Harmaa linna - Axel Gabriel Ingelius (1851)

Det gråa slottet
341 s.

Oli jälleen yksi niistä valkeista kesäöistä, joiden tähdettömyys ja päivästä muistuttava hämärä kertovat, että olemme Pohjolassa ja että keskikesän juhla lähestyy.

  Sellaisten öiden lumousta useasti lisäävät leudot tuulet, jotka helteisten päivien jälkeen lempeästi hivelevät sielujamme ja tuudittavat meidät hiljaiseen, valveunten täyttämään tilaan, jossa tunteemme ylittävät järkemme, ja pohdiskelumme - jos niin haluamme niitä kutsua - ovat hellintä lajia.

  Yö, jona tarinamme alkaa, oli kuitenkin aivan toisenlainen, sillä se oli niin kylmä kuin kesäyö voi milloinkaan olla.  Jäinen riite jopa peitti järvenrantoja:  oli selvästikin yksi kesäkuun niin kutsutuista rautaöistä.

Bongasin tämän alun perin Annan blogista.  Suomen ensimmäinen kauhuromaani kuulosti niin houkuttelevalta, että oli pakko kokeilla.  Odotukset eivät olleet korkealla, mutta oikein mainio tarina tämä silti oli, vaikka kansainväliselle tasolle ei ylläkään.  Varsinkin alku oli suhteellisen hyytävä, koska yöllinen suo kuulostaa pelottavalta, varsinkin kun autiossa ympäristössä kuuluu yhtäkkiä vaikerointia.  Pahamaineiseen Ristilän kartanoon kotiopettajaksi matkustava Harald Thalberg onnistuu pelastamaan suohon vajoavan Stellan kärryjen kuskin avustuksella, ja tästä alkaa kiemurainen tarina, jossa melkein mikään ei ole miltä näyttää.  Ei tiedetä varmasti, saiko Ingelius innoituksensa Koiviston kartanon tapahtumista (joista kerrotaan kirjan jälkisanoissa, mutta pikaisella googletuksella ei netistä löytynyt mitään), mutta hämmästyttävän paljon samankaltaisuuksia kapteeni Willebrandin aikoinaan isännöimän kartanon menneisyydessä on.

Jukka Sarjala sanoo tätä jälkisanoissa sekä kauhuksi että gotiikaksi, mutta itse erottaisin nämä kaksi lajityyppiä toisistaan, ja niputtaisin tämän ennemmin goottilaiseksi romaaniksi kuin puhtaaksi kauhuksi.  Melkein kaikki perinteiset lajityypin piirteet kuitenkin löytyvät tästä, ja niitä olikin hauska bongailla.  Romantiikka- ja kauhuelementtien yhdistely, äärimmäinen hyveellisyys vs. pahuus, melodraama, hienovarainen humoristisuus, synkkä ja sokkeloinen rakennus (yleensä linna, tässä kartano) sekä viaton pyörtyilevä neito, jonka menneisyys on arvoitus.

Kaavamaisuudesta huolimatta Ingeliuksen tulkinta on silti todella viihdyttävä, vaikka pelottavuutta en oikein löytänyt alkusivuja lukuunottamatta.  Ingelius on selvästi inspiroitunut varhaisesta 1700-luvun gotiikasta ja sen vallanhaluisista ylimyksistä, jotka haluavat säilyttää omaisuutensa hinnalla millä hyvänsä.  Myöhemmässä Topeliuksen romaanissa Linnaisten kartanon viheriä kamari (1859) käsitellään samaa aatelisten arvovallan murentumista.  Olisin toivonut enemmän yritystä ympäristön ja erityisesti Ristilän kuvailussa, koska nyt tunnelma jäi pinnalliseksi, eikä synkkyydet siksi tuntuneet niin pelottavilta kuin olisivat voineet.  Runsaasti kirjoitusvirheitäkin (tai lyöntivirheitä) painokseen oli jäänyt.

Gotiikassa on harvoin yliluonnollisuutta, ja Ristilänkin kammottavuus johtuu täysin sen isännästä ja sitä ympäröivistä salaperäisistä tapahtumista, jotka kieltämättä saavat pään pyörälle.  Juonellisesti siis tarina on erinomainen, ja lopustakin pidin, koska se ei ole yksiselitteisen onnellinen.  Liiallinen romantiikka tosin tuntui välillä pitkästyttävältä, mutta muuten synkät tapahtumat linkittyivät ihanan uskollisesti goottilaiseen kirjallisuuteen.  Uskomus naisten heikosta luonteesta saa myös onneksi vastapainonsa Irenen pohdinnoista:  suostuako tottelemaan isää vai mennäkö sittenkin naimisiin rakkauden tähden?  Arvostan myös sitä, että näitä kuriositeetteja suomennetaan ja julkaistaan uusina painoksina, koska tämäkin on tuntemattomuudestaan huolimatta aika tärkeä teos suomalaisessa kirjallisuushistoriassa.

* * *

Suomentaja:  Eeva-Liisa Järvinen
Osallistuu haasteeseen:  Klassikot ja 1800-luvun kirjat