Kirja + elokuva: Eedenistä itään - John Steinbeck (1952)

East of Eden
601 s.

"Ajanjaksot jättivät outoja ja ristiriitaisia jälkiä ihmismieleen. Tuntui järkeenkäyvältä olettaa, että rutiinimaisesti eletty aika tai tapaukseton aika tuntuisi loputtomalta. Niin kaiken järjen mukaan pitäisikin olla, mutta eipä vain ole. Pitkästyttävällä ajalla, jonka kuluessa ei mitään tapahdu, ei ole ulottuvuutta lainkaan. Sellainen ajanjakso sen sijaan, joka on tulvillaan mielenkiintoisia tapahtumia, on murheiden haavoittama, riemun viiltelemä, se tuntuu muistoissa pitkältä. Ja oikein tämä onkin, kun asiaa tarkemmin ajattelee. Tapauksettomuudessa ei ole merkkipaaluja, joiden väliin pituuden voisi venyttää. Tyhjyydestä tyhjyyteen pääsee ajattomasti."

Eedenistä itään on perhesaaga, tarina isistä ja pojista, kertomus rakkauden monista muodoista ja miten se kirvoittaa eri ihmisissä erilaisia reaktioita sekä kaikkea siltä väliltä. Se myös tarkastelee, miten me ihmiset joskus puhumme toistemme ohi ymmärtämättä oikeasti mitä sanotaan. Steinbeck piti itse jykevää opusta suurteoksenaan, mutta ehkä sillä oli sen verran henkilökohtainen merkitys, että tuo tunteellisuus aiheutti tekstiin epätasaisuutta ja tietynlaista päämäärättömyyttä.

Langanpätkiä ei sidota tyydyttävästi, asioista toiseen hypitään satunnaisesti ja esitelmiä Salinasin laaksosta sekä selittelyä on ihan liikaa. Jälkimmäistä varsinkin Kain ja Abel -allegorian suhteen: eräässä kohtauksessa henkilöt keskustelevat Raamatun tarinan merkityksestä heidän elämässään, ihan kuin sitä ei olisi jo väännetty sitä ennen tarpeeksi rautalangasta. Hienovaraisuus olisi ollut ihan kiva juttu, mutta sanomaa raahattiin kovakouraisesti ja isoin kirjaimin nyt peräti kahden sukupolven ylitse. Kun siihen vielä lisätään nimien alkusoinnut (joiden perusteella kerrotaan, kuka on niin sanotusti hyvä ja kuka paha), niin johan siinä joutuu uupumuksen partaalle.

Suurin osa Steinbeckin päähenkilöiden ja heidän kamppailujensa kuvauksista pelastavat kirjan kuitenkin osittain. Kaiken kaikkiaan perheissä ei ole sankareita eikä pahiksia, vaan ainoastaan syvästi ihmisyyteen kuuluvia tunteita. Joskus täysin vastakohtaiset tunteet (ja henkilöt) ovat vahvasti sidoksissa toisiinsa, ja on vaikeaa erottaa mistä toinen alkaa ja mihin toinen päättyy. Aivan viimeisen luvun loppukohtaus oli erityisen liikuttava.

Henkilötkään eivät loppujen lopuksi valitettavasti säästyneet kerronnan kuoppaisuudelta. Kiinalainen palvelija Lee on malliesimerkki traagisesta taustasta lähtöisin olevasta kiinalaisesta filosofista. Vaikka hän teeskenteleekin valkoisen miehen mielikuvaa kiinalaisesta piilottamalla täydellisen amerikanenglantinsa ja koulutuksensa pidginin (kahden kielen sekoitus) ja aasialaisten vaatteiden taakse, hän tuntuu silti stereotyypiltä olemalla aina paikalla levittämässä tyyniä viisauksiaan, kun joku tarvitsee opastusta.

Cathy kykenee pelkäämään ja pohtimaan tekojaan, mutta hän on silti selvästi sosiopaatti, missä ei sinänsä ole mitään ongelmaa. Steinbeck ei kuitenkaan tyytynyt pelkästään tähän, vaan sanoi eräässä kirjeessään Cathyn edustavan paholaista (jos nainen tosiaan perustuu Steinbeckin toiseen vaimoon, kirjailija varmaan vihasi tätä koko sydämestään). Tämä ja naisen pahuutta uhkuvat teot ovat jälleen vahvoja viittauksia Raamattuun (ja kun nämä eivät taaskaan ilmeisesti auttaisi tyhmää lukijaa ymmärtämään, Cathya kuvataan myös käärmemäiseksi), ja ne kutistavat Cathyn oikeasta henkilöstä pelkäksi epämääräiseksi yleismaailmalliseksi metaforaksi. Abra on toisaalta vailla persoonallisuutta ja on ilmeisesti olemassa vain korostaakseen Aaronin kamppailuja.

