Clarissa - Samuel Richardson (1748)

1534 s.

Parents cannot expect advice to have the same force upon their children as experience has upon themselves.

 - -

Let me go, said she: I am but a woman—but a weak woman—but my life is in my own power, though my own person is not—I will not be thus constrained.

Clarissa on yksi pisimmistä englanninkielisistä romaaneista, jonka sijoitus riippuu siitä mitataanko pituutta sivu- vai sanamäärällä.  Jo kirjan koko nimi on käsittämättömän pitkä:   Clarissa, or, The History of a Young Lady: Comprehending The Most Important Concerns of Private Life, And particularly showing The distress that may attend the Misconduct both of parents and children, In relation to Marriage.  En muista, mistä alun perin sain innoituksen lukea tällaisen elämän pituisen mammutin, mutta tiesin ettei matka tulisi olemaan helppo.  Eikä se ollutkaan, mutta se oli kuitenkin jossain määrin palkitseva, ja olen tyytyväinen että tämä on nyt luettu kannesta kanteen.  Vähän samanlainen olo kuin pitkän kävelyn jälkeen:  väsymys painaa ja kotona kaatuu makuuasentoon, mutta kohta kuitenkin olo paranee ja on iloinen matkan varrella nähdyistä maisemista.

Robert Lovelace alkaa piirittämään Clarissaa menetettyään kiinnostuksensa tämän siskoon.  Clarissan veli James, perhettä hallitseva päällepäsmäri, vihaa Lovelacea, joka on hänen mielestään pahamaineinen libertiini.  Pienen miekoilla höystetyn kinastelun tuoksinassa Lovelace haavoittaa Jamesia, minkä vuoksi loputkin perheestä alkaa halveksia Lovelacea.  Clarissa ei tunne mitään Lovelacea kohtaan, ja haluaisi tämän lopettavan sinnikkäät lähestymisyritykset.  Perheen painostaessa Clarissaa epämieluisaan avioliittoon tämä kuitenkin karkaa suojelusta tarjoavan Lovelacen matkaan, joka tuntuu olevan ainoana tämän puolella.  Lovelace ei kuitenkaan ole kunniallinen herrasmies, vaan osoittautuu jopa mainettaan pahemmaksi juonittelijaksi.

Lovelace uskoo ensimmäisen rakkautensa tekemän petoksen vuoksi, ettei hyveellisyyttä löydy kenestäkään naisesta, ja tuntuukin kostavan kokemansa vääryyden koko naissukupuolelle.  Lovelacen kieroutunut käsitys rakkaudesta on enemmän hämmästyttävän sinnikästä ja pakkomielteistä halua valloittaa omaksi siveellinen enkeli.  Clarissa on kuin häkkilintu, jonka leijona sieppaa luolaansa.  Suurimmaksi osaksi muuten nimi Lovelace lausutaan "loveless" eli rakkaudeton.  Toisaalta, välillä esiin hiipi pieni epäilys siitä, että ehkä Lovelace todella rakastaa Clarissaa ja haluaa sovittaa tekonsa, mutta ei osaa ilmaista rakkauttaan kuten muut vaan pystyy ainoastaan satuttamaan.

Romaani on kirjoitettu epistolaariseen muotoon, eli se koostuu kirjeistä, joita muun muassa Clarissa ja tämän ystävä Anna Howe kirjoittavat toisilleen.  Tätä ei käsittääkseni ole vielä suomennettu, mutta teksti on enimmäkseen helppolukuista.  Ongelmana tässä on nimenomaan - ei ehkä niin yllättäen - pituus.  Tarina etenee kuolettavan verkkaisesti.  Ajatuksena oli, että lukisin kirjeen tai pari päivässä, mutta tahtia oli pakko kiristää.  Tarina ei yksinkertaisesti tuntunut etenevän yhtään mihinkään, ja halusin silti tietää miten lopussa käy ilman Wikipediasta lunttaamista tai suoraan loppuosaan siirtymistä.

Pidin Lovelacesta tarinan konnana, ja teemat tuntuivat olevan varsinkin loppua kohti aika rankkoja, ainakin alun avioliittohöpinöiden jälkeen.  Clarissa voi ärsyttää joitain puhtoisuudellaan, mutta itse oikeastaan arvostin tämän vahvuutta pitää kiinni omista moraaliperiaatteista, vaikka välillä enkelimäisyys korostuikin liian paljon.  Kirjeromaani antaa myös mahdollisuuden tulkita asioita rivien välistä, koska kaikki sivuhenkilöt eivät saa mahdollisuutta kertoa omia ajatuksiaan.  Sivumäärä kuitenkin syö romaanin hyvät puolet, ja rytmitys on pielessä.  Richardsonilla olisi ollut tarvetta kunnolliselle kustannustoimittajalle.  Aikalaisia pituus ei tainnut suuremmin haitata, koska tämä oli aikoinaan myyntimenestys (lukijat tekivät jopa matkoja kirjan tapahtumapaikoille!), mutta nykyään Clarissa miellyttää tällaisenaan vain harvoja.

Oikeasti sain tämä luettua loppuun jo reilusti viime kuun puolella, mutta vasta nyt innostuin kirjoittamaan arvion.  Näiden päivien aikana sain tietää, että Richard Armitage oli kolme vuotta sitten mukana Clarissa-radiokuunnelmassa.  Kyllähän sitä oli pakko kokeilla, koska kuunnelmia pystyn seuraamaan paljon paremmin kuin tavallisia äänikirjoja.  Kaikki näyttelijät olivat rooleissaan erittäin hyviä, mutta tietenkin Armitage varasti kaiken huomion miellyttävällä äänellään ja eläytymisellään luihun Lovelacen rooliin.  Onneksi kuunnelma tuli mukaan kuvioihin, koska se auttoi ymmärtämään vielä paremmin kirjan perusteemat ja henkilöiden persoonat (myönnän myös vuodattaneeni lopussa pari kyyneltä).  Se tavallaan tiivisti tarinan mukavaksi paketiksi, kun taas kirjan lukeminen tuntui lähinnä siltä, että Richardson oli kehittänyt jonkinlaisen pirullisen väsytystaktiikan lukijan nujertamiseksi.  Silmät lupsuivat moneen kertaan helppolukuisuudesta huolimatta.

Tiiliskivien tarinoihin on mukava uppoutua, mutta rajansa kaikella.  En siis varauksetta suosittelisi tätä kenellekään, mutta jos tarina kuitenkin kiinnostaa, kuunnelma löytyy mm. täältä.  Jos siitä pitää ja rohkeus riittää, niin kai sen jälkeen voi tätä kirjaakin kokeilla.  Näin jälkikäteen ajatellen taisin kuitenkin pitää tästä enemmän kuin miltä lukutilanteessa tuntui, varsinkin kun tässä oli monta päivää aikaa pohdiskeluun ennen arvion kirjoittamista.  Koska kuunnelma oli vähintään neljän tähden arvoinen, mutta itse kirja vain kahden, annan nyt tälle kuitenkin sen kolme tähteä.  Huolimatta puuduttavuudesta pidin kuitenkin kirjan tematiikasta ja henkilöistä, ja sen yllättävästä rankkuudesta kun ottaa huomioon julkaisuvuoden.  Jossain vaiheessa olisi myös tarkoitus katsoa Sean Beanin tähdittämä minisarja, mutta tällä erää jätän tämän melkoisen masentavan tarinan lepäämään ja siirryn toisiin juttuihin.  Älä huoli, Lovelace, tapaamme vielä.

* * *

Osallistuu haasteeseen:  Klassikot