Coreyography - Corey Feldman (2013)

288 s.

"So, when a kid who’s been taught to irrationally fear drugs sees his friend smoking pot—and quickly determines that his friend isn’t on a downward spiral; he’s actually turning out just fine—he starts to think, perhaps I’ve been lied to. He starts to wonder: hey, maybe drugs aren’t so bad after all.

    The truth, of course, is that drugs won’t kill you on impact. In fact, recreational drug use can actually be a lot of fun—why else would so many people partake? But therein lies a bigger truth, as well as a bigger problem: addiction isn’t immediate, but addiction can ruin your life."

Joskus tietyt julkisuuden henkilöt putkahtavat ajoittain esiin lapsuuden ja teiniaikojen kuluessa, mutta sen tajuaa kunnolla vasta myöhemmin. Katsoin jokin aika sitten uudestaan Gremlinsin (1984), yhden lapsuuden suosikkielokuvistani, ja Corey Feldman oli yllättäen yhdessä pääosista. Kun olin viidentoista, katsoimme koulussa Stand by Men (1986) ja muistan vaikuttuneeni mm. kohtauksesta, jossa Feldman huutaa jotain isästään, mutta hänen nimensä ei silloin rekisteröitynyt tajuntaani. Jossain vaiheessa kun sitten aloin kiinnostua vampyyreista, katsoin The Lost Boysin (1987). Se oli ihan ok, mutta pidin enemmän näyttelijöistä kuin itse elokuvasta. Kuultuani legendaarisesta ja rakastetusta The Goonies (1985) -elokuvasta, katsoin senkin. Feldman oli jälleen mukana, mutta en muista hahmosta mitään, vaan ainoastaan sen miten petyin leffaan.

Seuraavan kerran kun "tapasin" Feldmanin uudelleen, vuosia oli kulunut useita ja törmäsin Vice-lehden artikkeliin näyttelijän syntymäpäiväbileistä, joissa naiset olivat pukeutuneet alusvaatteisiin ja kirjoittajan mukaan tunnelma oli synkeä eikä vieraslukumääräkään ollut huikea. Silloin tuntui masentavalta nähdä taas yksi entinen lapsitähti vyörymässä alamäkeen, ja jostain syystä rinnastin Feldmanin epäreilusti Charlie Sheeniin. Artikkelissa oli kuitenkin epämukavan holhoava sävy. Juttu tuntui sellaisen ihmisen pään silitykseltä, joka ei ole pyytänyt sääliä. Lopussa oli pari riviä Feldmanin tyytymättömyydestä artikkeliin, koska se ei ollut mitä oli luvattu.

Pikakelaus vuoteen 2016, jolloin sain selville, että Feldman on kirjoittanut positiivisen vastaanoton saaneen muistelmateoksen. Olen välttänyt nykyajan julkkismuistelmia, koska erittäin harva nykypäivän julkkiksista kiinnostaa sen verran, että jaksaisin lukea kokonaisen kirjan heidän elämästään (ja sitten tietysti on niitä narsistisia paasauksia, joiden kirjoittajat ovat kerta toisensa jälkeen todistaneet olevansa vieraantuneita todellisuudesta, ja jotka skippaan suosiolla nyt ja aina). Jokin kuitenkin veti minua puoleensa Feldmanin kirjassa, vaikka aavistin ettei tämä päästäisi minua helpolla.

Olinkin oikeassa. Feldman aloittaa iskulla palleaan kertomalla hetkestä, jolloin kuuli ystävänsä Corey Haimin kuolemasta. Jostain syystä kohta viilsi todella syvältä, ja osittain siksi miten hyvin Feldman kuvasi haaskalintujen pelaamaa peliä: loputon virta puheluita toimittajilta ja ihmisiltä, jotka luulevat julkkisstatuksensa oikeuttavan teeskentelemään syvääkin suhdetta vainajaan. Helikoptereita metsästämässä hyvää kuvaa Haimin asunnosta, Haimin naapuri kerjäämässä hautajaiskeikkaa laulajatyttöystävälleen, Warren Boyd (jonka tehtävä oli pitää Haim kuivilla, mutta katosi sopivasti aina kun Haimilta loppui rahat) tunkemassa A-luokan julkkiksia hautajaisiin huolimatta näiden olemattomasta suhteesta Haimiin, paine kehitellä lausunto medialle, paparazzeja vaanimassa puskissa pahaa aavistamattomia ihmisiä, tontille tunkevia toimittajia jne. Tuossa maailmassa vaanivat oksettavat viidakon lait, ja näistä asioista lukeminen saa olon aina hieman levottomaksi ja hengästyneeksi.

