Easy Riders, Raging Bulls - Peter Biskind (1999)

512 s.

"Bonnie and Clyde opened in London on September 15, became a hit, more than a hit, a phenomenon. The Bonnie beret was all the rage, hip, happening, but the groundswell that was building for the picture was too late to affect the bookings in the U.S.

    Then, on December 8, weeks after it had closed, Time magazine put it on the cover as the peg and prime example for a story bannered: “The New Cinema: Violence... Sex... Art,” by Stefan Kanfer. In the body of the piece, Kanfer cited the lesbian scenes in The Fox, the jarring shock cuts in Point Blank, the violence of Bonnie and Clyde, and the experimentation of films like Blow-Up and The Battle of Algiers to argue that European innovation was entering mainstream American filmmaking."

"Directors don’t have much power anymore, the executives make unheard of amounts of money, and budgets are more out of control than they ever were. And there hasn’t been a classic in ten years."
- Francis Ford Coppola

Bonnie ja Clyden  (1967) ensi-illan jälkeen Stefan Kanfer määritteli Uuden Hollywoodin mitä täydellisimmin: "disregard for time-honored pieties of plot, chronology, and motivation; a promiscuous jumbling together of comedy and tragedy; ditto heroes and villains; sexual boldness; and a new, ironic distance that withholds obvious moral judgments."

Robert De Niro ja Martin Scorsese
[lähde]

Elokuvan historia on täynnä mielenkiintoisia ihmisiä, yksityiskohtia ja laajoja kokonaisuuksia, jotka jokaisen elokuvanystävän toivoisi tietävän ymmärtääkseen miksi elokuvat ovat nykyään sellaisia kuin ovat. Biskind kertoo elävästi (vaikkakin hiomattomalla otteella) kapinallisen ns. Uuden Hollywoodin tarinan. Se oli kuin tähdenlento, joka loisti vähän aikaa kirkkaasti, mutta joka päätyi lopulta kraatteriin johonkin päin aavikkoa. Se oli konsepti joka ampui itseään jalkaan hyvistä aikeista huolimatta, ja se oli "the last time Hollywood produced a body of risky, high-quality work—as opposed to the errant masterpiece—work that was character-, rather than plot-driven, that defied traditional narrative conventions, that challenged the tyranny of technical correctness, that broke the taboos of language and behavior, that dared to end unhappily." Tässä tapauksessa on välttämätöntä ymmärtää 60-luvun lopun ja 70-luvun elokuvien konteksti, jotta saa tarttumapintaa niiden ideoihin ja potentiaaliin.

Yksinkertaisimmillaan uuden Hollywoodin kunnianhimoisena tavoitteena oli syrjäyttää studiojärjestelmä ja antaa lahjakkaille ihmisille mahdollisuus kokeilla ideoitaan uudella auteurmaisella tavalla, tehden 70-luvusta ohjaajien aikakauden. Biskindin yritykset siirtyä liiketoimintapuolelle näivettävät tekstin pelkäksi budgettien listaamiseksi ja siihen kuinka ison osuuden kukin sai. Kirjasta kuitenkin välittyy se tunnelma, kuinka nuoret riistivät John Fordin aikakauden jättiläisiltä vallan ja käyttivät hyödykseen johtohenkilöiden hämmennystä muuttuvasta sosiaalisesta ilmapiiristä, tullen hulluksi ideoidensa (ja yksityiselämiensä) kanssa.

Vaikka elokuvamakuni onkin laaja, oli hienoa huomata että UH:n ohjaajat inspiroituivat (ja joissain tapauksissa jopa pyrkivät olemaan) eurooppalaisen elokuvan suurista auteurohjaajista. Taiteellisemmat elokuvat vaativat katsojalta tietynlaista huomiota ja järkkymätöntä keskittymistä, mutta Scorsese ja kumppanit kuorruttivat teoksensa omilla tyyleillään. Ei ehkä niin tunnistettavasti kuin esimerkiksi Antonioni ja Bergman, mutta kuitenkin hieman lähestyttävämmin suurta yleisöä ajatellen (tosin en vieläkään ymmärrä miten ihmeessä Kuin raivo härkä (1980) epäonnistui lippuluukuilla).

