Salakari - Minna Canth (1887)

123 s.

Tunti vierähti ja ympärillä hiljeni kaikki. Alussa kuului kyökistä silloin tällöin vähäinen kolina, mutta sitten sekin taukosi. Helmi nukkui rauhallisesti kätkyessään sängyn vieressä, pieni nyrkki täkin päällä. Silmät olivat ummessa, kasvot levolliset. Suu meni välistä nauruun, mitä hauskaa lienee hän, pikkuinen, uneksinut. Onnellinen aika, ei surua, ei huolta eikä sielun tuskaa mitään. Ovi oli saliin auki, mutta John oli sulkenut omansa vastaisella puolen. Kuinka kauvan hän aikoi viipyä, ennenkuin tuli maata? Odottiko, että hän ensin nukkuisi? Taikka eikö tulisi ollenkaan? Rupeisiko ehkä sohvalle omassa huoneessaan?

Luin tämän jo viime kuun puolella, mutta sen jälkeen olen pitäytynyt nenä kiinni tenttikirjoissa, joten inspiraatiota blogille ei ole löytynyt.  Taitaa siis tässäkin blogimaailman kolkassa olla vähän hiljaisempaa ja/tai harvasanaisempaa näin keväällä, kun pitää saada hommat tehtyä erilaisia vapaa-ajan rientoja unohtamatta.  Mutta, asiaan.

Luin jokin aika sitten Rouva Bovaryn (1856) (jonka voisin jossain vaiheessa lukea uudestaankin, sen verran se on taas alkanut vetää puoleensa) ja Canthin romaani aviorikoksesta muistuttaa sitä hyvin paljon.  Totta kai voisi sanoa, että melkein jokainen samanlaisella asetelmalla varustettu teemaa käsittelevä romaani muistuttaa sitä, mutta satuin nyt vain jostain syystä saamaan tämän kohdalla paljon mielleyhtymiä Flaubertin tarinaan.  Satuin vilkaisemaan Hikipedian sivua Minna Canthista tässä yhtenä päivänä, ja siellä eräs kohta sai osuvuudellaan minut tirskahtamaan:  "Canth tuijotuskilpailussa Juhani Ahon kanssa. Häviäjä joutuu kirjoittamaan tylsän suomalaisen muunnelman Rouva Bovarysta".

Alkuasetelmassa päästään katselemaan kahden pääosin erilaisen ihmisen avioelämää.  Alma on hellä äiti, joka on taipuvainen haaveiluun.  John on aika lailla realisti, jota ei rauhallinen perhe-elämä ilmeisesti tyydytä samalla tavalla kuin vaimoaan.  Kuvioihin tulee aika pian hilpeä maisteri Nymark, joka jakelee huomiotaan kauniille Almalle täysin rinnoin.  Nämä kaksi viettävät yhä enemmän aikaa yhdessä, ja Nymark on yllättävän rohkea piirittäessään toisen miehen vaimoa aivan tämän silmien alla.

Alma ei päässyt lähellekään samaa ärsyttävyyden astetta kuin Emma, mutta en myöskään kokenut tätä mitenkään miellyttäväksi henkilöksi.  En ymmärtänyt lainkaan, miten Johnin käytös oikeutti tuollaiseen lapselliseen kiukutteluun.  Ensin Alma kuvittelee Johnin nuoremman naikkosen kainalossa, sitten valittaa Johnin tekevän liikaa työtä, mutta Johnin yrittäessä lähestyä Almaa tämä sysää miehensä syrjään.  En myöskään kokenut Johnin kiusoittelua vähättelynä, vaan pelkästään viattomana kiusoitteluna.

Ehkä osa ongelmaa oli tarinan liian kevyt ote.  En oikein päässyt kummankaan henkilön sisälle, ja tuntui ettei Canth osannut kuvata tarpeeksi hyvin näiden motiiveja ja sisäistä maailmaa.  Olisiko jälkimaku ollut näin laimea, jos Rouva Bovary ei olisi ollut tuttu?  Vaikea sanoa, mutta tämä nyt joka tapauksessa jäi valitettavasti tähänastisista Canthin teoksista mitäänsanomattomimmaksi.  Loppuratkaisukin tuntui liioitellulta ja lievästi moraalisesti alleviivaavalta.

* *

Osallistuu haasteisiin:  1800-luvun kirjat ja Avioliittojuonia