Eri kivaa! Onerva - kaupungin naiset 1910 - Anna Kortelainen (2010)

160 s.

Albumin helsingitär on keskiluokkainen nuori nainen, joka on käynyt tyttökoulun tai yhteiskoulun.  Yleensä hänen lapsuudenperheensä pystyy kustantamaan hänen opintonsa ja hän asuu kotosalla ja siten vanhempiensa valvonnassa.  - -  Helsingittäremme tähtää omaan ammattiin ja taloudelliseen omavaraisuuteen, vaikka saattaa toki haaveilla myös vaihtoehdosta, onnistuneesta avioliitosta ja lapsista.  Iältään hän on parikymppinen, sillä ennen kolmeakymmentä ikävuotta monilla on jo kiire avioon, jollei halua jäädä itselliseksi naiseksi.

Turun naisista siirrytään 1910-luvun Helsinkiin.  Toteutukseltaan Kortelaisen esittely kaupungista ei kuitenkaan voisi olla erilaisempi:  iloinen sekamelska lehtileikkeitä, mainoksia, valokuvia, maalauksia, postikortteja sekä pätkiä L. Onervan kirjeistä ja fiktiosta.  Kirjailijatar toimii oppaana enimmäkseen Helsingin huvielämässä, mutta lyhyitä osioita on myös omistettu politiikalle, Venäjälle ja aikakauden huonoille puolille.

Onervan albumien lehtileikkeet sun muut ovat käsittääkseni olleet eniten kirjan pohjana, ja ne toivatkin mukavan lisän teoksen leikekirjamaisuuteen.  Vanhat valokuvatkin ovat aina hienoja, mutta tässä oli muutama erityisen hymyilyttävä kuva, lähinnä opiskelijoiden riennoista otettuja ei-niin-virallisia otoksia.  Kaiken kaikkiaan kirja sai hyvälle tuulelle, puhumattakaan kasvavasta innostuksesta Helsinkiin.

L. Onervan ja Leevi Madetojan häät

Toteutus ei silti ollut aivan napakymppi.  Joissain osioissa on liian runsaasti pätkiä Onervan romaaneista ja novelleista, ja tällainen lähestymistapa vaikuttaa aina vähän liian helpolta ratkaisulta.  Vaikka teemana onkin kaupungin lisäksi kirjailija, joka on käyttänyt teoksissaan hyvin paljon vaikutteita omasta elämästään ja kuvaillut silloista Helsinkiä, olisin halunnut silti lukea enemmän Kortelaisen omaa tekstiä (jota alussa kivasti onkin, mutta loppua kohden ote muuttuu laiskemmaksi).

Mitä L. Onervaan tulee, kirjasta tulee kuitenkin erinomaisesti ilmi miten erikoislaatuinen ja tuolle ajalle melkoisen epätyypillinen nainen tämä oli.  Skandaaleja aiheutti muun muassa avioero ja suhde Eino Leinoon, mutta Onerva oli toki myös ahkera ja kovasti työtä tekevä omapäinen kirjailija.  Tämä oli muun muassa mukana Helsingin Sanomissa heti lehden alkutaipaleelta lähtien, ja istui monet tunnit kirjoituspöytänsä ääressä kirjoittamassa omia tarinoitaan.  Erittäin  mielenkiintoinen persoona, jolta yhden kirjan olin jo laittanut lukulistalle, mutta mahdollinen elämäkertakin olisi aika hienoa lukea.

* * *

Naisten kaupunki: turkulaisten naisten historiaa - Anu Lahtinen, Sini Ojala ja Kirsi Vainio-Korhonen (2010)

208 s.

Ne ihmiset, jotka eivät sukupuolensa tai alhaisen yhteiskunnallisen asemansa takia voineet hankkia porvarioikeuksia eivät maksaneet elinkeinoveroja tai eivät edustaneet perhetalouttaan ulospäin, esiintyvät harvoin kaupunginarkistojen asiakirjoissa ja ovat tästä syystä pysyneet myös jälkimaailman silmiltä piilossa.  Osittain ongelmana on kunta- ja kaupunkihistorioiden kaavamaisuus ja vanhahtava perinne.  Uusimmassa historiantutkimuksessa naiset, lapset, perheet sekä yhteiskunnan vähäosaiset, prostituoidut, juopot ja vammaiset ovat jo nousseet esiin, mutta kunnallisissa tilaushistorioissa heitä tapaa vielä harvakseltaan.