Jack Nicholson, Lauren Bacall ja Warren Beatty
[lähde]

Tämän lisäksi Biskindin mainitsemat pienet muutokset elokuvantekoprosessissa käyvät järkeen jos on kyseisiä elokuvia nähnyt (Taksikuski (1976) jne.). Käsikirjoittajat eivät olleet enää ns. kertakäyttötavaraa ja heille oli tärkeää sukeltaa syvälle työhönsä, sen sijaan että olisivat pitäneet sitä vain jonkinlaisena välipysäkkinä kunnon kirjallisuuteen. Näyttelijät taas eivät enää olleet samasta muotista tulleita, vaan (muutamaa poikkeusta lukuunottamatta tietenkin) keskinkertaisen näköisiä teatteri-ihmisiä, joista huokui elokuviin realistisuutta. Dustin Hoffman Miehuuskokeessa (1967) on tästä hieno esimerkki. Kukaan ei enää vartavasten etsinyt tähtiä, vaan hiomattomia timantteja.

Biskind ehdottaa, että UH oli osittain vihaa auktoriteetteja kohtaan ja vaihtoehtokulttuurin juhlintaa (kuten Easy Rider (1969)). Tämä loi yhteyden uudenlaiseen yleisöön, mutta se ei valitettavasti kestänyt kauan. Biskindin sävy tuntuu hieman halventavalta etenkin Lucasista ja Spielbergistä puhuttaessa. Tämä tuntuu myös vetävän ajoittain omia johtopäätöksiä ja tulkintoja elokuvista esittäen ne faktana eikä mielipiteenä. En arvosta tietokirjailijoita, jotka tekevät tiettäväksi oman asenteensa, etenkin jos se tehdään katkeralla ja syyttelevällä tavalla.

Ymmärrän kuitenkin mitä Biskind ehkä haluaa sanoa. Taiteen tekemisen into vähitellen väistyi studioiden toivuttua. Spielbergiä ja Lucasia ei voi yksistään syyttää, mutta he kuitenkin ottivat tahattomasti osaa kassamagneettien aikakauteen. Biskind väittää vakuuttavasti että Spielbergin taipumus konservatiivisuuteen ja kaupallisuuteen, ajoittainen 12-vuotiaan käytös, viehtymys jättää tekijänoikeudet myöntämättä sille joka kulloinkin auttoi elokuvan tekemisessä (Rob Cohenin mielestä oli Verna Fieldsin idea jättää hai aluksi tehokkaasti näkymättömiin Tappajahaissa (1975) jne.) ja taantuneiden aikuisten sekä auktoriteettinostalgian suosiminen johtivat hajuttomaan ja mauttomaan elokuvataiteeseen.

Marlon Brando, Al Pacino ja Francis Ford Coppola
[lähde]

Ei ole Spielbergin vika, että Tappajahain jälkeen studiot ahneuksissaan halusivat yhtä isoja tuottoja, mutta tämä kuitenkin valitsi vallanpitäjien puolen ja heidän miellyttämisensä. "Meidän" muuttuminen vaihtoehtokulttuurin lapsista kaikenkattavaan Matti Meikäläiseen ei välttämättä ole yksipuolisesti huono asia, mutta se kuitenkin johti laimeisiin aikuisille suunnattuihin perhe-elokuviin. Biskindin mukaan Lucas halusi hyveellisen sävyn Star Warsiin (1977), sanoi sitä Disney-elokuvaksi ja suosi suoraviivaisen kerronnan sekä helposti lähestyttävien kaksiulotteisten hahmojen lisäksi onnellisia loppuja. Olen samaa mieltä Biskindin kanssa siitä, että Lucas ja Spielberg toivat takaisin niin sanotut pikkukaupunkien ja esikaupunkien arvot. Lucas sanoi jopa, että "words are great in the theater, but that’s not movies". Pelottavaa. Voitteko kuvitella miltä Ilmestyskirja. Nyt (1979) olisi näyttänyt, jos alkuperäisten suunnitelmien mukaisesti Lucas olisi ohjannut sen?

Pauline Kael sanoi sen parhaiten: "Discriminating moviegoers want the placidity of nice art — of movies tamed so that they are no more arousing than what used to be called polite theater. So we’ve been getting a new cultural puritanism — people go to the innocuous hoping for the charming, or they settle for imported sobriety, and the press is full of snide references to Coppola’s huge film in progress... [They were] infantilizing the audience, reconstituting the spectator as child, then overwhelming him and her with sound and spectacle, obliterating irony, aesthetic self-consciousness, and critical reflection." Friedkin vertasi muutosta siihen, kuinka McDonald's otti maan kouriinsa. Lucas väittää hänen ja Spielbergin vain ymmärtäneen mitä yleisö halusi nähdä, mutta sehän kuulostaa aikamoisen laskelmoivalta, puhumattakaan siitä että Lucaksen väite siitä, kuinka tämä tuhosi Hollywoodin tekemällä elokuvista älykkäitä on täyttä sontaa. Tämä jopa uskoi, että "the most important parts of a film are the first five minutes and the last twenty. Everything in between is filler, and if there is enough action, no one will notice that the characters aren’t particularly complex, or that the acting is wooden".

