Blogistanian kesälukumaraton I

Hiiohoi, urakka alkakoon!  Tässä kirjavaihtoehtoni:

Fanny Hill (1748) - John Cleland  (kolme ensimmäistä ovat tuttuja jo ensimmäiseltä maratonilta, ja tätä olen jo kärsimättömyydessäni aloitellut muutaman sivun verran)

Itsemurhaklubi (1878) - Robert Louis Stevenson

Vastaathan kirjeeseeni, Miss Lonelyhearts (1933) - Nathanael West

Fear and Loathing in Las Vegas (1971) - Hunter S. Thompson

Hyppy ajassa (1962) - Madeleine L'Engle  (tällä kertaa ainoa lastenkirja)

Tabu (1965) - Timo K. Mukka  (kuuluu yhteisniteeseen, jossa on myös novellihaasteeseen sopiva Sankarihymni, sekä Maa on syntinen laulu, jonka olen lukenut jo aikaisemmin)

Kulttuurin varkaat - Kai Ekholm  (tietokirja, mutta on lyhyt ja selkeä)

Sylvia Beach and the Lost Generation - Noel Riley Fitch  (jos jostain mystisestä syystä aikaa jää, jatkan Pariisin kirjallisuuspiireissä oleskelua)

Onnea kaikille!

Klo 12.22
Luettuja sivuja:  198 (eli miinus sivumäärä, jonka luin jo ennen maratonia)
Fanny Hill (1748) - John Cleland, 279 s.
Pisteet:  * * *
Osallistuu haasteeseen:  Klassikot

Hilpeä ja kevyt eroottinen/pornografinen romaani kertoo Fannyn kasvusta viattomasta maalaistytöstä itsevarmaksi ja kaiken nähneeksi nuoreksi naiseksi, joka viimein saa tilaisuuden nauttia fyysisyyden lisäksi myös rakkaudesta.  Kirja vilisee lukuisia hauskoja kaksimielisyyksiä, mutta suurin osa seksikohtauksista kuvaillaan silti aika suoraan, eli kiertoilmaustenkaan merkitykset eivät jää epäselviksi (olisipa muuten hauskaa laskea ne!).  Kieli on tosin sen verran runollista ja koukeroista, että mikään ei tunnu mauttomalta, vaan ajoittain kuvaukset ovat jopa kauniita.  Vähän pidemmässä kirjassa tosin kohtausten samanlaisuus olisi voinut puuduttaa, ja tässäkin oli monta kertaa lähellä etten silmäillyt kohtia läpi päästäkseni itse juoneen kiinni.  Kyllä tässä siis on ehdottomasti kirjallisia arvoja, ja juuri Clelandin kirjoitustaitojen ja kielellä leikittelyn ansiosta, eli hirveästi ei kannata järkyttyä sisällöstä.  Tarina sinällään ei välttämättä ole niin erikoinen,  mutta hauska ja viihdyttävä joka tapauksessa, ja jossain määrin Fannyn elämäntavan sekoittuminen moralisointiin on hämmentävää.  Arvostin sitä, että seksistä pitävän Fannyn kohtalo ei ole loppujen lopuksi kurja, kuten voisi olettaa.  Toisaalta tämän kumoaa ajatus, ettei nainen voi elää täyttä elämää ilman miestä.  Voin hyvin kuvitella, että tätä vuoden sisällä julkaisusta kiellettyä kirjaa pidettiin lukituissa yöpöydän laatikoissa.  Jos vaikka vaimo teeskentelee päänsärkyä, kuten Fanny eräässä kohtauksessa.  On se kumma, jos tämän jälkeen joku vielä väittää 1700-luvun kirjallisuutta kuivaksi tai pidättyväiseksi.  Toivottavasti Cleland koki tämän kirjoittamisen vankilatuomion arvoisena.

Klo 15.21
Luettuja sivuja:   313
Vastaathan kirjeeseeni, Miss Lonelyhearts (1933) - Nathanael West, 115 s.
Pisteet:  * *  Suomentaja:  Antero Tiusanen

Nuori toimittaja ratkoo sanomalehden sydänsurujen palstalla ihmisten ongelmia nimellä Miss Lonelyhearts.  Kirjeiden epätoivo etäännyttää toimittajan elämästä, kaikki tuntuu tyhjältä ja merkityksettömältä.  Kirja tuntuukin kylmältä ja kielikuvat julmilta, enkä tainnut edes ymmärtää kaikkia henkilöiden höpinöitä.  Jotkut kohdat olivat hienoja, ja jotkut hymyilyttivät, mutta kokonaisuudessaan aika mitäänsanomaton ja tyngäksi jäänyt kertomus.  Heinäsirkan ajan sen sijaan voisin lukea uudestaan joku päivä, se oli hieno kaikessa outoudessaan.