Törmäsin tähän sattumalta etsiessäni jotain ihan muuta kirjaston nettisivuilta.  Aihe kuulosti mielenkiintoiselta, koska niin kuin lainauksesta käy ilmi, naisia ei historiankirjoissa paljoa nähdä.  Naisten kaupunki on osa Kerrottu ja koettu Turku -hanketta, joka kuului Turku 2011 Euroopan kulttuuripääkaupunkiohjelmaan, ja paneutuu sekä tavallisten että tunnettujen naisien elämään.  Täytyy tosin näin aluksi myöntää, että paria poikkeusta lukuunottamatta en tiennyt etukäteen oikeastaan ketään esitellyistä naisista.  Ja syy sille on tosiaan se, että miehet ovat enemmän vallanneet alaa historian saatossa, eikä varsinkaan ennen ollut suuren yleisön tietoisuudessa paljonkaan taitavia tai jollain tapaa edistyksellisiä naisia.

Ilman naisten työpanosta kodit olisivat olleet asuinkelvottomia ja kirkot rapistuneita, materiaalisesti köyhiä sekä nuhjuisia.  Tämä on myös senkin puolesta hyvä teos, että esille otetaan kaikenikäisiä naisia.  Ensimmäisessä osiossa keskitytään keskiaikaan.  Keskiajalta on vähän tietoa naisista, pääosin koska asiakirjoissa miehet toimivat vaimojensa edusmiehinä, vaikka joissain poikkeustapauksissa naiset saattoivat esimerkiksi harjoittaa kauppaa.

Toinen osio käsittelee aikaa vuosien 1600-1917 välillä, joka 1800-luvun sisältäen kiinnosti eniten.  Todella mielenkiintoisia naisia, esimerkiksi Anna Salmberg (1788-1868) oli tyttöpensionaattiajan arvostetuin turkulaisopettaja, joka opetti muun muassa Fredrika Tengströmiä ja varhaista suomalaista naiskirjailijaa Wendla Randelinia.  Fredrika avioitui myöhemmin Johan Ludvig Runebergin kanssa, joiden molempien kirjailijaidentiteetteihin vaikuttivat Walter Scottin romaanit, joihin Salmberg Fredrikan tutustutti.  Mitä yliopistoon tulee, turkulaiset naiset olivat pyrkijöiden eturintamassa.

Muista mielenkiintoisista henkilöistä voisi mainita muun muassa nämä:  Margareta Capsia (1682-1759) oli Suomen ensimmäinen ammattitaidemaalari, Charlotta Catharina Swedenmarck (1744-1813) oli yksi ensimmäisistä runojaan julkaisseista suomalaisnaisista ja muotokuvamaalari Dora Wahlroos (1870-1947) maalasi muun muassa alastomia ihmisvartaloita, joka oli harvinainen ja paheksuttu aihe 1800-luvun lopun naistaiteilijoiden tuotannossa.

Kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen katsaus Turun naisten historiaan, vaikka loppua kohden numeroja ja tilastoja alkoikin olla vähän liikaa omaan makuuni.  Oli myös aika virkistävää lukea paikoista, joiden sijainnit olivat tuttuja.  Se teki jotenkin kotoisan olon.

* * * *

Osallistuu haasteeseen:  Kansankynttiläin kokoontumisajot

Robert Louis Stevensonin novelleja

The Body Snatcher (1884)
Stevenson inspiroitui kirjoittamaan tämän erään vuosina 1827-28 tapahtuneen tapauksen pohjalta.  Burke ja Hare murhasivat viisitoista ihmistä Haren majatalossa, ja myivät ruumiit yksityiselle anatomian oppilaitokselle.  Heppujen logiikkana oli, että näin he eivät jäisi kiinni hautausmaalla ruumiinryöstöstä.  Ruumiinryöstöhän oli 1700-luvun lopulla kehittynyt erikoinen "ammattikunta", jossa kaivettiin ruumiit haudoista ja myytiin ne anatomeille sekä lääketieteen oppilaitoksille (tuleeko kellään muulla mieleen Victor Frankenstein?).

