Kolmetoista (Neiti Marple #2) - Agatha Christie (1932)

The Thirteen Problems
315 s.

She paused and then added with a slight shiver. ‘It would be so dreadful—so very dreadful—if an innocent person were to be hanged.’
    ‘What on earth—’ cried Sir Henry, startled.
    She turned a distressed face upon him.
    ‘I may be wrong about that—though I don’t think so. Inspector Drewitt, you see, is really an intelligent man. But a mediocre amount of intelligence is sometimes most dangerous. It does not take one far enough.'  - - -

    Fumbling a little, Miss Marple opened a small reticule, took out a little notebook, tore out a leaf, carefully wrote a name on it and folding it in two, handed it to Sir Henry.  - - -

    ‘Well, well,’ he said. ‘Rather an extraordinary business, this. I’ve never done anything like it before. But I’m going to back my judgment—of you, Miss Marple.’

Neiti Marple -tarinat jatkuivat novellikokoelmalla, jonka kolmestatoista mysteeristä osa liittyy löyhästi toisiinsa. Kuusi ensimmäistä kerrotaan neiti Marplen kotona, jonne on kerääntynyt joukko eri aloilta olevia ihmisiä (mm. Marplen sisarenpoika Raymond West ja Scotland Yardista eläkkeellä oleva Sir Henry Clithering, joista molemmat esiintyvät myös muissa Marple-tarinoissa). Vieraat perustavat tiistai-illan klubin, jossa jokainen kertoo vuorollaan joka viikko jonkin oikeasti tapahtuneen mysteerin ja muut yrittävät ratkaista sen. Sanomattakin on selvää, että neiti Marple vetää joka kerta pidemmän korren, niin kuin muissakin kokoelman novelleissa. Seuraavat kuusi kerrotaan vuotta myöhemmin eräillä illalliskutsuilla, ja viimeisessä novellissa eräs St. Mary Meadin paikallinen tyttö on hukuttanut itsensä. Neiti Marple kuitenkin kertoo Clitheringille kyseessä olevan murha ja syyllinenkin on neidin tiedossa, vaikka todisteita tällä ei ole.

Olen lukenut aiemmin kaksi Christien novellikokoelmaa, ja Kolmetoista oli tähänastisista ylivoimaisesti parhain. En silti taaskaan täysin lämmennyt novellimuodolle, joka ei anna paljoa tilaa romaaneista tutulle miljöön, juonen tai henkilöiden luonteiden rakentamiselle. Kevyeen mysteerin nälkään novellit sopivat kuitenkin hyvin, ja mahdollinen toisteisuuskaan ei haittaa jos malttaa lukea vaikka yhden tai kaksi tarinaa päivässä.

Suosikikseni nousi viimeinen novelli Death by Drowning, jossa selvitetään edellä mainitun paikallistytön eli Rose Emmottin murhaa, ja jossa on myös monien muiden kokoelman novellien tapaan ainesta kokonaiseksi romaaniksi tai tv-sovitukseksi (The Blue Geraniumista onkin jo tällainen tehty). Neiti Marple jää alun jälkeen taka-alalle kun Clithering osallistuu tämän puolesta tutkimuksiin. Christie johtaa jälleen lukijaa taidokkaasti harhaan leikkimällä lukijan oletuksilla.

Tähän liittyen: olen törmännyt siihen, että joskus lukijat ovat tunteneet olonsa huijatuiksi Christien kirjojen parissa. Todellisuudessa useat mysteerit ovat selvitettävissä, jos varoo tekemästä liikaa olettamuksia ja kiinnittää huomiota pieniinkin yksityiskohtiin (logiikka selviää viimeistään silloin kun selailee sivuja taaksepäin). Kirjailijan tarkoitus ei siis ole saattaa lukijaa naurunalaiseksi, vaan hämmennys kertoo vain siitä, miten taitava Christie on vetämään lukijan huomion toisaalle ja piilottamaan ratkaisun rivien väliin. Jotkut sanovat tätä huijaamiseksi, minä sanon nerokkuudeksi, jota odotan aina hyvältä dekkarilta. En ole vielä kertaakaan arvannut syyllistä oikein Christien tarinoissa, ja mielestäni tätä pitää vain juhlia eikä harmitella.

* * *

Osallistuu haasteeseen: I Spy (Numero) ja Agatha Christie 125 vuotta