Liian selittämisen kanssa vuorottelevat yksinkertaistukset eivät todellakaan auttaneet ottamaan selkoa sekavasta rakenteesta eivätkä nostaneet henkilöitä kirjan sivuilta uskottavuuden piiriin. Henkilöt suurimmaksi osaksi kantoivat kömpelön allegorian raskasta taakkaa. Kun kaikki kerran oli pureskeltu lukijan puolesta valmiiksi, eikä tilaisuutta tehdä omia päätelmiä tai havaintoja arvostettu, innostukseni hiipui vähitellen joka kerta kun avasin kirjan.

Olen sanonut ennenkin, kuinka hieno Vihan hedelmät (1939) on, mutta nyt aloin vähän pelätä päivää, jolloin päätän lukea sen uudestaan. Juttuhan on nyt niin, että muistan sen olleen aivan yhtä saarnaava, mutta yhteiskunnalliset ongelmat tuntuivat ainakin silloin sille paremmalta taustalta. Ymmärrän kyllä, miksi Eedenistä itään on niin rakastettu. Ei se tavallaan olekaan huonosti kirjoitettu tai edes yksi huonoimmista lukemistani romaaneista, mutta mitä enemmän sitä ajattelen, sitä enemmän se ärsyttää.

__________

Suomentaja: Jouko Linturi

Osallistuu haasteeseen: Seitsemännen taiteen tarinat (Kirja + leffa)

EEDENISTÄ ITÄÄN (1955)

IMDB

Ohjaaja: Elia Kazan

Pääosissa: James Dean, Richard Davalos, Jo Van Fleet, Julie Harris, Raymond Massey, Albert Dekker

Cal Trask: I've been jealous all my life. Jealous, I couldn't even stand it. Tonight, I even tried to buy your love, but now I don't want it anymore... I can't use it anymore. I don't want any kind of love anymore. It doesn't pay off.

Dean olisi täyttänyt tämän vuoden helmikuussa 85 vuotta. Eedenistä itään on ainoa Deanin elokuva, jota en ole vielä katsonut, ja se on kärsivällisesti odotellut katselulistallani, koska tiesin haluavani lukea ensin kirjan. No, ehkä ei ihan niin yllättäen pidin elokuvasta enemmän.

Alkuperäisteoksen tarinaa on yksinkertaistettu huimasti poistamalla joitain henkilöitä kokonaan, virtaviivaistettu juonta sekä keskittymällä ainoastaan romaanin toiseen puoliskoon eli Caliin ja Aaroniin. Yleensä odotan uskollisuutta leffaversiolta, mutta joskus täytyy vain todeta, ettei uskollisuus ole aina se paras vaihtoehto (koskee yleensä tiiliskiviä). Vajaan parin tunnin elokuvassa on tilaa ja mahdollisuuksia rajoitetusti, joten päähenkilöiden matka kulkee sujuvasti Kazanin asiantuntevissa käsissä Paul Osbornin hienon käsikirjoituksen pohjalta.

Muutokset toki aiheuttavat sen, että Calin rahanlainaus äidiltään on aika epäuskottavaa, ja Kate/Cathy ei muutenkaan vaikuta ihan niin voimakkaalta tai viekkaalta kuin kirjassa. Nämä ovat kuitenkin pikkujuttuja suuren tarinan rinnalla. Laaksokin näyttää upealta väreissä, vaikka suurin osa ei Salinasia olekaan, vaan Mendocinoa.

Entä sitten se Deanin roolisuoritus? Jos kaikkien aloittelevien näyttelijöiden ensimmäinen valkokangasrooli menisi näin hyvin, maailma pursuisi lahjakkuuksia täynnä olevia hienoja elokuvia. Eläytyminen onnistuu Deanilta loistavasti, eikä siihen aina tarvita muuta kuin vieno hymy tai pieni asennon muutos. Minkälainen näyttelijä hänestä olisikaan hioutunut vuosien varrella, jos olisi jäänyt elävien keskuuteen vielä joksikin aikaa.

Lopuksi vielä sellainen tunnustus, että rakastan leffatriviaa ja näyttelijöiden sukupuiden tutkiskelua. Davalos näyttäisi olevan puoliksi suomalainen, ja hänen tyttärentyttärensä on Angel (1999-2004) -sarjasta tuttu Alexa Davalos eli Gwen Raiden. Turhaa tietoa? Ehkäpä, mutta on hauska huomata, keillä on yhteyksiä Suomeen (vaikka se ei nyt välttämättä mikään maailmaa mullistava juttu olisikaan) tai tuttuihin sarjoihin/elokuviin.