 |
| The Hundred and One Dalmatians 190 s. |
Not long ago, there lived in London a young married couple of Dalmatian dogs named Pongo and Missis Pongo. (Missis had added Pongo’s name to her own on their marriage, but was still called Missis by most people.) They were lucky enough to own a young married couple of humans named Mr. and Mrs. Dearly, who were gentle, obedient, and unusually intelligent—almost canine at times. They understood quite a number of barks: the barks for “Out, please!” “In, please!” “Hurry up with my dinner!” and “What about a walk?” And even when they could not understand, they could often guess—if looked at soulfully or scratched by an eager paw. Like many other much-loved humans, they believed that they owned their dogs, instead of realizing that dogs owned them. Pongo and Missis found this touching and amusing and let their pets think it was true.
Niin kuin monet muutkin lapset, tutustuin näihin pilkullisiin koiriin Disneyn elokuvan kautta. Kissaihmisenä en pitänyt 101 dalmatialaista (1961) -elokuvaa ihan yhtä suuressa arvossa kuin Aristokatteja (1970), mutta päätin silti katsoa jos alkuperäisessä teoksessa olisi jotain samantyyppistä viehätystä kuin siinä loppuunkulutetun VHS-kasetin rahisevassa kuvassa.
Satayksi dalmatiankoiraa on tosiaan hurmaava ja suloinen lukijaa kuitenkin aliarvioimatta, ja nimenomaan aliarviointi on se joka useimmiten ärsyttää eniten joissain lastenkirjoissa. Dearlyn perhe kävelyllä kokki ja hovimestari perässään, pahamaineinen Cruella de Vil joka aikoinaan erotettiin koulusta musteenjuonnin takia ja nyt peittää kaiken ruoan pippurilla sekä rakastaa tulta, Jasper ja Saul joiden lempisarja on What's My Crime? ja haaveilevat siihen osallistumisesta (parodia What's My Linesta, jota suosittelen vilkaisemaan Youtubesta jos tietovisailu ja menneen maailman julkkikset kiinnostavat), koirat ja niiden erilaiset persoonallisuudet jne.
Dearlyn perhe voi aluksi vaikuttaa vähän liian täydelliseltä ja imelältä, mutta he ovatkin lopulta aidosti miellyttäviä ihmisiä (ja koiria). Cruella on liioiteltu karikatyyrimainen pahis kaikessa paholaismaisuudessaan, mutta jotenkin se vain toimii. Lapset varmaankin pitäisivät häntä enemmänkin hauskana kuin liian pelottavana, vaikka Cruella tosiaan on erittäin paha. Koirien elämä näyttäytyy salaperäisenä kirjan ihmisille, mutta lukijalle ikään kuin kuiskutellaan kaikki niiden salaisuudet ja näin pääsee kannustamaan Pongoa tämän pelastusoperaatiossa. Alusta asti tietää kaiken sujuvan parhainpäin, mutta ikinä ei tiedä keitä pelastustiimi kohtaa matkallaan. Pikku Tommy edustaa kaikkia niitä, jotka pelkäävät tuntematonta: tämä käyttäytyy huonosti vain siksi, ettei ole ikinä tutustunut koiriin. On niin helppoa olla vähättelevä sellaisia kohtaan, joita ei elämässään ole kohdannut.
Aikuisen silmin lukiessa toisaalta näkee esimerkiksi asenteen perhe-elämää kohtaan: Missis Pongo on hellä ja äidillinen mutta myös aika tollo (muut henkilöt nauravat kun Missis ei osaa selitystenkään jälkeen erottaa vasenta ja oikeaa jne.), kun taas Cruella on tyylikkäästi pukeutunut mutta paha ja erittäin huono kodinhengetär. Rinnastuksen huomaa helposti, mutta en usko sen olevan suuri ongelma kun ottaa huomioon miten herra Dearly huolehtii pennuista niiden synnyttyä tai kuinka rohkeaksi Missis pikkuhiljaa tulee yrittäessään pelastaa pentunsa. Kirjassa on itse asiassa useita kohtia, joista näkyy miten Smith lähti aivan päinvastaiseen suuntaan asenteissaan mitä voisi julkaisuajankohdan puolesta luulla.
Satayksi dalmatiankoiraa on lämminhenkinen ja hyvällä tavalla hullunkurinen, mutta ei kuitenkaan onnistunut ihan täysin voittamaan minua puolelleen. Siinä ei ole sellaista särmää, jota lastenkirjallisuudesta etsin, enkä ole hirveän kiinnostunut eläinten seikkailuista ylipäätään (vaikka rakastankin älyttömän paljon eläimiä; yksityinen eläintarha olisi aika jees). Kesäpäivään tämä oli silti ihan mukava ja kevyt luettava ja kirjassa tavattavat eri (koira)persoonat ovat aika hauskoja. Yksittäisistä kohtauksista erityisen merkillepantavia ovat esimerkiksi koskettava aavekoirakohtaus sekä se kun koirat vaeltavat kirkkoon, ja jonka myötä Cruella de Viliä alkaa ajatella vähän toisesta näkökulmasta. Kirjan puolesta puhuvia seikkoja on siis jonkin verran, mutta minua se ei ihan kokonaan tavoittanut. Jos Smithillä kuitenkin on samanlainen lähestymistapa ja kirjoitustyyli Linnanneidon lokikirjassa (1948), niin odotan kyllä innolla sen lukemista.
Osallistuu haasteeseen: Lastenkirjat
- - - -
Arvion jätin tällä kertaa muhimaan muutamaksi päiväksi luonnoksiin, koska sain päähäni katsoa nuo alussa mainitsemani elokuvat. Muutama sana siis vielä niistä, ja ehkä innostun tulevaisuudessa useamminkin vertailemaan filmatisointeja alkuperäisteosten kanssa.
101 DALMATIALAISTA (1961)
Ohjaajat: Clyde Geronimi, Hamilton Luske, Wolfgang Reitherman
Pääosissa (äänet): Rod Taylor, Cate Bauer, Betty Lou Gerson, J. Pat O'Malley
Pongo:
My story begins in London, not so very long ago. And yet so much has happened since then, that it seems more like an eternity.
Näin jälkeenpäin ajatellen pidin näistä elokuvista ehkä osittain animaatiotyylin takia. Halvalla xerografia-tekniikalla toteutettu luonnosmaisuus tuo elokuviin vähän rosoisuutta (ykkössuosikkini xerografian kulta-ajalta on ehdottomasti Basil Hiiri, mestarietsivä (1986)), ja nykypäivän animaatioista Sylvain Chomet'n sympaattinen tyyli muistuttaa näitä eniten. Boheemi poikamieselämä vaihtuu Pongolla ja tämän omistajalla perhe-elämään, mutta sama maanläheinen tunnelma jatkuu silti alun jälkeenkin. Lapsena en kiinnittänyt huomiota ollenkaan tapahtumapaikkaan, mutta nyt alkuperäiskielellä oli hauska kuunnella cockneyta puhuvia pahiksia ja muita hieman hienostuneempia aksentteja.
Lontoo olisi voinut vähän enemmänkin näkyä tarinassa, mutta ymmärrän kyllä että lastenelokuvassa halutaan keskittyä enemmän juoneen, ja tässä olikin muutettu sitä vähän virtaviivaisemmaksi. Cruellan taustaa ei juurikaan selitetty ja jostain syystä Saulin nimi oli muutettu Horaceksi. Muutokset olivat kaikki silti ymmärrettäviä ja hyviä päätöksiä (laajempi henkilö- ja tapahtumakaarti olisi tehnyt elokuvasta sekaisemman), eivätkä ne paljoa vaikuttaneet katselukokemukseen, vaikka lapsuuden kirkassilmäisyys olikin suurimmaksi osaksi hävinnyt enkä ihan samoille kohdille naurahtanut kuin aikoinaan.
Virkistävää että Disney halusi tehdä välillä lämminhenkisiä eläinelokuvia prinsessasatujen sijaan, ja koirien ilmeikkyys olikin yksi elokuvan parhaista puolista. Ääninäyttelijät olivat kaikki erittäin ammattitaitoisia, erityisesti Hitchcockin Linnuissa (1963) pääosaa esittänyt ja tässä Pongon äänenä toiminut Rod Taylor. Kaunotar ja Kulkuri esiintyvät elokuvassa cameorooleissa, mutta en ollut tarpeeksi tarkkasilmäinen bongaamaan niitä kuvasta, vaan luin asiasta vasta jälkeenpäin.
ARISTOKATIT (1970)
Ohjaaja: Wolfgang Reitherman
Pääosissa (äänet): Phil Harris, Eva Gabor, Roddy Maude-Roxby, Dean Clark, Liz English,, Gary Dubin
Marie: Ladies don't start fights, but they can finish them!
Kaikki edellä sanomani pätee oikeastaan myös tähän. Animaatiotyyli viehättää jälleen, ja verrattuna esimerkiksi Prinsessa Ruususen (1959) kulmikkuuteen, on xerografiassa enemmän lämpöä ja sielua. Tosin elokuvatkin ovat aika erilaisia. Siinä missä koirien maailma sijoitettiin boheemiin Lontooseen, asuvat Aristokattien kissat pariisilaisessa hienostokorttelissa. Hovimestarin yritettyä hankkiutua perinnön saavista kissoista eroon, ne ajautuvat erilaisiin seikkailuihin O'Malleyn kanssa. Animaatio taipuu niin palatsimaisiin asuntoihin kuin räkäisiin sivukujiinkin Pariisin laitamilla. Täällä kuullaan tanssijalan vipattamaan saava kappale Ev'rybody Wants to Be a Cat. Muilta osin soundtrack ei ole ikimuistettava, mutta tuo yksi ilahdutti aikoinaan kerta toisensa jälkeen. Mitä taas kissoihin tulee, niin pennut olivat edelleen syötävän suloisia ja O'Malley ihana kujakatti.
- - - -
Yleensä Disneyn elokuvat ovat monessakin suhteessa ongelmallisia (esimerkiksi alkuperäisteoksiin vertailtaessa), eikä animaatio ihan kaikissa vakuuta, mutta nämä kaksi eläimiin keskittyvää elokuvaa ovat mukavan hyväntuulisia ja tyyliltään mutkattomia. Onneksi ei tarvinnut yhtään katua näiden katsomista, koska kyllä sitä lapsuuden taikaa oli vielä jäljellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti