Klassikkohaaste, osa 4: The Nun - Denis Diderot (1796)

La Religieuse
378 s.

"But where's the danger in one woman's intimacy with and caresses for another woman?"

Dom Morel said nothing.

"Am I not just the same as I was when I came here?"

Dom Morel said nothing.

"Wouldn't I have carried on being the same? So where's the harm in loving one another, in saying so and in showing it? It's so pleasant!"

Kirjabloggaajien klassikkohaaste pyörii jo toista vuotta, ja jälleen on ollut hauskaa seurata, mitä kirjoja kukin on valinnut ja miten ne ovat edistyneet. Itselläni kirja vaihtui ajanpuutteen vuoksi viime metreillä Vaarallisista suhteista (1782) nunnaluostariin, mutta saman vuosisadan Ranskassa silti pysytään. Diderot sai The Nun -romaanin valmiiksi vuonna 1760, mutta kirjamuodossa se julkaistiin muutaman korjauskierroksen ja lehtijulkaisun jälkeen vuonna 1796, kaksitoista vuotta Diderot'n kuolemasta.

Mielenkiintoisen (ja ehkä ainutlaatuisen) kirjasta tekee se, että se perustuu Lassonin markiisille, Marc-Antoine-Nicolas de Croismarelle, tehtyyn jekkuun. Markiisi oli viipynyt Normandiassa useamman vuoden, kun eräänä päivänä tämä sai kirjeen, jossa nuori luostarista paennut nunna pyysi apua. "Nunnan" takana oli Diderot ystävineen. Tarina oli uskottava, koska kirje perustui Marguerite Delamarren tapaukseen, johon de Croismare oli aiemmin puuttunut (täältä voi lukea yksityiskohdat). Kepponen epäonnistui, kun Pariisiin palaamisen sijasta markiisi tarjosi tytölle turvapaikkaa Normandiasta, joten luonnollisesti tyttö piti "tappaa". Ihme kyllä, totuuden kuultuaan markiisi vain naureskeli asialle eikä pahastunut.

Diderot kehitteli sitten näistä kirjeistä romaaninsa (kirjeet löytyvät yleensä lopun erillisestä liitteestä). Diderot'n sisar tuli hulluksi ja kuoli luostarissa, ja valistusajan johtohahmona, uskonnon kritisoijana sekä naisten puolustajana (tai ainakin vähintään sen tiedostajana, että naisia kohdeltiin lapsina) Diderot'n kanta luostarijärjestelmään ei ehkä tule yllätyksenä.

Tarkalleen ottaen romaani ottaa kantaa siihen, miten nuoria tyttöjä pakotettiin luostareihin mihin milloinkin syyhyn vedoten (Delamarre joutui luostariin jo kolmevuotiaana). Taloudellisia vaikeuksia ja liian monta suuta ruokittavana? Luostariin! Huono ja moraaliton käytös? Luostariin! Eikö myötäjäisiä jostain syystä saa kokoon, ja tytär ei näin ollen pääse naimisiin? Luostariin! 1700-luvun keskivaiheilla joka kahdessadas ranskalaisnainen oli nunna, ja nunnaluostareita (5000) sekä nunnia (55 000) oli lähes kaksinkertaisesti munkkiluostareihin ja munkkeihin verrattuna.

Päähenkilö Suzanne on aidosti uskonnollinen, mutta kutsumusta nunnaksi tällä ei kuitenkaan ole. Vanhemmat pakottavat Suzannen luostariin, koska tyttö on seuraus äidin avioliiton ulkopuolisesta hairahduksesta, joten isä(puole)n ja äidin viha sekä syyllisyys johtavat siihen, että huolimatta Suzannen vastusteluista tämä jossain määrin tuntee myös velvollisuutta siirtyä pois perheen ja erityisesti perinnöstään huolehtivien sisarusten silmistä. Ymmärrystä äidin tilanteeseen löytyy ehkä vähän liiankin paljon.

Kun sitten luostarielämän todellinen hirveys valkenee tytölle, on jo liian myöhäistä. Suzanne saa kärsiä muun muassa pahoinpitelystä ja nunnien sekä abbedissan lapsellisesta kiusanteosta. Abbedissan, joka kehuskelee sillä, että pystyy milloin tahansa manipuloimaan nunnat hirviöiksi. On kuristavaa luettavaa, kun Suzanne yrittää ulkopuolisiin vetoamalla ja asianajajan hankkimalla pyristellä irti tilanteestaan, sillä 1700-luvun Ranskan uskonnollisen lainsäädännön painoarvo oli suuri. Yksilön, varsinkin naisen, päätäntävalta oli mitätön.

Oikeissa historiallisissa tapauksissa nunnien puolesta vetoavat asianajajat kiinnittivät huomiota naisten passiivisuuteen, lapsenomaisuuteen ja kykenemättömyyteen tehdä itsenäisiä päätöksiä. Eräässä munkkia koskevassa tapauksessa annettiin munkista samalla periaatteella feminiinisempi kuva, jotta tapausta seuraavilla ja sitä ratkaisevilla heräisi sääli. Yhteiskunnassa yksinkertaisesti pidettiin luostarista pois haluavia hysteerisinä ja liialliseen itsenäisyyteen pyrkivinä. Jumalalle vannottu vala oli sitova, ja jos sen yritti katkaista, niin yhteiskunnan perhearvot olivat suurin piirtein tuhoutumassa (Mita Choudhury: Convents and Nuns in Eighteenth-century French Politics and Culture).

Suzannen vaihtaessa luostaria naiivin tytön kokemattomuus johtaa jälleen ongelmiin abbedissan kanssa, mutta tällä kertaa lähinnä aiheuttaen hämmennystä tytön mielessä. Diderot käsittelee luostariin sulkeutuneiden seksuaalista turhautumista rohkeasti mutta ei skandaalinkäryisesti, eikä päähenkilö ole onneton menetetystä rakkaasta, joten The Nunia ei voi verrata aiemmin ilmestyneisiin puolipornografisiin miesten kirjoittamiin nunnafantasioihin. Myönnän, että ajattelin aikoinaan takakansitekstin luettuani Matthew Gregory Lewisin samana vuonna julkaistua Munkkia (1796) ja The Devils (1971) -elokuvaa. The Nun on kuitenkin toista ääripäätä, sillä seonneista hiuksiaan repivistä ja itsemurhaa hautovista nunnista tulee lähinnä surullinen ja toisella tavalla ahdistava olo. Kytköksiä Delamarren tarinaan on useita, mutta jätettäköön kertomatta minkälainen loppu Suzannella on.

Tähän mennessä ehkä kaikkein helpoiten lähestyttävää 1700-luvun kirjallisuutta, jota olen lukenut, mutta silti ajatuksia herättävää ja älykästä. Käännöskin on sujuva ja helppolukuinen. Diderot'n satiiri ja uskontokritiikki on viiltävää, mutta monen sivun saarnoja ei ole, vaan tarina keskittyy Suzannen kokemuksiin ja tunnemaailmaan. Pientä laahavuutta paikoitellen oli, koska juonihan tässä on aika olematon, mutta näin jälkikäteen ajateltuna se on aika pieni juttu.

__________

Kääntäjä:  Russell Goulbourne

Osallistuu haasteisiin:  Klassikot, Feministinen lukuhaaste, Kirjabloggaajien klassikkohaaste