Uusi Hollywood oli monella tapaa villi aikakausi, niin hyvässä kuin pahassakin. BBS-tuotannon toimisto haisi pilveltä, useimmat auttoivat demokraattisesti ystäviensä elokuvien kanssa, kaikki halusivat päästä Peruun kuvaamaan The Last Movie (1971) -elokuvaa jotta voisivat salakuljettaa huumeita Los Angelesiin, Dennis Hopperin huumeongelman takia ohjaajat kirjoittivat käsikirjoitukseen mitä aineita milloinkin sai ottaa, joillakin ohjaajilla oli jättimäinen ego ja jotkut (kuten Coppola) yksinkertaisesti megalomaanisia hulluja, naiset (jotka usein antoivat jollain tavoin oman panoksensa miestensä elokuviin) joutuivat kestämään kusipäisesti käyttäytyviä miehiään (Bert Schneider Candice Bergenille: "I’m sorry it’s so threatening to you, Bergen, but you have to understand that I’m a love object for every woman who walks into my office.... Start dealing with that. It’s time you began growing up"; ihan kuin 70-luvun avoimet suhteet olisivat antaneet luvan pettämiseen), Yksi lensi yli käenpesän (1975) -elokuvan kuvauspaikalla näyttelijöille tarjottiin ikään kuin takeawayna pilveä, jotta näiden ei tarvinnut lähteä ostamaan sitä kadulta jne.

Dennis Hopper, John Ford ja John Huston
[lähde]

Voimme olla kaikki silti samaa mieltä siitä, että useimmat tästä hulluudesta syntyneet elokuvat ovat hyviä ja erotettavissa 60-luvun lopun ja 70-luvun elokuviksi. Biskind muistuttaa, että studioiden toivuttua niiden johtohenkilöt ovat nyt enimmäkseen bisnesmiehiä, jotka ovat kiinnostuneita lähinnä kaupallisuudesta ja rahasta. Olemme nyt tilanteessa, jossa on vaikeaa esitellä ideaa, joka ei lupaile suuria tuottoja. Indie-elokuvat löytävät kyllä yleisönsä, mutta kassamagneetteihin verrattuna niiden markkinat ovat paljon pienemmät. Tähtinäyttelijöiden palkat ovat suuremmat kuin koskaan. Uusia kasvoja on helpompi pallotella, ja kun joku suurista sai tilaisuuden uuteen tulemiseen, tämä turvautui valtavirtaelokuvaan ja epäonnistui.

Altman ei ole optimistinen: "You get tired painting your pictures and going down to the street corner and selling them for a dollar. You get the occasional Fargo, but you’ve still got to make them for nothing, and you get nothing back. It’s disastrous for the film industry, disastrous for film art".

Kuka tietää mitä tulevaisuudessa tapahtuu. On selvää että tarvitsemme kaikenlaisia elokuvia, ja että jokaisella on oma makunsa. Toivoisin kuitenkin lisää rohkeita tekijöitä, jotka saisivat tilaisuuden esitellä kykyjään, olivat näiden ideat sitten miten hulluja tahansa, ja niin että omaperäinen tyyli vielä säilyisi vuosien varrella. Toivon myös elokuvabisneksen vähän hidastavan tahtia ja rajoittavan rahannälkäänsä, jotta ne uudet kyvyt myös huomattaisiin.

Onneksi nykypäivälläkin on omat hetkensä. Räjähtävällä Mad Max: Fury Roadilla (2015) Miller onnistui sytyttämään valkokankaan tuleen. Se iski tajuntaan voimalla, ja se onkin mitä itse elokuvasta haen. Godard näytti aikoinaan minkä tahansa olevan mahdollista, ja jopa Lucas sanoi, että "emotionally involving the audience is easy. Anybody can do it blindfolded, get a little kitten and have some guy wring its neck".

* * *

Osallistuu haasteeseen:  I Spy (Eläin/hyönteinen)