Helsinkiin - Juhani Aho (1889)

96 s.

"Poskia lämmitti, ja jäsenet kävivät suloisen raukeiksi. Oli mahdottoman mukavaa tällä tavalla puhallella hienoa sikarinsavua ylös kattoon ja katsella, kuinka sen sitten avonainen ikkuna yhdellä henkäyksellä riipaisi pyöreään kitaansa…

    … Hän on merenkulkija maailman aavalla valtamerellä. Hän on ja elää, nauttii nuoruudestaan eikä mistään huoli. Ei sillä väliä, mihin laiva laskee. Aina niitä on keulan edessä päinvänpaisteisia rantoja. Ja vähät siitä, vaikka karillekin kurahtaisi ja laiva hajoaisi pieniksi pirstaleiksi. Tottahan löytyisi joku tyhjä tynnyri hänellekin, jonka päällä kulkea kelluttelisi, mihin myötäinen tuuli puhaltelisi. Ihmisten pitäisi jo nuorina antautua onnensa ohjattaviksi! Mennä vain! Huilata huolimatta mistään!—"

Kuopion satamassa vilisee. On se aika vuodesta, jolloin tuoreet ylioppilaat lähtevät kohti uusia seikkailuja, ja Antti Ljunberg on yksi heistä. Hössöttävä äiti yrittää parhaansa mukaan huolehtia vielä viimeisen kerran pojastaan ja tämän vaatetuksesta, mutta sillä hetkellä kun Antti astuu laivaan alkaa uudenlainen elämä.

Aho kuvaa vähäeleisesti mutta tehokkaasti humalaista välietappia, joka lipuu kodin ja Helsingin opiskelijaelämän välillä. Antti uhkuu nuoruudenintoa, mutta itsevarmuus osoittautuu laadultaan pinnalliseksi, kun isän mielipide maakauppiaista on otettu kritiikittömästi vastaan ja laivalla mallia yritetään ottaa milloin kenestäkin Antin mielestä tyylikkäästä herrasmiehestä, koska "hän tahtoo näyttää, ettei hän ole nuori eikä kokematon". Naistenkaan kanssa Antti ei tule toimeen ihan niin kuin oli ajatellut, vaikka lapsellisesti kuvitteleekin itsensä Don Juaniksi. Entisestä elämästä on vakaa halu irroittautua, mutta jostain syvältä kumpuaa toisinaan ajatus siitä, mitä perhe kotipuolessa mahtaakaan juuri sillä hetkellä tehdä.

Antin vastakohdaksi päätyy Pekka, joka viinan sijaan juo maitoa ja on muutenkin hyvin pragmaattisen sekä varovaisen lukutoukan oloinen. Pekka hoivaa krapulaista Anttia, mutta Pekan kunnollisuus selvästi tuntuu Antista ainoastaan painolta, joka raahautuu uusista kokemuksista innostuneen nuoren perässä. Leppoisa ja helppo elämäkin vaikuttaa olevan Antin mieleen: "[h]äneen olisi tehnyt vastenmielisen vaikutuksen, jos sohva ei olisi ollut näin siististä sametista ja joka messinkiesine noin kirkkaaksi kiilloitettu". Horisontissa siintävät lokoisat kesälomat hienossa kartanossa. Antin yritykset esittää jotain muuta on ajoittain epämiellyttävää, mutta antaa romaanille monikerroksisemmat puitteet.

Siinä missä Yksin (1890) -romaanissa Aho kuvasi herkästi erään nuorukaisen kulkua Pariisissa, Helsinkiin tuntuu ehkä vieläkin modernimmalta. Ruotsalaisten ja suomalaisten erot ovat tapetilla laivan pöydän ääressä (esim. suomalaisten soveltumattomuus virkamiesaloille), josta päästään siihen, miten ylioppilaiden velkaantuminen ja höllä moraali puhuttavat, ja miten Suomessa pitäisi opiskella enemmän käytännön miehiksi kuin virkamiehiksi. Opintolainat, juhliminen ja ylikouluttautuminen. Kuulostaako tutulta?

Epävarmuus, vapaudenkaipuu, "merenkäyntiä tyynessä vedessä"... Ahon tarkkanäköisyys ja taito päästä nuoren ylioppilaan nahkoihin on ihailtavaa. Joihinkin asioihin voi samaistua itsekin, kuten siihen miten ylioppilaaksi pääsy oli erään vaiheen päätös, mutta konkreettisesti olo ei tuntunut erikoisemmalta kuin muutoinkaan, eikä kukaan (onneksi) kohdellut jotenkin parempana ihmisenä. Antin kova hinku itsenäistyä on ymmärrettävää, koska onhan siinä oma hohtonsa kun pääsee lapsuudenkodista aloittamaan uudenlaista vaihetta elämässä.

Romaanin huumaava tunnelma on tarttuvaa. Antin saavutettua vihdoin Helsingin punaiset lyhdyt ja juhlien jatkuttua yömyöhään, jää viimeisistä sanoista haikea mieli. Miten meidän nuorelle ylioppilaallemme käy? Saavuttaako hän kaiken haluamansa vai sekoittavatko kaupungin huvitukset pään?

* * * *

Osallistuu haasteeseen:  I Spy (Paikka)