31. tammikuuta 2016

Klassikkohaaste, osa 2: Turhuuden turuilla - William Makepeace Thackeray (1847)

Vanity Fair
949 s.
Eipä tosiaan isän pesässä asuvalla kunnollisella nuorella tytöllä voi olla montakaan sellaista jännittävää kokemusta, jonkalaisia romaanin sankarittarelta tavallisesti vaaditaan. Ansat tai laukaukset voivat tehdä lopun ulkosalla ravintoa keräävistä vanhoista linnuista, saattaa olla liikkeellä haukkoja, joilta ne ehkä pelastuvat tai joiden kynsiin ne kuolevat, mutta pesässä olevat poikaset viettävät herttaisen mukavaa epäromanttista elämää untuvien ja olkien suojassa, kunnes heidänkin vuoronsa tulee kohota lentoon. Becky Sharpin lennellessä omilla siivillään maaseudulla, hypähdellessä kaikenlaisille oksille, liikkuessa monen monituisten ansojen keskellä ja nokkiessa ravintoaan aivan huolettomana ja hyvällä menestyksellä Amelia pysyi kotonaan Russell Squarella.

Turhuuden turuilla, joka on myös viittaus John Bunyanin Kristityn vaellus (1678) -teoksessa esiintyvään kaupunkiin nimeltä Vanity (turhamaisuus), tarkastelee pinnallista kiintymystä rahaan ja yhteiskunnalliseen asemaan sekä yleisesti ihmisten moraalittomia piirteitä. Painajainen niille, jotka tarvitsevat romaaneissaan samaistuttavia henkilöitä, mutta herkkua niille, joita viihdyttävät ihmisten tyhmyys ja se, miten pitkälle he ovat valmiita menemään itsekkyydessään. En olisi halunnut olla Thackerayn mustalla listalla, koska myrkkykynä iskee jokaista vastaan tulevaa, myös niitä kaikkein enkelimäisiä ressukoita.

Se tässä onkin hienoa. Naiiviutta ja passiivisuutta ei pidetä suuressa arvossa, vaan piirteet sen sijaan aiheuttavat vain lisää surua ja hämmennystä. Jopa lumikuningatar sulaisi Beckyn seurassa, jonka manipulaatiotaidoilla ei ole vertaista. Amelian tyttömäinen kiintymys epäterveisiin ihmissuhteisiin ja sokeus ihmisten todellisille motiiveille eivät tuo kuitenkaan yhtään sen enempää onnea. Muiden tekemät virheet eivät toki ole Amelian vika, mutta liiallinen luottamus ja kiltti luonne eivät paranna hänen ja erään toisen henkilön asemaa.

Becky on eittämättä älykäs, koska hän onnistuu köyhästä taustastaan huolimatta kiipeämään sosiaalisesti paljon korkeammalle kuin moni muu. Lahjakkuuttakin häneltä löytyy monelta eri alueelta, joten kontrasti omantunnon puutteeseen on hätkähdyttävä. Beckyn välityksellä yläluokan tapojen sekä moraalin kiiltävä ja hienostunut pinta kuoritaan ja muussataan (siis sivistyneellä 1800-lukulaisella tavalla).

Raha on loistava motiivi, joka auttaa muun muassa teeskentelemään kiintymystä sukulaisiin ja antaa voimaa odottaa kärsivällisesti perintöä. Jos hyvinkasvatetun nuoren naisen odotetaan tavoittelevan rahaa ja kunnioitettavaa yhteiskunnallista asemaa, onko mikään ihme että sellainen ympäristö tuottaa beckysharpeja, joilla ei ole minkäänlaisia tunnontuskia pyrkiessään hinnalla millä hyvänsä eteenpäin?

Beckyn käytös on vieläkin häiritsevämpää, kun tulee selväksi, ettei hän ole henkisesti tasapainoton, vaan yksinkertaisesti hyvin päämäärätietoinen nuori nainen, joka haluaa pärjätä maailmassa ja kieltäytyy alistumasta kynnysmatoksi. En hetkeäkään uskonut hänen oikeasti välittävän Ameliasta, mutta Becky on todellakin luonnonvoima keskellä säälimätöntä maailmaa, eikä hän välitä saako aitoja ystäviä matkan varrella vai ei. Uskomatonta kyllä, häntä ei myöskään hidasta ne ihmiset, jotka näkevät hänen lävitseen, vaan Beckyn (ja muiden) käytös vain pahenee loppua kohden. Kaikki tämä tekee Beckystä yhden klassikkokirjallisuuden mielenkiintoisimmista ja raikkaimmista hahmoista.

Thackerayn romaani julkaistiin alun perin kuukausittaisena jatkokertomuksena, joka Dickensin romaanienkin kohdalla vihjaa työläyteen. Olihan se tavallaan raskasta kahlata tämä läpi. Labyrinttimaiset sivupolut välillä vaikeuttivat pääjuoneen keskittymistä ja Thackerayn opettavainen sävy tuntui tarpeettomalta.

Tämä on kuitenkin myös yksi niistä klassikoista, jotka palkitsevat lukijansa ruhtinaallisesti, vaikka jälkikäteen olo voikin tuntua puhkikuluneelta märältä rätiltä. Sellainen, joka hykertelee satiirimaisuudessaan ja halpamaisissa henkilöissään olematta mahtaileva, sekä tarjoaa (harmillisen lyhyitä) kurkistuksia Lontooseen kahviloineen, jäätelöbaareineen, puistoajeluineen ja Brighton-retkineen. Thackeray itse rikkoo niin sanotun neljännen seinän vakuuttavilla, terävillä ja kyynisillä huomautuksillaan. Hän haastaa ja provosoi, eikä astu näyttämölle aikomatta tökätä jotakuta vatsaan. Ovatpa jotkut lukijat myös raapustaneet kirjansa täyteen reunahuomautuksia vastauksena Thackerayn kommenteille.

