Robert Louis Stevensonin novelleja

The Body Snatcher (1884)
Stevenson inspiroitui kirjoittamaan tämän erään vuosina 1827-28 tapahtuneen tapauksen pohjalta.  Burke ja Hare murhasivat viisitoista ihmistä Haren majatalossa, ja myivät ruumiit yksityiselle anatomian oppilaitokselle.  Heppujen logiikkana oli, että näin he eivät jäisi kiinni hautausmaalla ruumiinryöstöstä.  Ruumiinryöstöhän oli 1700-luvun lopulla kehittynyt erikoinen "ammattikunta", jossa kaivettiin ruumiit haudoista ja myytiin ne anatomeille sekä lääketieteen oppilaitoksille (tuleeko kellään muulla mieleen Victor Frankenstein?).

Tätä harjoitettiin periaatteessa melkein pakon edestä, koska leikkelyyn tarvittiin koko ajan lisää "materiaalia", mutta ainoastaan pieni määrä rikollisia (joiden rangaistukseen kuului dissektio) oli tarjolla eikä muita saanut käyttää.  Hinnat liikkuivat 10-20 punnan paikkeilla, joka siihen aikaan oli iso raha (poikkeuksena "erikoisuudet", kuten 500 puntaa maksanut irlantilainen jättiläinen).  Mitä Burkeen ja Hareen tulee, Harelle myönnettiin pitävien todisteiden puutteessa koskemattomuus tunnustuksestaan, mutta Burke teloitettiin ja leikeltiin julkisesti.  Itse anatomejakin kyräiltiin alta kulmien, ja Burken ja Haren kanssa kauppaa käynyt lääkäri menetti maineensa.

Tämä (vähän liian pitkä) johdantonikin jo osoittaa sen, että novellin aihe on äärettömän mielenkiintoinen, ja taustatarina tuo siihen lisää syvyyttä.  Novellihan ei sinänsä ole mikään hirveän erikoinen, mutta pidin silti sen perinteisestä kauhugotiikan tunnelmasta.  Pelottava se ei missään nimessä ole.  Ainoastaan loppu voi aiheuttaa korkeintaan kylmiä väreitä (minua se muistutti eräästä melkoisen epämiellyttävästä kummitustarinasta, jonka onneksi olin jo ehtinyt unohtaa, hah), mutta enimmäkseen tarinassa mietityttää omatunto ja periaatteet.  Jos tiedät, että jotain väärää tapahtuu ja siitä pitää kertoa, mutta josta aiheutuisi paljon enemmän ongelmia kuin jos pitäisit salaisuuden omana tietonasi, mitä tekisit?

Samannimistä elokuvaa vuodelta 1945 tähdittävät Boris Karloff ja Bela Lugosi.  Jo pelkästään näiden takia pakko saada se käsiini.

* * * *

Markheim (1885)
Omantunnon puitteissa jatkaa tarina, jonka inspiraationa oli Dostojevskin Rikos ja rangaistus.  Alussa päähenkilö tekee murhan, ja lopun ajasta tämä velloo syyllisyydessä.  Hämärämpää materiaalia kuin edellinen novelli, ja tuntui oikeastaan paljon pidemmältä kuin olikaan.  Lopussa ilmestyvän salaperäisen miehen funktiokin jäi aika lailla tuntemattomaksi.  En tiedä johtuiko keskittymisen puutteesta, englanniksi lukemisesta vai mistä, mutta aika tasapaksun tylsää pohdiskelua, josta en tainnut ymmärtää puoliakaan.

* *

Olalla (1885)
Tässä siirrytäänkin sitten puhtaaseen gotiikkaan, tai paremminkin goottiromantiikkaan.  Aika peruskuvastoa:  vanha linna, salaperäinen suku, kaunis neito, salaisuuksia jne.  Muutama oikein kauniisti kuvattu kohtaus, joista aloin jo miettimään miten hienoja maalauksia niistä tulisi, ja tarinakin oli ihan kiva.  Tosin eräs täysin puun takaa tullut vampyyrimainen kohtaus vaikutti vähän irralliselta.  Kantavana teemana on "degeneracy", eli ajatus siitä, miten edeltävien sukupolvien virheet tuhoavat jälkipolvet sekä henkisesti että moraalisesti.  Raamatussa tämä on yksinkertaisesti ajatus isien synneistä, mutta viktoriaanisella aikakaudella ajateltiin nimenomaan tuota evoluutionista puolta.  Esimerkiksi maalaisia pidettiin fyysisesti vahvoina mutta henkisiltä puoliltaan kertakaikkisen tyhminä.  Muotokuvateemaa käyttivät myös muun muassa Sheridan Le Fanu Carmillassa ja Sir Arthur Conan Doyle Baskervillen koirassa.

* * *