Kirja + elokuva: Nukkelaakso - Jacqueline Susann (1966)

Valley of the Dolls
449 s.

"It also made her realize that it wasn’t life or death to report for work every day. She was the biggest star in Hollywood, and the Oscar proved it. If she had a bad night, fuck ’em! - - - And if she gained a few pounds on caviar, fuck ’em. So it took a week to get it off—so what! Her pictures made them a fortune. . . ."

Anne Welles, Jennifer North ja Neely O'Hara. Kolme nuorta naista, jotka ystävystyvät ja joilla kullakin on unelmia ja tavoitteita. New York ja Hollywood vie kuitenkin veronsa, ja kahdenkymmenen vuoden aikana ehtii tapahtua paljon: ihmissuhteita katkeaa, menetyksiä sekä vastoinkäymisiä tulee vastaan ja menestyksen vuorelle kiipeäminen saa urat ratkeamispisteeseen.

Tässä on kirjailija, joka tietää miten upottaa kynnet lukijaan. Juuri kun naisten asiat tuntuvat menevän hyvin ja tulevaisuus loistaa kirkkaana horisontissa, jotain tapahtuu ja tunneli sulkeutuu. Sitten jokin tapahtuma saa taas uskomaan ja vuoristorata alkaa uudestaan ja uudestaan ja uudestaan... Elämän kiertokulku muuttuu pillereiden (joihin viitataan kirjassa nimellä nuket eli "dolls") ja katkeruuden kiertokuluksi.

Nukkelaakso ei ole siirappimainen romanssi, joka uppoaa paperinmakuisten ja muovisten henkilöiden syövereihin, eikä kiiltokuvamainen ja ruusunpunainen pelkistettyjen tunteiden satumaailma, missä ennalta-arvattavuus on itsestäänselvyys. Se saa sen sijaan panostamaan aikaa henkilöihinsä, vaikka ne ovatkin kaksiulotteisia psykologisen tarkastelun välineitä.

Sekä epärealistinen kliseisine juonenkäänteineen, joita vyörytetään lähinnä shokkiefektin takia, että realistinen yleisine viihdealan menestys- ja epäonnistumistarinoineen. Romaani on rakenteellisesti sekasotku, mutta loistelias ja hyvällä tavalla törkyinen sekasotku. Se, ettei kliseiden kasautuminen häiritse, on todiste Susannin neroudesta.

Kuten Kaikki minun unelmani (1958) -romaanin kohdalla, huomasin chick litin olevan paljon helpommin sisäistettävää kun se sijoittuu jollekin toiselle aikakaudelle tai sisältää melankoliaa ja traagisia tapahtumia. Mad Menin tyyppinen retromiljöö on niin paljon mielenkiintoisempi tunnelman puolesta (ja oikeastaan ainoa syy, jonka vuoksi tähän kirjaan tartuin). Nukkelaakso ei olisi sitä mitä on, jos se ei sijoittuisi 1940-60-luvuille, tai jos siinä ei olisi hulvatonta kissatappelua naisten vessassa, pillereitä kaikissa sateenkaaren väreissä napsivia itsetuhoisia naisia, särkyneitä unelmia, ponnistelua kuuluisuuden sekä yksityis- ja työelämän kanssa, litroittain vodkaa ja samppanjaa sekä kaukana Fabiosta olevia miehiä.

Tyttömäistä pulp-kirjallisuutta, joka ei saa oksentamaan, vaan sekoittamaan cocktailin tai kaksi ja syömään suklaata kunnes pää räjähtää. Periaatteessa siis Peyton Placen (1956) loistokas ja yliampuva serkku.

"Who wants respect? I want to get laid!"
- Helen Lawson

__________

Osallistuu haasteeseen:  Seitsemännen taiteen tarinat (Kirja + leffa)

NUKKELAAKSO (1967)
IMDB
Ohjaaja: Mark Robson 
Pääosissa: Barbara Parkins, Patty Duke, Sharon Tate, Susan Hayward, Paul Burke, Tony Scotti

Anne Welles: [First lines] You've got to climb Mount Everest to reach the Valley of the Dolls. It's a brutal climb to reach that peak. You stand there. Waiting for the rush of exhilaration; but, it doesn't come. You're alone and the feeling of loneliness is overpowering.

Tiesin etukäteen, ettei leffaversio ole kehuttava, mutta päätin muutaman päivän pohdinnan jälkeen katsoa sen kuitenkin. Olin utelias juonen suhteen, ja epäilykseni vahvistuivat: joitain rajuimpia juttuja oli karsittu, mutta myös kielenkäyttöä oli siistitty. En sitten tiedä, toimiiko lopputulos heille, jotka eivät ole romaania lukeneet, mutta minuun tämä ei valitettavasti uponnut.

Suurin ongelma tässä oli se, että kirjan tunnelma oli kadonnut. Romaanin viehätys piilee juuri suoruudessa ja tietynlaisessa naurettavuudessa. Romaanihan haukuttiin aikoinaan pystyyn, mutta myynti sen kuin vain kasvoi ja kirjailijan suosio samoin. On helppo kuvitella 60-luvun kotirouvat lukemassa romaania kieli pitkällä. Elokuvassa ei oikein ole tavoitettu Susannin tyyliä, joka juuri tuohon koukuttavuuteen johtaa.

Kirjailijan sanoin: "This picture is a piece of shit". Tai no, en nyt ehkä niin pitkälle menisi, mutta tylsä ainakin.