Krypta (Languedoc #2) - Kate Mosse (2007)

Sepulchre
565 s.

Domaine de la Caden kiemuraisilla, rikkaruohojen peittämillä poluilla jokin kauan sitten unohdettu herää.  Satunnaisesta katsojasta se näyttäisi vain himmenevän iltapäivän oudolta valoilmiöltä, mutta ohikiitävän hetken ajan kipsipatsaat näyttävät hengittävän, liikkuvan, huokaavan.  Ja maan ja kiven alle, kuivuneeseen joenuomaan haudattujen korttien kuvat näyttävät heräävän hetkeksi eloon.  Ohikiitäviä hahmoja, vaikutelmia, varjoja, ei vielä sen enempää.  Vihje, illuusio, lupaus.  Valon taittuminen, ilman liikahdus kiviportaan käänteessä.  Paikan ja hetken väistämätön yhteys.

  Sillä todellisuudessa tarina ei ala luista pariisilaisella hautausmaalla vaan korttipakasta.

  Paholaisen kuvakirjasta.

Luin jokin aika sitten trilogian kataareista kertovan ensimmäisen osan.  En erityisemmin pitänyt siitä, mutta tämä toinen osa on jo muutaman vuoden kutsunut viekkaasti äitini kirjahyllystä, ja päätin sitten kokeilla.  Tässähän on sentään okkultismia ja sijoittuu vieläpä osittain 1800-luvulle.  Valitettavasti ongelmat olivat tismalleen samanlaiset kuin edellisessäkin.

Tarinan keskiössä on erikoinen tarot-korttipakka, jonka ympärille kietoutuu päähenkilöiden kohtalot.  1800-luvun lopun osalta seurataan Léonie ja Anatole Vernierin vierailua tätinsä luona Domaine de la Caden tiluksilla.  Sen ympärillä vellovat huhut demonista, jonka tädin edesmenneen miehen väitetään mananneen esiin.  Vuonna 2007 Meredith Martin matkustaa Ranskaan etsimään taustatietoa Claude Debussyn elämäkertaa varten, sekä ottamaan selvää omista sukujuuristaan.  Koko kirjan ajan hypitään näiden kahden ajan välillä, joka on myös sen suurin heikkous.  2000-luvun tapahtumat eivät kiinnosta pätkääkään.  Kirja olisi ollut paljon kiinnostavampi ja ennen kaikkea intensiivisempi ilman aikahyppelyä.  Nyt jälkimaku oli latteahko, koska 1800-luvun osuuksissa kaikki paljastetaan ennen kuin päästään nykyaikaan.  Nämä kaksi aikakautta eivät yhdistyneet muutenkaan täysin saumattomasti.

Aika taidokasta, että kirjasta saa yhtaikaa sekä raskaslukuisen että pinnallisen.  Tietynlaisia yksityiskohtia oli varsinkin alussa vähän liikaa, ja jokaisella yksityiskohdalla oli sama arvo, joka teki tarinasta ohuen ja hengettömän.  Mosse luettelee katujen ja paikkojen nimiä, juomien merkkejä jne.  Aika huvittavaa, miten eräässä kohdassa kauniin Meredithin kerrotaan pitävän leivoksista, vaikka onkin hoikka.  Jaa, ja sillä on merkitystä tarinan tai henkilön luonteen kannalta koska...?  Ärsyttävintä ovat kuitenkin kohdat, joissa Mosse selvästi haluaa esitellä historian tietämystään.  Ne hyppäisivät esiin tekstistä enemmän ainoastaan silloin, jos ne merkitsisi kirkkaankeltaisella yliviivaustussilla.  Teksti on muutenkin melko töksähtävää ja kömpelöä.  Ja mikä siinä on, että kun ollaan Ranskassa ja kirjan englanti (tai tässä tapauksessa suomi) tarkoittaa henkilöiden puhumaa ranskaa, niin silti joidenkin kirjailijoiden (ja elokuvantekijöiden) täytyy tunkea väliin muutama irrallinen sana oikeaa ranskaa?  Ei mitään valtakunnan järkeä.

Léoniesta alkoi tulla pahoja aavistuksia jo ensimmäisen luvun aikana:  valittaa kun tätä kohdellaan kuin lasta, mutta silti käyttäytyy kuin lapsi.  Ehkä tämä on normaalin teinin käytöstä, mutta henkilökohtaisesti olisin halunnut päähenkilöksi joko vähän kypsemmän 17-vuotiaan tai aikuisen.  Toki Léonien kohdalla tapahtuu henkistä kasvua, mutta vasta loppumetreillä, jolloin asia ei voisi enää vähempää kiinnostaa.  Paperinmakuisuuden lisäksi henkilöt olivat äärettömän kliseisiä.  Naiset ovat kauniita ja miehet urheilullisia tai muuten komeita.  Kirjailija jaksaa muistuttaa pariin kertaan erään miehen leveistä hartioista.  Roistot ovatkin sitten jollain tapaa epämuodostuneita tai lähestyvät jonkinlaista psykoottista tilaa.  Mustavalkoisuus oli jo niin läpinäkyvää, etten lopulta jaksanut enää ärsyyntyä.

Onko sitten mahdollista koukuttua huonoon kirjaan?  Iltaisin nappaa sen yöpöydältä ja liimautuu siihen kuin täi tervaan kunnes silmäluomet alkavat liikahtaa alaspäin.  Ei se mikään hirveä kohteliaisuus taida olla kirjaa kohtaan, että sitä lukee niin sanotusti puoliajatuksella ja aivot narikassa, koska haluaa lukea jotain mutta ei mitään joka vaatisi hirveästi aivotoimintaa.  Esim. historialuennot lähinnä silmäilin, koska ne eivät istuneet henkilöiden suuhun laisinkaan.  Niistä tuli sellainen olo, että Mosse halusi holhoavalla sävyllä sivistää lukijaa, sen sijaan että olisi luonut aidosti mielenkiintoisen historiallisen miljöön pienillä ja vähemmän läpinäkyvillä yksityiskohdilla

Toinen tähti tulee siis nimenomaan siitä koukuttavuuden tunteesta.  Kolmanteen osaan en aio silti koskea pitkällä tikullakaan, Mossen ja minun taival oli tässä.  Trilogia-ajatus on ylipäätään jokseenkin outo, koska kirjoja yhdistää löyhästi vain tapahtumapaikka, eikä oikeastaan täysin sekään.

* *

Suomentaja:  Katariina Kaila