Dexterin pimeät unet (Dexter #1) - Jeff Lindsay (2004)

Darkly Dreaming Dexter
288 s.

On jotenkin oudon hellyttävää katsoa henkirikospaikkaa Miamin auringon kirkkaassa paisteessa. Se tekee groteskeimmastakin taposta antiseptisen, lavastetun näköisen. Niin kuin olisi Disney Worldin uudessa ja uskaliaassa osastossa. Dahmerland. Tule jääkaappiajelulle. Ole hyvä ja yrjöä vain merkittyihin roska-astioihin.

Nykyajan "elän kahvilla, poltan ketjussa, pohdin sekaisin olevaa yksityiselämääni ja välillä vähän ratkon jotain murhaa, joka kuvaillaan tarpeettoman yksityiskohtaisesti juonta edesauttamatta, koska pitäähän tässä nyt vähän shokeerata" -dekkarit eivät ole ominta aluettani. Agatha Christiet koukuttavat ja Raymond Chandlerien kanssa on kiva tunnelmoida, mutta kasa Henning Mankelleja ja Stieg Larssoneita sun muita ovat jääneet jo melkein alkusivuilla kesken. En vain kestä kaavamaisia ja latteita juonia, yhdeksi harmaaksi klöntiksi sulautuvia henkilöitä ja kömpelöä tekstiä.

Yritän kuitenkin selviytyä asennevammastani kuntoutumalla sellaisten dekkarien kanssa, joissa on jokin mielenkiintoinen juju. Viimeksi Chelsea Cainin Sydänverellä onnistui vähän sykähdyttämään, mutta sekin oli loppujen lopuksi samaa jauhamista, ja jäi siksi tuomatta blogiin. Ideahan oli periaatteessa ihan hyvä, koska naissarjamurhaajat ovat harvinaisia sekä oikeassa elämässä (tämän taulukon mukaan 1900-luvun alussa on vielä aika tasaista, mutta aika pian miehiä on alkanut olla ylivoimaisesti enemmän) että tietääkseni myös kirjallisuudessa.

Dexterin pimeät unet valikoitui seuraavaksi uhriksi, koska katsoin aikoinaan tästä tehtyä tv-sarjaa. Lindsayn näkemys dekkarista on kuitenkin sen verran kiinnostava ja raikas, että varmaan olisin tämän sarjaa näkemättäkin lukenut jossain vaiheessa.

Dexterhän on aika tyypillinen psykopaatti: ei erotu joukosta, ulkokuoreltaan tyyni, kyvytön tuntemaan empatiaa/sääliä/katumusta ja taitava manipuloija. Erona on vain se, että Dexterin adoptioisä rohkaisi tätä tappamaan vain rikollisia ja jättämään viattomat rauhaan. Kukaan, eivät kollegat eikä sisarpuoli Deborah, aavista, että Miamin poliisin laboratoriossa työskentelee verta inhoava ja siisteyttä rakastava sarjamurhaaja. Paitsi kaupunkiin saapuva toinen sarjamurhaaja tuntuu haluavan Dexterin huomion.

Vaikka Miamia ei tässä kuvatakaan paljoa, eli tapahtumapaikkana voisi olla mikä tahansa kaupunki, tuli lukiessa kuitenkin tv-sarja mieleen ja aivot automaattisesti täydensivät aukot. Näin tarkan kuvan Dexterin asunnosta, helteisistä kaduista, Havaiji-paidoista ja trooppisessa yössä humisevista palmuista. Vaikeuksia tuli vasta sitten, kun osa henkilöistä kuvattiin ihan erilaisiksi millaisina olen niihin tottunut. Kirjan Dexter tuntuu olevan enemmän Patrick Bateman -tyyppiä keräten naisten huomion, Deb povipommi ja LaGuerta ammattitaidoton ja aivoton. Sinänsä jännä juttu, että kaikki naishahmot ovat joko mitäänsanomattomia (Rita), etovia (LaGuerta) tai muuten vain ärsyttäviä (Deb).

Dexterin pimeät unet on kuitenkin kirjoitettu paremmin ja koukuttavammin kuin muut kaltaisensa, eikä sivumäärää yritetä paisuttaa turhilla epäolennaisilla asioilla. Jos ei olisi ollut muuta tekemistä, olisin varmasti ahminut tämän yhdessä tai kahdessa päivässä.  Kuulin myös vähän sellaista huhua, että kirjasarjassa lopun tapahtumat menisivät eri suuntaan kuin tv-versiossa, joten sitä odotellessa (ensimmäisessä osassakin oli juonen tasolla jonkun verran eroavaisuuksia). Dexteriin en vielä ensimmäisen kirjan aikana kiintynyt, mutta toivottavasti tulevaisuudessa. Michael C. Hall oli kuitenkin sen verran hyvä, ettei Dexterin melkein edes halunnut jäävän kiinni. Hyvän ja pahan taistelu sekä päähenkilössä että katsojissa oli yksi sarjan parhaimmista puolista.

__________

Suomentaja:  Pauliina Klemola

Osallistuu haasteeseen:  Paperilta ruutuun