Tätä harjoitettiin periaatteessa melkein pakon edestä, koska leikkelyyn tarvittiin koko ajan lisää "materiaalia", mutta ainoastaan pieni määrä rikollisia (joiden rangaistukseen kuului dissektio) oli tarjolla eikä muita saanut käyttää.  Hinnat liikkuivat 10-20 punnan paikkeilla, joka siihen aikaan oli iso raha (poikkeuksena "erikoisuudet", kuten 500 puntaa maksanut irlantilainen jättiläinen).  Mitä Burkeen ja Hareen tulee, Harelle myönnettiin pitävien todisteiden puutteessa koskemattomuus tunnustuksestaan, mutta Burke teloitettiin ja leikeltiin julkisesti.  Itse anatomejakin kyräiltiin alta kulmien, ja Burken ja Haren kanssa kauppaa käynyt lääkäri menetti maineensa.

Tämä (vähän liian pitkä) johdantonikin jo osoittaa sen, että novellin aihe on äärettömän mielenkiintoinen, ja taustatarina tuo siihen lisää syvyyttä.  Novellihan ei sinänsä ole mikään hirveän erikoinen, mutta pidin silti sen perinteisestä kauhugotiikan tunnelmasta.  Pelottava se ei missään nimessä ole.  Ainoastaan loppu voi aiheuttaa korkeintaan kylmiä väreitä (minua se muistutti eräästä melkoisen epämiellyttävästä kummitustarinasta, jonka onneksi olin jo ehtinyt unohtaa, hah), mutta enimmäkseen tarinassa mietityttää omatunto ja periaatteet.  Jos tiedät, että jotain väärää tapahtuu ja siitä pitää kertoa, mutta josta aiheutuisi paljon enemmän ongelmia kuin jos pitäisit salaisuuden omana tietonasi, mitä tekisit?

Samannimistä elokuvaa vuodelta 1945 tähdittävät Boris Karloff ja Bela Lugosi.  Jo pelkästään näiden takia pakko saada se käsiini.

* * * *

Markheim (1885)
Omantunnon puitteissa jatkaa tarina, jonka inspiraationa oli Dostojevskin Rikos ja rangaistus.  Alussa päähenkilö tekee murhan, ja lopun ajasta tämä velloo syyllisyydessä.  Hämärämpää materiaalia kuin edellinen novelli, ja tuntui oikeastaan paljon pidemmältä kuin olikaan.  Lopussa ilmestyvän salaperäisen miehen funktiokin jäi aika lailla tuntemattomaksi.  En tiedä johtuiko keskittymisen puutteesta, englanniksi lukemisesta vai mistä, mutta aika tasapaksun tylsää pohdiskelua, josta en tainnut ymmärtää puoliakaan.

* *

Olalla (1885)
Tässä siirrytäänkin sitten puhtaaseen gotiikkaan, tai paremminkin goottiromantiikkaan.  Aika peruskuvastoa:  vanha linna, salaperäinen suku, kaunis neito, salaisuuksia jne.  Muutama oikein kauniisti kuvattu kohtaus, joista aloin jo miettimään miten hienoja maalauksia niistä tulisi, ja tarinakin oli ihan kiva.  Tosin eräs täysin puun takaa tullut vampyyrimainen kohtaus vaikutti vähän irralliselta.  Kantavana teemana on "degeneracy", eli ajatus siitä, miten edeltävien sukupolvien virheet tuhoavat jälkipolvet sekä henkisesti että moraalisesti.  Raamatussa tämä on yksinkertaisesti ajatus isien synneistä, mutta viktoriaanisella aikakaudella ajateltiin nimenomaan tuota evoluutionista puolta.  Esimerkiksi maalaisia pidettiin fyysisesti vahvoina mutta henkisiltä puoliltaan kertakaikkisen tyhminä.  Muotokuvateemaa käyttivät myös muun muassa Sheridan Le Fanu Carmillassa ja Sir Arthur Conan Doyle Baskervillen koirassa.

* * *

Salakari - Minna Canth (1887)

123 s.