Huolimatta muutamista puutteistaan, Turhuuden turuilla on eloisa, ja uskomattoman yksinkohtaisen ihmisluonteen tarkkailun kautta se myös paljastaa jotain itsestämme, pakottaen lukijan miettimään omaa käytöstään. Toisin kuin Becky, kykenemme kehittymään ja oppimaan virheistämme. Thackerayn ankea näkemys ihmiskunnasta on mahdollisuus. Jos se tuntuu epämukavalta, voi kysyä itseltään miksi.

PS. Mustaihoisen neiti Swartzin, joka toi mieleen Dido Elizabeth Bellen, kuvaus jätti hämmentyneen jälkimaun. En monitasoisen satiirin ja Thackerayn kommenttien sekoituksesta oikein päässyt selville, ketä tässä nyt oikeastaan pilkataan, enkä näköjään ole ainoa.

__________

Suomentaja: Aino Tuomikoski
Osallistuu haasteisiin: Klassikot, Seitsemännen taiteen tarinat (Kirjat, joista on tehty elokuva) ja Kirjabloggaajien klassikkohaaste

12 kommenttia:

  1. Tämä kuulostaa todella herkulliselta. Mieleeni tuli Jane Austenin Neito vanhassa linnassa, mutta onkohan Thackeraylla mitään yhteistä Austenin tyylin kanssa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vaikea sanoa, Elina, koska en ole lukenut vielä Austenia, mutta ymmärtääkseni Austenin tuotanto on hiukan kevyempää kuin Thackerayn. Neito vanhassa linnassa odottaa kyllä hyllyssä lukemista, mielenkiinnolla odotan mitä siitä pidän!

      Poista
  2. Kaikki kunnioitukseni, että selätit Vanity Fairin. En usko, että pystyisin samaan - ainakaan tällä hetkellä. Joskus aloittanut, mutta into hiipui (aika nopeastikin itse asiassa).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän kyllä, Omppu, itsekin melkein hyydyin matkan varrella. Tällaisiin klassikoihin tarvitaan oikeastaan omanlaisena mielentila, joten kannattaa odottaa sitä oikeaa hetkeä, jos haluat vielä kokeilla uudestaan.

      Poista
  3. Olipa kiva lukea tästä! Olen vähän samoilla linjoilla kuin Omppu. Joskus oli tämä lainassa kirjastosta, mutta ei vain lähtenyt. No, jonakin päivänä vielä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kannattaa tosiaan kokeilla joskus uudestaan, Marile :) Tosin ei kannata väkisin yrittää, onneksi kaikista klassikoista ei tarvitse pitää.

      Poista
  4. Tätä pitäisi joskus kokeilla, vaikka kirjalla onkin kunnioitettava sivumäärä. Täytyy sanoa, että olen tähän asti lahjakkaasti sivuuttanut Makepeacen tuotannon - en ole edes ohimennen vilkuillut. Ehkä tästä kirjasta saisi hyvän kesäprojektin jollekin kesälle. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. MarikaOksa, kesäprojekti kuulostaa hyvältä! :)

      Poista
  5. Mahtava bloggaus! Siitä on jo monta vuotta, kun olen itse lukenut tämän ja moni muisto on ehtinyt haalistumaan. Mutta tuntuu, että sinä olet osannut lukea tätä terävänäköisemmin kuin itse osasin. Mutta tykkäsin kyllä suuresti. Becky ja Amelia ovat kyllä varsinainen parivaljakko romaanin päähenkilöiksi.

    Vanhat järkälemäiset klassikot ovat mahtavia, vaikka kärsivällisyyttä niiden kanssa tarvitaan - ja ehkä juuri siksi. Sitä juuri tämän nykymaailman hektisyyden ja nopeatempoisen internetkulttuurin keskellä joskus kaipaan, että keskittyy vain yhteen pitkäjänteisyyttä vaativaan asiaan - kuten suurromaanin lukemiseen. Mannaa stressin repimälle sielulle :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anna, kiitos! :) Becky ja Amelia ovat tosiaan kiehtovia kaikessa kamaluudessaan. Tässä oli kuitenkin niin paljon eri säikeitä ja sivupolkuja, että kirjoittamisen aloitus oli aika vaikeaa.

      Olen ihan samaa mieltä, että internet ja erityisesti sosiaalisen median erilaiset sovellukset vaikeuttavat joskus keskittymistä. Huomio tavallaan jakaantuu niin moneen paikkaan, että huomaan olevani itsekin joskus levoton kun yritän keskittyä johonkin pidempään kirjaan. Nämä klassikkohaasteet ovat kyllä ihan mahtavia tässä mielessä, ja yritän nykyään kiireistä huolimatta pyhittää varta vasten viikosta muutaman hetken teekupilliselle ja kirjalle. Joskus tulee luettua ihan liian pienissä pätkissä, eikä kirjasta saa välttämättä heti otetta.

      Poista
  6. Minuakin tämä kiinnostaa kyllä kovasti mutta tuo sivumäärä ja muu oletettu runsaus saa lykkäämään aloittamispäätöstä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. hdcanis, minulla on Dostojevskin kanssa samanlaisia ajatuksia. Ehkä uskaltaudun seuraavassa klassikkohaasteessa vaikka Karamazovin veljeste pariin...

      Poista