Valontuojat - Eleanor Catton (2013)

The Luminaries
834 s.

Te Rau Tauwhare sighed.  Hokitika.  He knew the sense of it, but could not translate.  This happened so often between the languages, English and Maori: the words of one tongue never found their exact equivalent in the other[.] - - -

    At last Tauwhare lifted his finger and described a circle in the air.  When his fingertip returned to the place from which it had begun, he jabbed his finger, sharply, to mark the place of return.  But one cannot mark a place upon a circle, he thought: to mark a place upon a circle is to break it, so that it is not a circle any longer.

    'Understand it like this', he said, regretting that he had to speak the words in English, and approximate the noun.  'Around.  And then back again, beginning.'

Walter Moody saapuu vuonna 1866 Godspeed-aluksella Uuden-Seelannin Hokitikan rannoille koettamaan onneaan kultakentille.  Aluksella on tapahtunut jotain kauheaa, eikä maissakaan ole kaikki kohdallaan.  Kaksitoista miestä on kokoontunut paikalliseen hotelliin keskustelemaan viimeaikaisista tapahtumista: rikas nuorukainen on kadonnut, prostituoitu on yrittänyt itsemurhaa ja köyhän juopon mökistä on löytynyt suuri omaisuus.

Viime vuoden puolella näin Wikipedian etusivulla uutisen siitä, miten Catton oli kaikkien aikojen nuorin ja tämän kirja kaikkien aikojen paksuin Booker-palkinnon voittaja.  Uteliaisuus heräsi ja klikkasin itseni kirjailijan sivulle.  Innostuin heti, koska viime aikoina loppumattomaan mielenkiinnon kohteiden listaani olen lisännyt kultaryntäykset ja Uusi-Seelanti oli minulle tätä ennen vielä täysin korkkaamaton tapahtumapaikka kirjallisuudessa.  Tarkoituksenani oli lukea tämä alkukielellä ennen kuin Siltala julkaisisi käännöksen tässä kuussa, mutta väliin tulikin sitten muuta yhtä mielenkiintoista.

No, joka tapauksessa.  Aloitin lukemisen jo maaliskuussa, mutta muutaman luvun jälkeen kirja jäi muhimaan yöpöydälle täysin koskemattomana.  Välillä luin pienen pätkän, mutta monta viikkoa kului etten lukenut tätä ollenkaan.  Jossain vaiheessa sitten sain tarinasta otteen ja valvoin monta kertaa aivan liian myöhään kun piti lukea vielä vähän.  Lämpenin siis kirjalle melko hitaasti, mutta pikku hiljaa sen ote vahvistui ja lopulta olin todella kärsimätön tietämään loppuratkaisun.

Cattonin teos muistuttaa enemmän Deadwood-sarjaa kuin hienostunutta röyhelömekkoja ja vienoja viuhkojen takaa vaihdettuja katseita täynnä olevaa historiallista romaania, vaikka meno ei ehkä niin karua olekaan.  Oopiumi tuhoaa ja uudistaa ihmisiä, kulta tuo kateutta, petoksia ja menestystä.  Kaiken ympärillä leijuu raskaana Uuden-Seelannin sateinen ja kolea ilmasto.

Henkilöitä on paljon, mutta ei ylivoimaisen runsaasti.  Kaikilla on osansa Hokitikan salaperäisissä tapahtumissa ja kaikki liittyvät toisiinsa.  Valontuojat on ennen kaikkea historiallinen mysteeri, vaikka siinä ei koko ajan yritetäkään aktiivisesti selvittää keskiössä olevia tapauksia.  Aikatasoja on useita ja lopuksi palataan alkuun, siihen miten Hokitikan tapahtumat lähtivät liikkeelle.

Romaani on rakennettu astrologian ympärille, mutta siitä ei tarvitse ymmärtää mitään nauttiakseen itse tarinasta.  Voi tietysti kysyä, oliko tähtikuvioiden mukaan ottaminen tarpeellista, mutta ei se toisaalta haitannutkaan vaan lisäsi romaaniin taas yhden tason, jonka kautta romaania voi halutessaan lukea.  Wikipedian mukaan kukin kokouksen kahdestatoista henkilöstä edustaa yhtä horoskooppimerkkiä ja on rakennettu näiden merkkien luonteenpiirteiden pohjalta.  Kuten sanottua, tämä tieto tai sen puute ei sinänsä vaikuta lukemiseen mitenkään, mutta voi ehkä auttaa ymmärtämään lukujen otsikkoja.

Ei tässä(kään) kaikki sentään ihan täydellistä ole.  Pientä toisteisuutta on toisinaan havaittavissa, koska henkilöitä on paljon ja jokaisen näkökulmaa yritetään ottaa esiin.  En voi myöskään sietää lukijan aliarvioimista, ja valitettavasti romaanin keskivaiheilla on hieman tyhjäkäyntiä kun Catton erään henkilön välityksellä kertaa usean sivun verran siihenastisia tapahtumia.  Joku lukija voi tietysti tätä tarvita, mutta vaikea uskoa tällaisen olevan välttämätöntä suurimmalle osalle.  Punottavia lankoja on toki paljon, mutta tapahtumat eivät ole kuitenkaan mahdottoman monimutkaisia.

Valontuojat on silti yksi parhaimmista historiallisista romaaneista joita olen lukenut, ja olen sentään lukenut niitä jonkin verran (Goodreadsin mukaan 81).  Catton ei ainoastaan luonnehdi henkilöitään tarkkanäköisesti, vaan historiallinen ympäristö on myös rakennettu taitavasti ja luontevasti.  Infodumppauksia ei ole näkyvillä edes kaukana horisontissa, vaan 1800-luku hehkuu pienistä asioista: dialogista, Hokitikan ohimenevästä kuvauksesta henkilöiden liikkuessa siellä sekä juonen kannalta tärkeistä esineistä ja asioista.

Romaani antoi myös kimmokkeen lukea lisää siinä käsitellyistä asioista, kuten Uuden-Seelannin länsirannikon kultaryntäyksestä ja maorien kulttuurista.  Te Rau Tauwhare perustuu oikeasti eläneeseen henkilöön, joka oli mielestäni koskettava kunnioituksenosoitus maoreja kohtaan, puhumattakaan siitä miten hyvin valitsemani lainaus Tauwharelta tiivistää romaanin luonteen.  Täytyy vain toivoa, että suunnitteilla oleva tv-sarja toteutuu, jotta pääsemme nauttimaan tarinasta myös visuaalisessa muodossa.

* * * *

Osallistuu haasteeseen:  Kirjallinen maailmanvalloitus (Uusi-Seelanti)