 |
| The Moving Finger 299 s. |
Nukuin huonosti sinä yönä. Luullakseni palapelin kappaleet kummittelivat alitajunnassani. Olisin ehkä pystynyt ratkaisemaan koko ongelman jo silloin, jos olisin keskittänyt ajatukseni siihen. Miksi nuo hajanaiset osat muuten olisivat niin itsepintaisesti pysytelleet mielessäni?
Miten paljon ihminen tietää jonakin tiettynä ajankohtana? Paljon enemmän luullakseni kuin itse arvelee tietävänsä.
Mutta emme pysty murtautumaan tuon piilevän tiedon luo. Se on olemassa - mutta siihen ei pääse käsiksi.
Nämä päähenkilön Jerry Burtonin sanat kuvaavat osuvasti niin Syyttävää sormea kuin muitakin Christien kirjoja. Rauhallista Lymstockin kylää riivaavat myrkylliset kirjeet, jotka vihjailevat ikävästi erinäisistä salaisuuksista ihmisten menneisyydessä tai nykyisyydessä, vaikka sohaisevatkin yleensä ohi maalin. Tv-sovituksen olen nähnyt jokin aika sitten, mutta tietyt kohtaukset muistuivat mieleeni vasta niistä lukiessani, ja murhaajaakaan en onneksi onnistunut muistamaan kuin vasta ihan loppumetreillä. Palapelin palaset nimenomaan piinasivat aivojani, enkä taaskaan pystynyt keskittämään kunnolla ideoitani, vaan tökin sinne tänne ja arvailin mitä sattuu pääsemättä ratkaisevaan tietoon käsiksi.
Neljäs neiti Marple -teos ei jää muistiin pelkästään suuren murhaajaan ja tämän motiiviin liittyvän harhautuksen vuoksi, vaan myös neiti Marplen poissaolo aivan muutamaa viimeistä sivua lukuunottamatta hämmentää. Marple ilmestyy lähes tyhjästä (okei, hänet kutsutaan paikalle, mutta silti) ja ratkaisee tapauksen nopeasti niin kuin joku taivaalta ilmestyvä deus ex machina -jumalatar. Tässä kohtaa Marple muistuttaa jo hieman Sherlock Holmesia, jonka tapaukset ovat myös usein pohjimmiltaan hyvin yksinkertaisia. Taidan olla kuitenkin yksi niistä harvoista, jotka eivät Marplesta edes pidä sen kummemmin, joten oli virkistävää kun joku muu yrittää välillä ratkoa mysteeriä (vaikka sen nimeäminen Marpleksi onkin harhaanjohtavaa).
Tässä tapauksessa ratkoja on kertoja Jerry Burton, joka vuokraa siskonsa Joannan kanssa talon Lymstockista. Jerry toimii tavallaan lukijan roolissa sovittaen tapauksen osasia yhteen siinä kuitenkaan onnistumatta. Neiti Marple onneksi rohkaisee molempia: "Tärkeintä tällaisissa tapauksissa on, ettei saa omaksua mitään ennakkokäsityksiä, vaan pitää olla valmis vastaanottamaan kaikkia vaikutelmia. - - - Näitte aivan selvästi, miten asiat olivat yhteydessä keskenään, mutta teillä ei vain ollut kylliksi itseluottamusta selvittääksenne itsellenne, mitä vaikutelmienne takana piili."
Jerryn rooli uskottavana romaanihenkilönä jääkin sitten ohuemmaksi. Hienovaraisen holhoava asenne ihastumisen kohteeseen antaa pelkästään epämiellyttävän kuvan, mutta ristiriitainen ihmeparantuminen lento-onnettomuudesta onkin sitten jokseenkin huvittava piirre, koska selvästi Burtonien joutumista kylään ei ole mietitty ihan loppuun asti. Vihjekasojen joukosta voi myös bongata hauskoja eroavaisuuksia vanhoillisen ja talon emännältä ankaruutta vaativan Partridgen ja lontoolaisen Joannan välillä, huokailla naisasianaisen Aimée Griffithin lausahduksille ja ihmetellä miksi ainoa järkevä kyläläinen viedään muodonmuutokseen. Jopa kyläläisten raivostuttavan hämähäkinverkkomaisen juoruilun lomassa nauttii kuitenkin tarinasta täydellä sydämellä, ja saa oikeasti taistella ettei linnoittautuisi kotiin viikoksi lukemaan pelkkää Agatha Christietä.
* * * *
Osallistuu haasteeseen: I Spy (Ruumiinjäsen) ja Agatha Christie 125 vuotta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti