Kirja + elokuva: Pitkän päivän matka yöhön - Eugene O'Neill (1956)

Long Day's
Journey Into Night
179 s.

"MARY. None of us can help the things life has done to us. They're done before you realize it, and once they're done they make you do other things until at last everything comes between you and what you'd like to be, and you've lost your true self for ever."

Tämä on ollut jo ikuisuuksien ajan lukulistallani kirjaston nettisivuilla, ja nyt kun sain vihdoin aikaiseksi lukea läpyskän lukuhaastetta varten, se ei voisi enää lujempaa lentää eteenpäin "pakko joskus nähdä lavalla" -listalleni. Jeremy Ironsin, Lesley Manvillen ja Hadley Fraserin tähdittäessä ensi kuussa Bristol Old Vicin produktiota, esityksen väliin jättäminen ei tulisi mieleenkään, mutta olosuhteet pakottavat siihen.

Näytelmän lukeminen paperilla voi olla joskus monimutkaista ja jättää lattean jälkimaun, mutta tällä kertaa ei ollut minkäänlaisia ongelmia. Pitkän päivän matka yöhön ponnistaa kylmäävän synkästä paikasta, mutta se on myös uskomattoman liikuttava ja kaunis teos. Dialogin voima yhdistettynä O'Neillin epätavallisen tarkkoihin näyttämöohjeisiin (jotka sisältävät muun muassa ilmeiden ja ulkonäön kuvailua) luo käsinkosketeltavan tunnelman, joka korostuu vielä enemmän, kun tietää miten perheen kipuilu oli kerran O'Neillin itsensä todellisuus. Omaelämäkerrallisen sisällön vuoksi hän ei alun perin halunnut näytelmää julkaistavan kuin vasta 25 vuotta kuolemansa jälkeen (se julkaistiin lopulta jo kolme vuotta O'Neillin kuoleman jälkeen, koska kirjailijan vaimo siirsi näytelmän oikeudet Yalen yliopistolle).

Eräs vuoden 1912 päivä Tyronen perheen elämässä koostuu syyllisyyden ja turhautuneisuuden pakenemisesta. Maryn morfiiniriippuvuus on muodostanut suojelevan kotelon, jossa hän voi rauhassa muistella elämäänsä ennen avioliittoa, aikaa jolloin tunne kodista oli vielä elävä. Mary kiistää täysin kaiken ympäröivän negatiivisuuden (erityisesti Edmundin sairauden), mikä tuhoaa hitaasti hänen persoonallisuutensa ja vahvuutensa sekä tekee hänestä vieläkin tyytymättömämmän ja yksinäisemmän. James Tyrone sekä perheen pojat Eugene ja Jamie riistävät itsensä sillä välin todellisuudesta viskin voimalla.

Kouriintuntuva jännite on alusta asti läsnä, kun epäileviä katseita sinkoutuu joka suuntaan. Jos ne huomataan, ne edistävät molemminpuolista epäluottamusta. Sanojen todellinen merkitys näkyy katkeroituneilla kasvoilla, ja epäsuoruuden lisäksi kieltäytyminen käsitellä ongelmia rakentavasti, miesten turvautuessa lapselliseen nimittelyyn ja kritisointiin, pahentaa entisestään päivän tunnelmaa.

Tyronet vetävät pyörremyrskynsä keskelle. Ohikiitävät vilpittömyyden ja hellien kyynelten hetket uppoavat talon pimeyteen, talon jonka sumu ja sumutorven valitukset ympäröivät hetki hetkeltä ja sulkevat sen omaan pieneen katkeruuden maailmaansa. Loppu on unenomainen ja tukahduttava, jättäen yleisön/lukijan epävarmaksi perheen tulevaisuudesta ja tuntemaan kuin se olisi kaiken kuolema. Tulevaisuus ei tosiaan ollut kokonaan onnellinen (Jamie joi itsensä hengiltä yksitoista vuotta myöhemmin), mutta Maryn taistelu johti voittoon kaksi vuotta myöhemmin, joten sentään jokin toivon kimmellys loisti.