Klo 19.30
Luettuja sivuja:  479
Hyppy ajassa (1962) - Madeleine L'Engle, 166 s.
Pisteet:  * *  Suomentaja:  Katri Yli-Viikari
Osallistuu haasteeseen:  Lastenkirjat

Ruma ankanpoikanen Meg oli mukavahko päähenkilö, johon moni lapsi ehkä pystyy samaistumaan, ja Charles Wallace oli mielenkiintoinen ikäistään älykkäämpi pikkupoika.  Nämä pyyhkäistään kaverinsa kanssa hurjaan seikkailuun, jossa muun muuassa hypitään ajassa ja ulottuvuuksista toiseen.  Arvostin sanomaa siitä, että kaikkein parasta on olla oma itsensä, mutta mitä itse tarinaan tulee...  Noh, sanotaan nyt niin, että se ei oikein jaksanut kiinnostaa.  Tarinassa on jonkin verran fysiikkaa ja matematiikkaa, jotka eivät humanistina tunnu omilta aihealueilta, ja jäin miettimään miten paljon lapset näistä ymmärtävät.  Pidän maagisista lastenkirjoista erittäin paljon, mutta tämä lipsui sen verran sci-fin puolelle, etten oikein saanut tästä erityisemmin mitään irti.  Lisäksi L'Englen kirjoitustyyli oli ajoittain kömpelöä, dialogi aika kankeaa ja yleisvaikutelma henkilöistä sekä tarinasta jäi melko pinnalliseksi.  Suorat uskonnolliset viittaukset lastenkirjoissa saavat myös oloni lievästi epämukavaksi, niin myös tässä.

Klo 23.59
Luettuja sivuja:  632
Itsemurhaklubi (1878) - Robert Louis Stevenson, 153 s.
Pisteet:  * * * *  Suomentaja:  Timo Hännikäinen
Osallistuu haasteeseen:  1800-luvun kirjat

The Body Snatcherin tapaan nämäkin novellit olivat todella mielenkiintoisia ja viihdyttäviä, osittain kiitos Stevensonin mystisen kyvyn valita juuri ne aiheet, jotka minua kiinnostavat.  Tässä kokoelmassa on kolme novellia, joita kaikkia yhdistää nuorten miesten Itsemurhaklubi.  Elämäänsä kyllästyneet jäsenet tulevat salaseuraan hakemaan siitä vapautusta, ja jokaisella tapaamisella arvotaan jokaiselle pelikortit, jotka määräävät kenen vuoro on kuolla ja kenen vuoro murhata tämä.  Tarinat eivät oikeastaan ole novelleina niin tyydyttäviä kuin voisivat olla, mutta ne silti pitävät otteessaan.  Ensimmäisestä olisi ollut myös ainesta kokonaiselle romaanille, ja jäikin vähän harmittamaan miten nopeasti se loppui.

- - -
Hirveän nopeasti menee aika näissä maratoneissa...  Onneksi Stevensonin novellit tuli jätettyä viimeiseksi, koska tällä kertaa kirjat eivät olleet ihan niin laadukkaita kuin viimeksi.

Robert Louis Stevensonin novelleja

The Body Snatcher (1884)
Stevenson inspiroitui kirjoittamaan tämän erään vuosina 1827-28 tapahtuneen tapauksen pohjalta.  Burke ja Hare murhasivat viisitoista ihmistä Haren majatalossa, ja myivät ruumiit yksityiselle anatomian oppilaitokselle.  Heppujen logiikkana oli, että näin he eivät jäisi kiinni hautausmaalla ruumiinryöstöstä.  Ruumiinryöstöhän oli 1700-luvun lopulla kehittynyt erikoinen "ammattikunta", jossa kaivettiin ruumiit haudoista ja myytiin ne anatomeille sekä lääketieteen oppilaitoksille (tuleeko kellään muulla mieleen Victor Frankenstein?).

Tätä harjoitettiin periaatteessa melkein pakon edestä, koska leikkelyyn tarvittiin koko ajan lisää "materiaalia", mutta ainoastaan pieni määrä rikollisia (joiden rangaistukseen kuului dissektio) oli tarjolla eikä muita saanut käyttää.  Hinnat liikkuivat 10-20 punnan paikkeilla, joka siihen aikaan oli iso raha (poikkeuksena "erikoisuudet", kuten 500 puntaa maksanut irlantilainen jättiläinen).  Mitä Burkeen ja Hareen tulee, Harelle myönnettiin pitävien todisteiden puutteessa koskemattomuus tunnustuksestaan, mutta Burke teloitettiin ja leikeltiin julkisesti.  Itse anatomejakin kyräiltiin alta kulmien, ja Burken ja Haren kanssa kauppaa käynyt lääkäri menetti maineensa.