Tunti vierähti ja ympärillä hiljeni kaikki. Alussa kuului kyökistä silloin tällöin vähäinen kolina, mutta sitten sekin taukosi. Helmi nukkui rauhallisesti kätkyessään sängyn vieressä, pieni nyrkki täkin päällä. Silmät olivat ummessa, kasvot levolliset. Suu meni välistä nauruun, mitä hauskaa lienee hän, pikkuinen, uneksinut. Onnellinen aika, ei surua, ei huolta eikä sielun tuskaa mitään. Ovi oli saliin auki, mutta John oli sulkenut omansa vastaisella puolen. Kuinka kauvan hän aikoi viipyä, ennenkuin tuli maata? Odottiko, että hän ensin nukkuisi? Taikka eikö tulisi ollenkaan? Rupeisiko ehkä sohvalle omassa huoneessaan?

Luin tämän jo viime kuun puolella, mutta sen jälkeen olen pitäytynyt nenä kiinni tenttikirjoissa, joten inspiraatiota blogille ei ole löytynyt.  Taitaa siis tässäkin blogimaailman kolkassa olla vähän hiljaisempaa ja/tai harvasanaisempaa näin keväällä, kun pitää saada hommat tehtyä erilaisia vapaa-ajan rientoja unohtamatta.  Mutta, asiaan.

Luin jokin aika sitten Rouva Bovaryn (1856) (jonka voisin jossain vaiheessa lukea uudestaankin, sen verran se on taas alkanut vetää puoleensa) ja Canthin romaani aviorikoksesta muistuttaa sitä hyvin paljon.  Totta kai voisi sanoa, että melkein jokainen samanlaisella asetelmalla varustettu teemaa käsittelevä romaani muistuttaa sitä, mutta satuin nyt vain jostain syystä saamaan tämän kohdalla paljon mielleyhtymiä Flaubertin tarinaan.  Satuin vilkaisemaan Hikipedian sivua Minna Canthista tässä yhtenä päivänä, ja siellä eräs kohta sai osuvuudellaan minut tirskahtamaan:  "Canth tuijotuskilpailussa Juhani Ahon kanssa. Häviäjä joutuu kirjoittamaan tylsän suomalaisen muunnelman Rouva Bovarysta".

Alkuasetelmassa päästään katselemaan kahden pääosin erilaisen ihmisen avioelämää.  Alma on hellä äiti, joka on taipuvainen haaveiluun.  John on aika lailla realisti, jota ei rauhallinen perhe-elämä ilmeisesti tyydytä samalla tavalla kuin vaimoaan.  Kuvioihin tulee aika pian hilpeä maisteri Nymark, joka jakelee huomiotaan kauniille Almalle täysin rinnoin.  Nämä kaksi viettävät yhä enemmän aikaa yhdessä, ja Nymark on yllättävän rohkea piirittäessään toisen miehen vaimoa aivan tämän silmien alla.

Alma ei päässyt lähellekään samaa ärsyttävyyden astetta kuin Emma, mutta en myöskään kokenut tätä mitenkään miellyttäväksi henkilöksi.  En ymmärtänyt lainkaan, miten Johnin käytös oikeutti tuollaiseen lapselliseen kiukutteluun.  Ensin Alma kuvittelee Johnin nuoremman naikkosen kainalossa, sitten valittaa Johnin tekevän liikaa työtä, mutta Johnin yrittäessä lähestyä Almaa tämä sysää miehensä syrjään.  En myöskään kokenut Johnin kiusoittelua vähättelynä, vaan pelkästään viattomana kiusoitteluna.

Ehkä osa ongelmaa oli tarinan liian kevyt ote.  En oikein päässyt kummankaan henkilön sisälle, ja tuntui ettei Canth osannut kuvata tarpeeksi hyvin näiden motiiveja ja sisäistä maailmaa.  Olisiko jälkimaku ollut näin laimea, jos Rouva Bovary ei olisi ollut tuttu?  Vaikea sanoa, mutta tämä nyt joka tapauksessa jäi valitettavasti tähänastisista Canthin teoksista mitäänsanomattomimmaksi.  Loppuratkaisukin tuntui liioitellulta ja lievästi moraalisesti alleviivaavalta.

* *

Osallistuu haasteisiin:  1800-luvun kirjat ja Avioliittojuonia