Hanna - Minna Canth (1886)

145 s.

Kavaljeerit saattoivat naiset paikoilleen ja syöksivät heti sen tehtyä kuin ammutut nuolet bufettiin, josta lasien kilinää ja tupakan savua sekaisin totihöyrystä kanssa saliin tunkeutui.  Entiseltä ilma jo oli raskas pölystä, hiestä ja kuumuudesta; naisten viuhkat liikkuivat, lamput paloivat himmeästi.  Vanhempien naisten silmät alkoivat käydä kankeiksi ja kieli väsyi, yksi ja toinen haukoitteli salavihkaa nenäliinaansa.  Mutta nuorista oli uupumus kaukana.  Tutuimmat etsivät toisiaan, liittyivät yhteen, menivät syrjähuoneisiin, puhelivat, nauroivat ja joivat vettä; sitä he vartioivat, että musiikki taas alkaisi ja herrat näkisivät hyväksi palata jälleen heidän luokseen.

Canthiin tutustuminen jatkui tarinalla Hannasta, joka kokee sekä nuoruuden ilot että myllerrykset.  Tämä on hieman ujo ja epävarma mutta älykäs ja tiedonjanoinen, haluaa uskoa ihastuksistaan pelkkää hyvää, kaunista ja ylevää mutta on samalla tuomitseva.  Hanna uskaltaa myös haaveilla, mutta ei ole tarpeeksi vahva pitääkseen päänsä niiden toteuttamisessa, ja idealistisuuskin kostautuu elämän realiteettien ollessa hakusessa.  Perheen juoppo ja melko ankara isä uskoo aikakauden mukaisesti tyttären elämän suunnan olevan täysin vanhempien päätettävissä.  Äitiään Hanna pitää lähes pyhimyksenä, ja näkee äidin sitä paitsi vain jonkinlaisena ruumiillisuudesta vapaana äitihahmona, eikä tule ajatelleeksi tämänkin olevan oma persoonansa.

Yksi mielenkiintoisimmista puolista oli 1800-luvun nuorten elämän kuvailu, koska se ei ole tainnut olla minulle tähän mennessä kovinkaan tuttua.  Ilmeisesti tapahtumapaikkana oli kaupunki, tosin Helsingin kokoluokkaa se ei varmasti ollut, koska nuoret lähtivät innokkaana suuren kaupungin sykkeeseen.  Hannan ja tämän ystävien elämää kuvailtiin viehättävästi.  Nuorten sydänten pakahtumista kun ihastukset tulivat kuvioihin, reki- ja mäenlaskuretkiä, huoleton kesä maaseudulla soutaen ja metsässä vaeltaen, ystävysten yömyöhään kuiskuttelua sekä ihan sitä tavallista nuoren ihmisen innokkuuden valaisemaa arkea.

Tietysti kääntöpuolena Canth kuvaa myös sitä, miten pojat ovat poikia, mutta tyttöjen odotetaan käyttäytyvän hillitysti ja arvokkaasti.  Tällainen asenne ärsyttää myös nykyaikana äärettömän paljon.  1800-luvun suhtautuminen vanhoihin piikoihin esitellään myös.  Nämähän ovat katsokaas sellaisia naapuruston lasten välttämiä hupsuja tätejä, jotka pukeutuvat vanhanaikaisiin vaatteisiin ja nököttävät vain kotona ompelemassa poissa huvituksista.  Kas kun ei vielä kissalaumaa.  Olisin huvittunut, jollei olisi ollut jotenkin niin surullista ja ankeaa.

Jos tuntee yhtään realismia, voi päätellä mihin suuntaan tapahtumat kehittyvät, mutta uskallan väittää että tämä on siitä huolimatta monelta osin paljon valoisampi teos kuin ensin lukemani Köyhää kansaa (1886).  Kirja on kaiken kaikkiaan koskettavaa idealistisen nuoruuden kuvausta.  Toisinaan Hanna oli vähän liiankin naiivi omaan makuuni, mutta säilyi kuitenkin siinä rajalla mielenkiintoisena ja siedettävänä henkilönä.  Avioliiton merkityksestäkin tämä tosiaan tarjoaa paljon pohdittavaa, vaikka en silti kuvailisi tätä varsinaisesti avioliittoromaaniksi.  Lopusta jäi vähän surumielinen olo, ja oikeastaan jäi pienoinen huoli Hannan pärjäämisestä. 

* * * *

Osallistuu haasteeseen:  1800-luvun kirjat