Tämä (vähän liian pitkä) johdantonikin jo osoittaa sen, että novellin aihe on äärettömän mielenkiintoinen, ja taustatarina tuo siihen lisää syvyyttä.  Novellihan ei sinänsä ole mikään hirveän erikoinen, mutta pidin silti sen perinteisestä kauhugotiikan tunnelmasta.  Pelottava se ei missään nimessä ole.  Ainoastaan loppu voi aiheuttaa korkeintaan kylmiä väreitä (minua se muistutti eräästä melkoisen epämiellyttävästä kummitustarinasta, jonka onneksi olin jo ehtinyt unohtaa, hah), mutta enimmäkseen tarinassa mietityttää omatunto ja periaatteet.  Jos tiedät, että jotain väärää tapahtuu ja siitä pitää kertoa, mutta josta aiheutuisi paljon enemmän ongelmia kuin jos pitäisit salaisuuden omana tietonasi, mitä tekisit?

Samannimistä elokuvaa vuodelta 1945 tähdittävät Boris Karloff ja Bela Lugosi.  Jo pelkästään näiden takia pakko saada se käsiini.

* * * *

Markheim (1885)
Omantunnon puitteissa jatkaa tarina, jonka inspiraationa oli Dostojevskin Rikos ja rangaistus.  Alussa päähenkilö tekee murhan, ja lopun ajasta tämä velloo syyllisyydessä.  Hämärämpää materiaalia kuin edellinen novelli, ja tuntui oikeastaan paljon pidemmältä kuin olikaan.  Lopussa ilmestyvän salaperäisen miehen funktiokin jäi aika lailla tuntemattomaksi.  En tiedä johtuiko keskittymisen puutteesta, englanniksi lukemisesta vai mistä, mutta aika tasapaksun tylsää pohdiskelua, josta en tainnut ymmärtää puoliakaan.

* *

Olalla (1885)
Tässä siirrytäänkin sitten puhtaaseen gotiikkaan, tai paremminkin goottiromantiikkaan.  Aika peruskuvastoa:  vanha linna, salaperäinen suku, kaunis neito, salaisuuksia jne.  Muutama oikein kauniisti kuvattu kohtaus, joista aloin jo miettimään miten hienoja maalauksia niistä tulisi, ja tarinakin oli ihan kiva.  Tosin eräs täysin puun takaa tullut vampyyrimainen kohtaus vaikutti vähän irralliselta.  Kantavana teemana on "degeneracy", eli ajatus siitä, miten edeltävien sukupolvien virheet tuhoavat jälkipolvet sekä henkisesti että moraalisesti.  Raamatussa tämä on yksinkertaisesti ajatus isien synneistä, mutta viktoriaanisella aikakaudella ajateltiin nimenomaan tuota evoluutionista puolta.  Esimerkiksi maalaisia pidettiin fyysisesti vahvoina mutta henkisiltä puoliltaan kertakaikkisen tyhminä.  Muotokuvateemaa käyttivät myös muun muassa Sheridan Le Fanu Carmillassa ja Sir Arthur Conan Doyle Baskervillen koirassa.

* * *

Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde - Robert Louis Stevenson (1886)

Dr Jekyll and Mr Hyde
66 s.

Round the corner from the by-street, there was a square of ancient, handsome houses, now for the most part decayed from their high estate and let in flats and chambers to all sorts and conditions of men:  map-engravers, architects, shady lawyers and the agents of obscure enterprises.  One house, however, second from the corner, was still occupied entire; and at the door of this, which wore a great air of wealth and comfort, though it was now plunged in darkness except for the fan-light, Mr Utterson stopped and knocked.  A well-dressed, elderly servant opened the door.

Olin tänään myös katsastamassa Turun kaupunginteatterin Jekyll & Hyde - musikaalin, mutta siitä lisää myöhemmin.  Sydän on läpättänyt illan aikana tarpeeksi, joten keskitytään nyt ensin alkuperäiseen teokseen, jonka sain luettua täpärästi ennen esitykseen lähtöä.

