 |
| 208 s. |
Representatives from Paramount Studios, where Taylor was employed, came out and seized all the letters they could find (with the exception of some Taylor had hidden in his riding boots) and all the bootleg liquor. They even instructed Peavey to clean up the blood and the apartment.
The fledgling motion picture industry was in peril as this was during the time of the rape/murder trial of comedian Fatty Arbuckle (who was finally acquitted after three trials, yet his career was ruined). There were also the drug addictions of actors Wallace Reid and Jack Pickford (Mary’s brother) and the mysterious death by poison of Pickford’s wife, actress Olive Thomas. Women’s clubs and religious groups were up in arms against the film industry and were threatening to boycott films. By the time the Los Angeles Police Department detectives arrived, the Taylor crime scene was severely compromised.
Erityisesti kulta-ajan Hollywoodin mysteerit, skandaalit ja murhat ovat aina yhtä kiinnostavia, mutta ne päätyvät helposti nolon törkyisiin kirjoihin reviteltäviksi. Kaikkien varoituskellojen tulisi soida siinä vaiheessa, kun kirjoittaja on lisännyt kirjallisuusluetteloon Wikipedia-artikkeleita, TMZ:n juttuja ja E!:n ohjelmia. Di Mambro on kaivanut itselleen vieläkin syvemmän kuopan kommentoimalla minimaalisesti lähteidensä kertomusten luotettavuutta. Sinänsä ihan kiva, että vaivaa on nähty haastattelemalla tapauksiin liittyviä henkilöitä (ja kertoo myös siitä, että on lähdetty eri suuntaan kuin Kenneth Anger Hollywood Babylonissa [1959]), mutta tarinat on otettu vähän liian kritiikittömästi ja kevyesti vastaan.
Takakannen kuvaus on siis mennyt aika nappiin: "[a] tantalizing mixture of classic Hollywood nostalgia and true crime". Di Mambro esittää jokaisesta tapauksesta perusfaktat eikä asetu kenenkään tietyn henkilön puolelle, mikä voi vaikuttaa siltä, että tarkoitus antaa lukijan tehdä itse omat johtopäätöksensä on onnistunut, mutta todellisuudessa hyvään true crime -teokseen tarvitaan niin paljon enemmän. "Tantalizing" ei ole hyvä lähestymistapa, varsinkin jos kappaleet alkavat "the sun glistening off the Pacific Ocean, which sparkled like limitless diamonds" -tyyppisellä kliseisellä säätilan kuvailulla, joka keskellä neutraalia tekstiä tuntuu kuin tikulta silmässä. Tähän päälle vielä toisteisuus, niin johan alkaa kaivata hyvää kustannustoimittajaa.
True Hollywood Noir
ei toki ole ihan vailla ansioita. Muutamassa tapauksessa Di Mambro onnistuu korjaamaan muutamia vuosien varrella sitkeästi eläneitä huhuja ja on myös suurimmaksi osaksi kunnioittava ihmisiä kohtaan. Poliisivoimien korruptiota ja studiopomojen todisteiden vääristelyä/piilottelua/hävittämistä käsitellään suoraan ja kaunistelematta. Näyttelijöiden suojelu oli studioille tärkeää, mutta hyvä motivaattori oli tietysti myös studioiden maineen ylläpito ja studiopomojen oman selkänahan pelastaminen.
Harmi, että kirjasta tulee kokonaisuudessan niin hiomaton ja epäammattimainen vaikutelma, vaikka Di Mambro välttääkin tirkistelyä ja mässäilyä. Olisi myös kiva tietää, mistä oli saatu tieto Joan Bennetin kommentista, että tämä olisi aloittanut sairaana ollessaan suhteen Jennings Langin kanssa, vaikka Bennett on aina kiistänyt koko suhteen.
Muitakin epäloogisuuksia ja selittämättömiä asioita löytyy, kuten viittaus Bill Wellmanin muistelmiin It's Made to Sell - Not to Drink (2006) (ei ole mitään syytä olettaa, että Wellman puhuu totta, varsinkin nykyään kun julkkiksilla halutaan joka välissä rahastaa paljastamalla näistä kaikenlaista), maininta että Langin ampuminen auttoi Wangersin uraa, vaikka juuri aiemmin oli sanottu Wangersin elämän muuttuneen lopullisesti negatiiviseen suuntaan, ja väitös ettei lukija muka ikinä olisi kuullut teoriaa, että Lana Turner olisi Johnny Stompanaton oikea murhaaja, vaikka teoria on hyvin tunnettu ja asiaa on jo vuosia spekuloitu.
Aivan toisen vahvuiselle epämukavuuden tasolle meneekin sitten se ihailun haju, joka huokuu Mickey Cohenia käsittelevästä luvusta. Tämä kyllä tunsi elokuvatähtiä ja muita julkkiksia, mutta ei ole mitään hyvää syytä ylipitkälle Cohen-luvulle, eikä varsinkaan sille että Cohenin entinen yhteistyökumppani Jim Smith ansaitsisi niin paljon tilaa. Smith tuntuu vain selittelevän Cohenin rikoksia ja maalailevan tästä kuvaa jonain karismaattisena herrasmiehenä, joka nyt vain sattui tehtailemaan työkseen rikoksia ja pistämään ihmisiä kylmäksi. Murha on murha. Ihan sama, vaikka järjestäytyneen rikollisuuden maailmassa ansaitsisi kohtalonsa.
Di Mambro kuitenkin tuntuu tukevan Smithiä ja jopa mielistelee kommentoimalla tämän ääntä: "smooth, baritone [and] suitable for broadcasting". En jaksa edes kommentoida kuvaa, jossa Smithin poika pitelee lelukivääriä, ja jota Smith ylpeänä esittelee luonaan vieraileville gangstereille. Cohen-luvussa on muutenkin paljon epäoleellisuuksia, mutta tuo katkaisi kamelin selän.
Kaiken kaikkiaan lyhyt ja nopealukuinen, mutta ei kannata odottaa mitään yllättäviä paljastuksia. Film noir -teemaakaan ei todellakaan ole sidottu oikeastaan millään lailla kirjan tapauksiin.
__________
Osallistuu haasteeseen: Seitsemännen taiteen tarinat (Tietokirjat)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti