Meren neitoja ja meren miehiä: islantilaista kirjallisuutta viideltä vuosikymmeneltä - Seija Holopainen ja Päivi Kumpulainen (toim.) (2001)

272 s.

"En usko mihinkään maailmanhistoriaan", ukko sanoi. "Se on pelkkää kansantarua. Epäilen kaikkea, mitä sanoin lausutaan. Kuuntelen joen virtaavan."

"Mihin sitten uskot, Knútur hyvä?"

"Lintuun, joka istahtaa tuohon aidantolpalle, keinahtelee ja piipittää. Se kertoo minulle tarpeeksi", ukko sanoi. "Lintu tietää kaiken, mitä maailmassa tarvitaan. Se on paras maan tarujen lähde. Uskon olentoihin, jotka ovat muuttuneet linnuiksi. Ehkä ihmiset joskus tulevaisuudessa muuttuvat linnuiksi. Niin ei kuitenkaan näytä käyvän."
(Halldór Laxness: Linnun laulun kaiku)

Islanti on ollut jo kauan osa unelmiani. Sen karut maisemat, meren läheisyys ja mystisyys ovat kiehtoneet monia, ja minäkin toivottavasti kohtaan ne vielä joku päivä. Sitä ennen tutustun maahan kirjallisesti, mitä en jostain syystä ole vielä ennen tätä tehnyt, joten Pohjoismaa-haaste tuli erittäin hyvään saumaan. Nyt ei enää tekosyitä, vaan islantilaisia kirjoja kehiin!

Tästä luettelosta bongasin Islannin suurlähetystön tukeman novellikokoelman, joka keskittyy suurimmaksi osaksi Islannin nykykirjallisuuteen. Novelleista on aina hyvä aloittaa johonkin aiheeseen tai maahan tutustuminen, ja kokoelman alussa oleva katsaus tiivistää miten kirjallisuus on historian saatossa kehittynyt. Toki ei voi sanoa, että kokonaisen maan kirjallisuus olisi täysin homogeenistä, mutta vielä nykyäänkin kirjallista arvoa kantavista saagoista alkaneessa tarinaperinteessä on käsitelty muun muassa merta ja sen vaikutusta niin ihmisten luonteeseen kuin elinkeinoonkin.

On kuitenkin hyvä muistaa, ettei Islanti ole sen asuttamisen jälkeen ollut sijainnistaan huolimatta täysin eristäytynyt muusta maailmasta, joten eri kirjallisuussuuntauksetkin ovat saapuneet mantereelta saarelle ja muokanneet tarinankerronnallisia perinteitä. Uudet nykykirjailijoiden sukupolvet ovat käyttäneet muun muassa ironiaa, maagista realismia ja surrealismia uudistaessaan islantilaista kirjallisuutta. Usein kaikkea tätä ei ole aikanaan ymmärretty, vaan osa on aiheuttanut tarinoillaan pahennusta.

Halldór Laxness on yksi heistä, joka on saanut kritiikkiä yhteiskunnallisilla kannanotoillaan. Linnun laulun kaiussa (1964) eristäytynyt kuolemaisillaan oleva mies sanoutuu irti yhteiskunnan vaatimuksista. Vieraisilla olevat viranomaiset edustavat rationaalista järjen ääntä, eivätkä ymmärrä miehen ajatuksia, vaan väittävät tietävänsä mikä tälle on parasta. Knúturissa on jopa jonkinlaista mystiikkaa pitäessään loppuun asti kiinni omasta itsestään.

Ásta Sigurðardóttir edustaa joukkoa vahvoja naiskirjailijoita, jotka ottivat kantaa naisten asemaan. Tämä ei ulottunut Sigurðardóttirilla pelkästään kirjojen maailmaan, vaan opettajan tutkinnostaan huolimatta (siihen aikaan yksi islantilaisten naisten harvoista vaihtoehdoista) tämä toimi alastonmallina, teki taidetta ja vietti aikaa taiteilijapiirien kanssa. Nykyään Sigurðardóttir on yksi luetuimmista islantilaisista novellisteista, vaikka kokoelmia onkin julkaistu vain yksi. Naisasialiikkeen lehdessä julkaistu Kuningasliljoja-novelli (1958) erottuu tässä 25:n novellin kokoelmassa ehdottomasti edukseen. Se sijoittuu Islannin miehityksen aikaan, jolloin islantilaisten naisten ja sotilaiden kanssakäyminen oli yleistä. Päähenkilö on sairas parakissa asuva tyttö, jota ei kukaan tunnu ymmärtävän (ystävätär ei ole hienotunteinen vaan valitsee kovan asenteen, ja mieslääkärin mielestä naimisiinmeno on ratkaisu kaikkiin ongelmiin). Pala palalta tytön tilanne paljastuu, kunnes lopussa on jälleen toivoa ja kukat tuovat kauneutta rumuuden ja epätoivon keskelle.

Jakobína Sigurðardóttirin (ei sukua edelliselle) upeassa Stella-novellissa (1964) on parakkielämää, alkoholismia, troolarilla työskentelyä ja ihmisiä, jotka puhuvat toistensa ohi. Elämä on muuttunut katkeraksi, meri pelottavaksi eikä lapsille pysty osoittamaan hellyyttä vaikka haluaisikin. Kaunis tarina sanomattomista lauseista ja siitä, kun toinen ihminen ei näytä päällisin puolin olevan enää sellainen kuin joskus.

Muita mieleen jääviä novelleja olivat Ólafur Haukur Símonarssonin Jäähyväiset (1987) (kalapakastamossa työskentelevä poika kaipaa kauas pois), Þórarinn Eldjárnin Ajopuulahtelaisen saaga (1992) (hauska saagoja hyödyntävä tarina siitä, mitä tapahtuu kun Ajopuulahteen saapuu uudisasukkaita: "Perkele, siitä sait! Senkin runojenrustaaja!"), Matthías Johannessenin Pääsiäismyräkkä (1981) (hengästyttävän upeaa luontokuvausta, ja jonka mystistä tunnelmaa en pystyisi ikinä kuvailemaan), Guðbergur Bergssonin absurdi Ensimmäinen joulukertomus (1995) (partainen Jeesus-lapsi saa kerrostalon asukkaat siivoamaan rappukäytävän) sekä Andri Snær Magnasonin Kalastaja ja merenneito (1996) (päähenkilö saa huomata, ettei merenneito olekaan ihan se kaikkein käytännöllisin puoliso).

Kuten useita kirjailijoita sisältävissä novellikokoelmissa usein, oli tässäkin välillä tyhjäkäyntiä, mutta sehän on täysin makuasia kuka kirjailijoista onnistuu jättämään jälkensä lukijaan. Kokonaisuudessaan kokoelma jäi kyllä hieman miinukselle, mutta katsauksena islantilaiseen kirjallisuuteen tämä oli kuitenkin lukemisen arvoinen (yksi editointikerta olisi tosin ollut vielä paikallaan, sillä kirjoitusvirheitä oli harmillisen paljon). Lopussa on myös kattava lista fiktiosta sekä islantilaista kirjallisuutta käsittelevistä tietokirjoista, joten tästä on hyvä jatkaa matkaa.

* * *

Suomentajat: Päivi Kumpulainen, Seija Holopainen, Timo Karlsson, Marjakaisa Matthíasson ja Kaisa Matthíasson
Osallistuu haasteeseen: Kirjallinen retki Pohjoismaissa ja Kirjallinen maailmanvalloitus (Islanti)