Aika monet varmasti tietävät kirjan loppuratkaisun, mutta en silti tässä lähde käsittelemään sitä.  Kirjoitan kuten ennen sen oletuksen pohjalta, että kaikille tämä ei ole tuttu.  Stevensonin pienoisromaani lähentelee jo melkein pidemmän novellin kokoa, joten juoni on yksinkertainen.  Lontoon sumuisilla kaduilla salaperäinen Edward Hyde kulkee kevein askelin tekemässä tuhojaan ja kauhistuttaa olemuksellaan.  Toisaalla tohtori Jekyll eristäytyy ystävistään ja seurapiiristä uppoutuakseen tieteellisiin kokeisiinsa.

Teos on ollut uusintalukulistalla jo melkoisen pitkään.  Taisin lukea tämän ensimmäisen kerran joskus yläasteen alussa, mutta silloin en ollut aivan yhtä vaikuttunut kuin nyt.  Kirja on siitä hankala, että tätä pidetään kauhuklassikkona, joten odotukseni olivat aivan toisenlaiset kuin mitä todellisuudessa sain.  Itse asetankin tämän ennemmin gotiikan genren puolelle.  Tohtori Jekyllin tarinasta muistuu mieleen tohtori Moreau hirvittävine kokeineen sekä Jumalaa leikkivä tohtori Frankenstein.  Romaanissa itsessään viitataan tohtori Faustin tekemään sopimukseen paholaisen kanssa ja useasti myös Raamattuun.  Jekyll itse luonnehtii itseään okkultismiin taipuvaiseksi (työhuoneen peili!), jonka transsendentaalista näkemystä lääketieteeseen eivät kaikki voi hyväksyä.

Aikoinaan minua häiritsi se, että suurin osa romaanista keskittyy huomioimaan päähenkilöt jonkun toisen näkökulmasta.  Nyt pidin siitä, koska se tuo tiettyä salaperäisyyttä, ja Hyden arvoitus on varmasti ollut todella jännittävää aikalaislukijoille.  Hyde on kaikkea sitä, mitä viktoriaaninen yhteiskunta ei ollut.  Täysin valmis toteuttamaan jokaisen halunsa ja intohimonsa, sekä elämään täysin ilman tunnontuskia mistään.  Hyde kuvataan sisäisesti epämuodostuneeksi ja täysin pahaksi.  Yhdessä kohdassa jopa kunnon kansalaiset ovat täynnä murhanhimoa tätä kohtaan, koska tämä on satuttanut viatonta.  Maininnat Hyden käsien karvaisuudesta ja apinamaisesta käytöksestä olivat mielenkiintoisia.  Onko helvetin partaalla tasapainotteleva holtiton hurjapää siis eläimellinen, koska ei pysty hillitsemään halujaan?  Tuli myös mieleen Edgar Allan Poen tarina The Murders in the Rue Morgue (1841), jossa Pariisia terrorisoi murhaaja, joka ei näytäkään olevan ihminen.  Pahatkin ihmiset ovat kuitenkin vain ihmisiä, eivät yliluonnollisen julmia hirviöitä.

Hydessa ei siis ole ainuttakaan hyvää ominaisuutta, vaikka joskus tämän kasvoilla välähtääkin pelko.  Loppua kohden asiat kuitenkin mutkistuvat.  Onko kukaan toisaalta myöskään täysin hyvä?  Eikö jokaisessa asu ainakin pieni paha, joka kuiskailee houkutuksia korvaan ja joskus valehtelee jopa kaikkein rakkaimmallekin?  Jekyll on nimittäin erilainen kuin muistin, sillä tämä ei ole enkeli.  Tämän syntiseen nuoruuteen viitataan vain erittäin lyhyesti, joka itse asiassa voi jäädä huomiotta jos ei ole tarkkana.  Tai kenties tapahtumat ovat olleet vain tavallisia nuoruuden hairahduksia. 

Omassa Oxford World's Classics -painoksessa on mielenkiintoinen huomio siitä, miten aiemmissa tarinan luonnostelmissa Jekyllin menneisyydestä kerrotaan hieman enemmän.  Siinä myös kerrotaan tarina, jonka mukaan Stevenson heitti ensimmäisen luonnostelman tuleen, koska vaimon kritiikin mukaan teoksessa viitattiin liikaa Jekyllin ja Hyden synteihin:  "From an early age, however, I became in secret the slave of certain appetites".  Noh, nykylukijan mielestä nämä eivät todellakaan ole liian suoria viittauksia, ja oikeastaan harmittaa ettei Jekyllin luonnetta oltu enää avattu tässä lopullisessa versiossa.  Hieno tarina kuitenkin kaikin puolin, mutta lukemista suunnittelevien kannattaa tosiaan jo asennoitua valmiiksi kauhuelementtien melkein täydelliseen puuttumiseen.

