimisiin toisen kanssa. Sulhanenpa sitten ilmestyy keskelle hääjuhlia esittelemään nahatonta kalloaan, joka on täynnä matoja ja käärmeitä.

Toisinaan eläviä luultiin kuolleiksi, mikä muistutti viktoriaanisen ajan elävältä hautaamisen pelosta. Suomalaisilla haudoilla ei tosin ollut kelloja, koska ihmiset ehtivät aina heräämään ennen hautaamista. Isonvihan aikaan jotkut kylät upottivat kirkonkellot järveen suojellakseen niitä. Muistaakseni kirkkoa pidettiin yhteiskunnan keskuksina, mutta en tiedä miksi erityisesti kellot olivat tärkeitä.

Löytyypä tarinoista huumoriakin. Pitkäperjantain iltana kaksi naista istuu katolla virsikirjojen kanssa, ja heitä on varoitettu puhumasta mitään vaikka tapahtuisi mitä. No, sitten ulostava sika kävelee tiellä ja sen perässä kulkee nainen, joka syö ulostetta lusikalla. Muissa tarinoissa taas esim. rohkea haudankaivaja päättää sulattaa jäisen ruumiin heittämällä sen uuniin. Ei ehkä ihan yllättäen, ruumis sitten muuttuu rapean ruskeaksi ja haudankaivaja saa syytteet heitettyään ruumiin järveen. Jos suututat kotitontun, se voi ulostaa puuroosi ruskean voisilmän. Jos ladossa säilytetyn ruumiin sukat ovat aamuisin täynnä reikiä, se on tanssinut yöllä muiden kuolleiden kanssa. Kahden piian tarina kulminoituu siihen, että toisen katkaistu pää pyörii ympäri teloituspaikkaa ja tarttuu hampailla toisen piian hameenhelmaan paljastaen oikean lapsenmurhaajan. Kuollut sulhanen on niin vihainen surevalle morsiamelleen, että palaa kummittelemaan ja uhkaa vääntää tytöltä niskat nurin jos tämä ei lopeta itkemistä. Aika tylyä. Suomalaisten rivoista runoista on kirjoitettu kokonainen kirja, mutta tässä teoksessa viitataan aiheeseen vain yhdessä tarinassa: kulkuri kuokkii häissä ja erään neidon kieltäydyttyä lähtemästä tanssiin, käki alkaa kukkua tämän hameen alta, eikä reisien yhteen puristaminen auta.

Kaiken kaikkiaan tarinat ovat varmasti tarjonneet yhtä lailla viihdykettä kuin aiheita painajaisuniin, kun niitä kerrottiin iltapuhteiden aikaan takkatulen ääressä, kuten tarina jossa on tarkoitus lopussa huutaa kovaan ääneen ja tarrata vieressä istuvaa kädestä. Halu selittää salaperäisiä ja tuntemattomia ilmiöitä sai ihmiset kehittämään uskottavia selityksiä, mutta luulen tarinoiden tarkoituksena olleen osittain myös ohjata ihmisiä moraalisesti oikeaan suuntaan (älä tapa, hanki lapsia huolehtimaan perinnöstäsi jne.). Tarinoiden kaltainen maailma ei koskaan enää palaa, joten pitää olla vain kiitollinen, että suuri yleisö oli halukas lähettämään kertomuksensa arkistoihin säilytettäväksi. Kiitokset ovat paikallaan myös Erkki Tuomelle, joka herätti tarinat eloon kauniilla piirroksillaan.

__________

Osallistuu haasteeseen: Hämärän jälkeen

3 kommenttia:

  1. Tämä on niin suosikkikirjojani ikinä (sen ensimmäinen lukeminen otolliseen aikaan varhaisteininä varmaan auttoi). Ja juuri siitä varsin lakonisesta tyylistä pidän, jossa mukana on kuitenkin groteskeja yksityiskohtia verestämässä...muuallakin sellainen kerrotun anekdootin tyyli on kiinnostava kirjallinen tekniikka.

    Ja jos ei lue tätä kansantieteellisestä näkökulmasta niin onhan tämä kauhukirjallisuutta (muutamasta ihmesadusta huolimatta), ja Erkki Tuomen kuvitus on mitä sopivinta.

    Pari vuotta sitten M.A.Jeskanen teki pari komeaa sarjakuva-albumia Perkele ja Santala, joissa käytti mainiosti tämän kirjan materiaaleja (ja teki tarpeeksi omaakin), suosittelen tutustumaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ah, varhaisteininä minäkin olisin varmaan ihastunut vielä enemmän tähän, vaikka nytkin tästä tuli heittämällä yksi lempikirjoistani. Pakko saada joskus omaan kirjahyllyyn. Sinänsä lakonisesta tyylistä en yleensä pidä, mutta tällaisiin kertomuskokoelmiin se sopii kuin nyrkki silmään.

      Perkele ja Santala ovatkin tuttuja nimeltä, mutta enpä tiennyt niiden liittyvän Simonsuuren kirjaan. Kiitoksia, lisään ne lukulistalle!

      Poista
  2. Tutustuin tähän hulppeaan opukseen kaksitoistavuotiaana, vuonna 1982, ja olen sittemmin usein palannut siihen. Parisen vuotta sitten sain antikvariaatista hankittua kirjan ensimmäisen painoksen vuodelta 1947. Siinä on Simonsuuren pitkä, hiukan kuivahko mutta paljon taustatietoa sisältävä esipuhe, jota myöhempiä painoksia varten lyhennettiin huomattavasti. Siitä löytyy myös luettelo kaikkien tarinoiden kertojista, joka puuttuu kokonaan uusintapainoksista. Miski niin, hyvä SKS? Ovatko sellaiset tiedot muka turhia lukijakunnan kannalta? Ajatella, jos löytäisi nimiluettelosta oman vaarinsa tai mummonsa nimen!

    Nyt oma "Myytillisten tarinoiden" kappaleeni on varastossa, joten en pysty tekemään suoria lainauksia. Mutta muistan tunteneeni kovasti sympatiaa pirua kohtaan, joka nähtyään suo-ojaan pudonneen lehmän totesi: "Nostetaan ylös, meitä tästä kuitenkin syytetään. Tartu Simo sarveen, Pekka p-enyppylään!" Ja sitten ihmettelin kovasti tuota ennustajaa, joka jo 1800-luvulla oli luvannut että Kankaanpäästä tulisi vielä kaupunki. Näinhän tapahtui, mutta vasta vuonna 1972.

    Muistan myös tuon kertomuksen sulhasesta joka saapuu luurankona morsiamensa häihin. Aihe on tuttu englantilaisen Matthew Gregory Lewisin (1775-1817) balladista "Alonzo the Brave and the Fair Imogine". Anders Carlsson af Kullberg (1771-1851) käänsi balladin ruotsiksi vuonna 1816.

    https://www.bartleby.com/360/7/168.html
    https://sv.wikisource.org/wiki/Alonzo_den_tappre_och_sk%C3%B6n_Imogene

    af Kullbergin ruotsinnos oli 1800-luvulla hyvin suosittu arkkiveisu sekä Ruotsissa että Suomessa. Myös suomeksi balladin kansanomaista mukaelmaa laulettiin - kansan suussa henkilöiden nimet vääntyivät mm. muotoon "Aalonksi ja Emueli". Jotenkin olen taipuvainen ajattelemaan, että "Myytillisten tarinoiden" toisinto on tuon laulun proosaversio, eikä siis "aito" kansantarina. Aiheesta on tehty tällainen tutkielma:

    https://www.antikvaari.fi/naytatuote.asp?id=2042701

    Myöhemmin, joskus 1800-luvun lopussa, markkinoille ilmaantui huomattavan paljon sujuvampi suomenkielinen käännös Lewisin balladista. Suomentajana oli luultavasti Jooseppi Mustakallio (1857-1923).

    https://fi.wikipedia.org/wiki/Jooseppi_Mustakallio

    Tämä suomennos on julkaistu vuonna 2017 antologiassa "Korppi ja muita vanhoja kauhurunoja". Verkosta, Google Booksista, sen löytää nimellä "Uljas Alonzo, eli Kuinka uskoton morsian sai ansaitun palkkansa".

    Somonsuuri julkaisi myös toisen tarinakokoelman "Kotiseudun tarinoita", sekä esseekokoelman "Kansa tarinoi - tutkielmia kansantarinoiden salaperäisestä maailmasta". Oletko tutustuniut niihin?

    VastaaPoista