Kuten ensimmäisestä kappaleesta voi arvata, tämä ei ole ainoastaan Feldmanin tarina. Sekä Haimia että Feldmania käytettiin nuorena useita kertoja hyväksi seksuaalisesti, tekijöinä elokuva-alalla työskentelevät miehet, joten Feldmanin mielestä Haim ansaitsee myös tuulla kuulluksi ja alalla työskentelevien lasten vanhempia tulee varoittaa. An Open Secret (2014) -dokumentti käsittelee ongelmaa. Harmi, että se ei pärjännyt lippukassoilla (varmaan siksi, että dokumenteille on vaikeampaa saada yleisöä kuin kevyille eskapistisille leffoille), mutta vaikka en ole vielä nähnyt sitä, niin aiheen tärkeys tekee siitä kuitenkin kiireellisen ja pakollisen katsottavan ihan jokaiselle. Elokuvat ovat iso osa yhteiskuntaamme, joten kulissien takaisista tapahtumista tulee puhua, varsinkin jos ne koskettavat lapsia ja nuoria. Dokumenttia on ilmeisesti pätkitty erään kanteen jälkeen, ja se vaikuttaa muutenkin todella vaikeasti löydettävältä. Aika näyttää yrittääkö Hollywood hienovaraisesti työntää elokuvaa taka-alalle ja ennen pitkää antaa sen pysyä unohduksissa. Lapsinäyttelijöiden rahallinen (vanhemmat) ja henkinen (alan työntekijät, joista useat ovat korkealla nokkimisjärjestyksessä) hyväksikäyttö tulee joka tapauksessa kitkeä. Sitä ei olisi koskaan pitänyt tapahtua, eikä sitä pitäisi olla olemassa nyt.

Kuten Martin Weissin tapaus osoittaa, työtä riittää vielä tuomioiden rukkaamisessa, silloin kun asiat etenevät siihen pisteeseen. Kuten Feldman sanoo: "the bright lights of Hollywood are blinding, and the sanctity of childhood is easily trumped by the deafening drumbeat of fame". Vallanhimoiset agentit ovat valmiita tekemään lähes mitä tahansa saadakseen asiakkailleen kuuluisuutta, ja elokuva-ala on täydellinen vastaanottopaikka lapsille, jotka haluavat epätoivoisesti kuuluisiksi. Lapsille, joilla ei välttämättä ole kunnollista tukiverkostoa, joka voisi ohjata heitä Hollywoodin surrealistisen maailman läpi.

Feldmanin elämällä ei monella tapaa ollut loistavaa alkua. Hän asui sisaruksineen henkisesti tasapainottoman äidin kanssa, joka kielsi kutsumasta kavereita kylään, joskus jätti lapset näkemään nälkää niin kauan kunnes heräsi joskus iltapäivällä ja joka teki parhaansa, jottei vaikuttaisi päällekäyvältä ja intensiiviseltä niin sanotulta "stage motherilta" (joskus onnistuen, joskus ei). Tässä on siis kyse kodista, missä Feldman näki vain televisiosta miten vanhemmat peittelivät lapsensa vuoteeseen ja antoivat näille hyvänyönsuukon, ja missä äiti hyökkäsi fyysisesti lapsensa kimppuun. Äitihän oli tietysti sairas, mutta oli varmasti suuri helpotus päästä kyseisestä ympäristöstä pois kuvauspaikalle.

Feldman kertoo vilpittömästi kokemuksistaan. Itsemurhayrityksiä ja huumeongelmaa ei peitellä, eikä vikaa yritetä sälyttää jollekin muulle. Katkeruutta ei ole, vain rehellistä Feldmania muokanneen menneisyyden ja matkan varrella tehtyjen virheiden käsittelyä (huumekoukussa rypevänä tehty huumeiden vastainen kampanja, Four Seasonsilla järjestetyt megabileet - kun studiopomot erehtyivät sanomaan, että kaikki kulut kuvausten jälkeisestä rentoutumisesta maksetaan - ja täysin tuhottu huone jne.). Hän ei väitä olevansa täydellinen, mikä tekee muistelmista vieläkin paremmat. Feldman myöntää auliisti, että hänellä on vaikeuksia sanoa ei ja tarve nähdä ihmisissä hyvää, myös kaikkein epäluotettavimmissa. Hän myös valitettavasti uskoo olleensa osallinen Haimin kuolemaan tutustuttamalla tämän ensimmäisten joukossa kokaiiniin.

Huolimatta kaikista mielenkiintoisista tarinoista elokuvien kuvauksista ja ystävyydestä Michael Jacksonin kanssa, muistelmissa on surullinen sävy, josta en lukemisen jälkeen päässyt heti eroon. Ei sellaista säälin ja holhoavuuden yhdistävää surullisuutta, jota monet tuntevat entisistä kuuluisista julkkiksista, vaan sellaista haikeaa surullisuutta, jota tuntee kun jollain on ollut vaikea menneisyys, mutta on selviytynyt voittajana. Feldman on ollut jo vuosia kuivilla, ja toivon hänelle ja pojalleen oikeasti vain pelkkää hyvää.

Kun julkkis mokaa, se usein tapahtuu miljoonien valppaiden ihmisten silmien alla (joista monella ei ole mitään ongelmaa repiä julkkiksia palasiksi, koska "hei, sehän valitsi itse ammattinsa, joten oikeutta valittamiseen ei ole kun yksityiselämää tökitään", vaikka yrittää kaikin voimin pitää sen juurikin yksityisenä), mutta se ei tarkoita, että suuri yleisö tuntee kyseistä henkilöä tai on tietoinen kaikesta tapahtuneesta. Haavoittuvien ihmisten vainoaminen ei ole ikinä ollut eikä tule ikinä olemaan viehättävää. Loppujen lopuksi Feldmanin muistelmat loppuvat positiivisessa vireessä, koska hän on yhä täällä. Ei ole tarvetta sääliin eikä kuvitella häntä säälittäväksi invalidiksi, jonka elämä on ohi tai jotenkin mitätön.

__________

Osallistuu haasteeseen:  Seitsemännen taiteen tarinat (Elämäkerrat ja muistelmat)