* * * *

Osallistuu haasteeseen:  Klassikot ja 1800-luvun kirjat

Aarresaari - Robert Louis Stevenson (1883)

Treasure Island
191 s.

His stories were what frightened people worst of all. Dreadful stories they were--about hanging, and walking the plank, and storms at sea, and the Dry Tortugas, and wild deeds and places on the Spanish Main. By his own account he must have lived his life among some of the wickedest men that God ever allowed upon the sea, and the language in which he told these stories shocked our plain country people almost as much as the crimes that he described. My father was always saying the inn would be ruined, for people would soon cease coming there to be tyrannized over and put down, and sent shivering to their beds; but I really believe his presence did us good. People were frightened at the time, but on looking back they rather liked it; it was a fine excitement in a quiet country life, and there was even a party of the younger men who pretended to admire him, calling him a "true sea-dog" and a "real old salt" and such like names, and saying there was the sort of man that made England terrible at sea.

Pienikokoisempi Suvi, jolla oli tapana kiipeillä läheisen metsän kallioilla ja rakentaa tyynystä sekä lakanoista pimeitä luolia olohuoneeseen, olisi ehkä arvostanut tätä hitusen enemmän kuin 23-vuotias Suvi.  Viihdyttävä tarina ehdottomasti, unohduin sentään lukemaan tämän loppuun sen edellisessä postauksessa mainitsemani kummitustarinan sijaan.  Mitään erikoisempia tunteita suuntaan tai toiseen ei kuitenkaan tällä kertaa herännyt.  Yksi juttu mikä näitä kahta Suvia varmasti yhdistäisi, on Long John Silverin monitasoinen hahmo, jonka moraali ei ole niin mustavalkoinen kuin isänmaallisilla brittimerimiehillä ja hurjilla merirosvoilla.  Käsittääkseni aika harvinaista lastenkirjallisuudessa, ainakin tuon aikaisessa.

En tiedä oliko Aarresaari ensimmäinen merirosvotarina, mutta paljon nykypäivään säilyneitä (kenties) stereotyyppisiä käsityksiä tästä ainakin löytyy.  Tärkeimpiä näistä ovat ainakin haudatut aarteet, X:llä merkityt aarrekartat ja yksijalkaiset papukaijaa olallaan pitävät merirosvot.  Hispaniola-laivakin tuntui tutulta, mutta en yhtään osaa selittää miksi.  Puujalkoja tarinasta ei tosin löydy, koska yksijalkainen Silver käyttää kainalosauvaa.  Uskokaa tai älkää, mutta hyvin tuntuu tyyppi kulkevan sen kanssa keinuvan laivan kannella ja hiekkarannalla.  Historiahulluille sellainen pieni trivian poikanen, että Stevenson on laittanut Israel Handsin mukaan miehistöön, joka oli siis oikeasti kapteeni Mustaparran pursimies.

1700-luvulle sijoittuva tarina alkaa maista, jossa pohjustetaan myöhemmin alkavaa meriseikkailua.  Nuori Jim Hawkins (joka on myös kolmea kappaletta lukuunottamatta kertoja) pitää äitinsä kanssa majataloa englantilaisessa maaseutukylässä.  Eräs pitkäaikaisista vieraista, vanha merimies nimeltään Billy Bones, piileskelee vanhoilta tuttavuuksilta.  Salaperäinen Black Dog kuitenkin löytää tämän, ja väkivaltainen kohtaaminen aiheuttaa Bonesille kohtalokkaan halvauksen.  Bonesin tavaroista löytyy aarrekartta, ja Jim päättää lähteä mukaan aarteenetsintään.  Entä mikä rooli laivakokki Long John Silverillä tässä kaikessa on?

Kaiken kaikkiaan viihdyttävä seikkailu ja klassikon asemansa ansainnut, mutta ei ehkä niille perheen kaikkein pienimmille.  Tuon Silverin tuuliviirimäisyyden lisäksi kiinnitin huomiota siihen, ettei merirosvoutta mielestäni lainkaan yritetty tehdä hohdokkaaksi.  Silti, jos olisin tämän saanut käsiini joskus ala-asteella, olisin luultavasti alkanut haaveilemaan samanlaisista merirosvoseikkailuista, joihin rohkea Jim joutui.  Mietin jo joka tapauksessa muun muassa sirkukseen karkaamista (pohtien myös leijonankesyttäjän hyviä ja huonoja puolia) ja mustalaisten vankkureihin piiloutumista.

* * *

Osallistuu haasteeseen:  Lastenkirjat ja Klassikot