Bridget Jonesin päiväkirja (Bridget Jones #1) - Helen Fielding (1996)

Bridget Jones's Diary
271 s.

'You should make the most of being single while it lasts, Bridge,' she said. 'Once you've got kids and you've given up your job you're in an incredibly vulnerable position. I know Jeremy thinks my life is just one big holiday, but basically it's extremely hard work looking after a toddler and a baby all day, and it doesn't stop. When Jeremy comes home at the end of the day he wants to put his feet up and be nurtured and, as I imagine all the time now, fantasize about girls in leotards at the Harbour Club.

Välttelen yleensä viimeiseen asti romanttisia komedioita. Syynä se, että olen niitä jonkun verran nähnyt, joten tiedän mitä kliseitä ja muita ah niin ihania naurettavuuksia on odotettavissa. Sama koskee muita yliromanttisia asioita. Jos haluan luettavaksi jotain kevyttä, turvaudun yleensä lastenkirjoihin tai kauhuun (mieluiten Stephen Kingiin). Kuten kaikessa muussakin, tässäkin tapauksessa on kuitenkin myös poikkeuksia (hyvin harvoja, mutta silti). Kun Harry tapasi Sallyn (1989) ja Notting Hill (1999) (Rhys Ifansin hahmo!) ovat kaksi esimerkkiä elokuvista, jotka eivät ehkä ole suosikkejani, mutta jotka olen nähnyt vähintään pari kertaa. Niissä on ideaa, eikä se idea ole välttämättä se kaikkein siirappisin. Ensimmäinen Bridget Jones -elokuva on myös yksi. Se on hupsu ja maanläheinen niin kuin itse Bridgetkin: tavallinen, ei kiillotettu mallityyppi Pepsodent-hymyllä ja naisen ystävätkin ovat aivan mahtavan suorapuheisia.

En ollut kuitenkaan ikinä tullut lukeneeksi kirjaa, ja ajattelin tilaisuuteni tulleen kun Lontoo-matkani innoittamana oli tavoitteena lueskella mahdollisimman paljon kaupunkiin sijoittuvaa tai siitä kertovaa kirjallisuutta. Ongelmana oli tietysti chick lit -genre, jota olen romanttisten komedioiden tavoin pitänyt ihmissuhdejahkailuineen hyvin luotaantyöntävänä. Tätä ennen olen lukenut yhden (siis kokonaan, joitain olen myös jättänyt suosiolla kesken), ja se oli aikamoista kidutusta. Lukemattomia juonikuvauksia ja arvioitakin olen vilkaissut, mutta mikään niistä ei houkutellut oikeasti tarttumaan kirjoihin, vaan aiheuttivat lähinnä päänsärkyä. En olisi varmaan lukenut Bridget Jonesiakaan, jos en olisi ensin nähnyt elokuvaa. Uteliaisuus kuitenkin vei voiton.

Pitkähkö johdanto, mutta tässä tapauksessa on tärkeää tietää, millaisesta taustasta käsin kirjan luin. Chick lit näyttää luottavan samaistuttaviin henkilöihin ja hauskuuden tunteeseen, sekä tietynlaiseen kuplivaan keveyteen. Samaistuinko Bridgetiin? En todellakaan. Oliko kirja ylipäätään kepeän hauska ja viihdyttävä? Ei oikeastaan. 

En ole samanlaisessa tilanteessa kuin Bridget ja hänen ystävänsä. Olen kyllä sinkku, mutta minulla ei ole statukseni tai suhteessa elävien ihmisten kanssa minkäänlaista ongelmaa. En tunne tarpeelliseksi haukkua miehiä joka ikisessä keskustelussa (jollei sitten ole oikeasti syytä, mutta se pätee silloin myös naisiin). Kirjan naisilla ei tunnu olevan kovin paljon tervettä järkeä. Bridget luottaa sokeasti Danielin flirttailuihin uskoen tämän olevan rakastunut, ja valittaa kun mies ei haluakaan sitoutua. Niin, eihän sillä ole mitään väliä, että Daniel itse asiassa sanoi alussa ihan ääneen, että haluaa pitää vain hauskaa. Kaikilla on omat ongelmansa ihmissuhteissa ja kaikki tekevät myös virheitä, mutta minulla on vaikeuksia ymmärtää, miksi joku haluaa tahallaan ymmärtää toisen väärin ja kaivaa itselleen koko ajan vain syvempää kuoppaa. Jos haluaa selittää itselleen asiat parhain päin eikä pysty olemaan rehellinen itselleen, miksi vaatia sitä muilta?