En ole ollenkaan yllättynyt O'Neillin julkaisupäätöksestä, koska näytelmän kirjoittaminen oli niin henkilökohtainen projekti (saati sitten omien demonien näkeminen lavalla). En ole myöskään yllättynyt, että Ingmar Bergmanista  kuuluisa Ruotsi arvosti O'Neillin työtä enemmän kuin mikään muu maa ja oli myös ensimmäinen, joka siirsi näytelmän lavalle. Lista kaikista niistä näyttelijöistä, jotka ovat 50-luvulta lähtien olleet mukana produktioissa ympäri maailman on vaikuttava: Laurence Olivier, Jack Lemmon, Kevin Spacey, Jessica Lange, Bibi Andersson, Peter Stormare (kahta viimeistä ohjasi vuonna 1988 kuka muukaan kuin Ingmar Bergman) jne. Toivottavasti tosiaan omalta kohdaltani olosuhteet olisivat jonain päivänä toisenlaiset, ei tällaista vain voi jättää kokematta.

__________

Osallistuu haasteisiin: Lukuharjoituksia ja Seitsemännen taiteen tarinat (Kirja + leffa)


PITKÄN PÄIVÄN MATKA YÖHÖN (1962)
IMDB
Ohjaaja: Sidney Lumet
Pääosissa: Katharine Hepburn, Ralph Richardson, Jason Robards, Dean Stockwell, Jeanne Barr

Hepburnille Oscar-ehdokkuuden ja kaikille neljälle päänäyttelijälle (eli Barria lukuunottamatta) Cannesin elokuvajuhlilla parhaan näyttelijän palkinnot poikinut elokuva on poikkeuksellisen uskollinen lähdetekstilleen. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että tekstiä ei ole pätkitty tai muokattu (niin kuin usein tuohon aikaan tehtiin), vaan sen annetaan rauhassa soljua koskemattomana leffan hieman alle kolmetuntisen keston ajan.

Yhden miljöön näytelmiin perustuvat elokuvat ovat usein staattisia, mutta Lumet'n adaptaation pelastavat sekä kuvaus että näyttelijät. Jo mainittu Hepburn on vuoroin majesteettinen ja haaveileva, vuoroin levoton ja panikoiva. Richardson, Robards ja Stockwell puolestaan vetävät myös roolinsa yhtäläisellä intensiteetillä, ja perheen kulissien hajoaminen on hikoiluttavaa seurattavaa.

Mustavalkoisen elokuvan visuaalinen ilme on viimeisen päälle hypnoottinen. Elokuva alkaa aika tavanomaisesta aurinkoisesta aamusta, mutta vähitellen varjot pitenevät ja hikipisarat näyttelijöiden kasvoilla korostuvat. Kuvakulmat vaihtelevat ahdistavista kaiken paljastavista lähikuvista vinoihin, kuin lattian rajasta kuvattuihin, kuvakulmiin. Boris Kaufmanin (Alaston satama [1954] ja yhteistyö Jean Vigon kanssa)  kamera luikertelee rauhallisesti ympäri kesäasuntoa, eikä paria kohtaa lukuunottamatta tule liian teatterimainen vaikutelma.

Yleensä pidän elokuvissa levottoman räikeyden lisäksi myös maalauksellisista asetelmista, mutta kuten sanottu, alkutekstin ollessa näytelmä tulee adaptaatiosta helposti liian mielenkiinnoton elokuvallisesta perspektiivistä. Kaufmanin unenomainen lähestymistapa sopiikin O'Neillin teokseen kuin nenä päähän. Musiikista vastaa André Previn, jonka kauniin helkkyvä piano korostaa vinksahtanutta tunnelmaa, mutta ei vie liikaa huomiota näyttelijöiltä.

Näytelmän ajatus sumusta ja halusta piiloutua siihen todellisuudelta toteutettiin elokuvassa erityisen hyvin eräässä hengästyttävän kauniissa kohtauksessa, jossa Mary kertoo menneisyydestään ja kamera liukuu pois pöydän ääreen kokoontuvasta perheestä. Lopulta Tyronet ovat vain pieni valosaareke pilkkopimeyden keskellä.  Olen siis ihan tyytyväinen, että päätin katsoa lohdutukseksi leffan.