Bridget on herkkäuskoinen ja vaikuttaa olevan kykenemätön itsehillintään. Kaikilla (myös minulla) on varmasti kyseisiä ongelmia joillain elämän osa-alueilla, mutta viihdynkö sellaisen kirjan parissa, jonka päähenkilön on tarkoitus olla rakastettava katastrofi? Niin, en yksinkertaisesti löytänyt mitään hauskaa Bridgetin haahuilussa, vaan tämä on lähinnä surullinen henkilöhahmo. Kolmikymppinen nainen, jonka elämän täyttää painosta hysterisointi ja neuroottinen analysointi.

Monet (eivätkä ainoastaan naiset) ovat huolestuneita painostaan ja luulevat itsetuntonsa kohoavan taianomaisesti itsestään jos vain vaaka näyttää vähän pienempää lukua (vaikka oikeasti ylipainoa ei olisikaan). Bridgetin ongelmat ovatkin siis varmasti samaistuttavia joillekin (ymmärrettävää, koska kukaan ei halua tuntea olevansa yksin), mutta onko viesti yksinomaan positiivinen? Onko oikein, että annetaan tavallaan lupa pitää itseään hyödyttömänä vetelyksenä tai piiskata itseään tarpeettomasti? Ikuisella dieetillä oleminen tarkoittaa lukujen raapustamista päiväkirjaan, mutta ei oikeasti terveemmän elämän eteen tarvitse jaksaa tehdä mitään? Fielding ei ehkä suoranaisesti anna ohjeita lukijalle, mutta olisin halunnut nähdä Bridgetissä jonkinlaista kehitystä, jotta lukijalle tulisi myös toisenlaista näkökulmaa siihen, millaista elämä voisi toisaalta olla.

Epäsamaistuttavuus ei kuitenkaan osoittautunut ainoaksi ongelmaksi. Olen varmaan ennenkin asiasta maininnut, että pitääkseni kirjasta minun ei tarvitse samaistua henkilöihin, mutta tässä tapauksessa kirjailija on nimenomaan luottanut siihen. Mitä siis kirjasta jää kokonaisuudessaan käteen? Ainakin epäinspiroiva kirjoitustyyli ja hyvin ohuet sivuhenkilöt. Mark on vain epämääräinen varjo jossain taustalla, joka ilmestyy yhtäkkiä deus ex machinan tavoin uudestaan näyttämölle tehdäkseen Bridgetin olon paremmaksi (tosin jatko-osien tapahtumat tietävänä tilanne ei taida juurikaan muuttua Bridgetin hössöttämisen suhteen). Päiväkirjaformaatissakaan ei ole mitään syytä jättää henkilöiden kuvausta puolitiehen.

Pari hyvääkin hetkeä löytyy, joten ei tämä ehkä huonoin lukemani kirja ole. Sellainen ihminen, joka ihailee Joanna Lumleyta ja Susan Sarandonia ei voi olla ihan toivoton yksilö, ja Bridgetin kummipojan syntymäpäivien kuvaus oli hauska. Toivottavasti en itse kyseiseen tilanteeseen ikinä joudu, koska se muistutti lähinnä erästä näkemääni painajaista. Arvostan myös sitä, että Fielding yritti selvästi jotain muuta kuin pinkin glitterin kyllästämää lähestymistapaa tai järjettömän kulutuskulttuurin vahvistamista, mutta itse toteutus olikin sitten ihan toista.

Retan tapaan en pitänyt Bridgetin jatkuvasta itsesäälissä vellomisesta. On ihan ok olla surullinen hyvästä syystä (sekä toivottavaa, etteivät tunteet jää patoutumaan odottamaan jotain hyvin epäsopivaa hetkeä purkautuakseen ulos), mutta sitten on myös säälin kalastelua ja itsetunnon rakentamista muiden mielipiteiden kautta. Väsyn helposti siihen, että tehdään pienestä asiasta suurempi kuin se onkaan. Bridget on kyllä tietyssä määrin topakka, mutta muut luonteenpiirteet eivät iskeneet. Jos samaistuu tähän, niin hyvä vain, mutta jos ei... Tässä on silloin hyvin vähän muuta, johon tarttua.