12. tammikuuta 2017

Kirjojen Suomi: Kun aika loppuu - Elina Hirvonen (2015)


On kaupunkeja, joiden kaduilla voi kävellä turvallisin mielin läpi yön ja niitä, joiden hyvin hoidetuilla kaduilla kävelevät vain varkaat. On siltoja, joiden alla nukutaan ja niitä, joiden alla voi pysähtyä suutelemaan.

Kirjojen Suomen kirjablogiosuus aloitettiin viiden blogin voimin Ilkka Remeksen Kiirastulella. Nyt siirrytään vuoteen 2015 ja pysytään vielä ajankohtaisissa teemoissa.

Kun aika loppuu on itse asiassa monella tapaa myös ajaton. Vanhemmuuteen liittyvät tunteet, kuten syyllisyys ja voimattomuus, ovat sekä menneisyyttä, nykyisyyttä että tulevaisuutta. Riitänkö minä? Teenkö tarpeeksi? Arjen pienet onnen hetket voidaan muistaa vasta jälkikäteen. On laskujen maksua, harrastuksiin kiitämistä, töitä ja mitä vielä. Koko ajan rakastetaan, mutta sitä ei välttämättä sanota ääneen. Rakkautta on esimerkiksi sisarusten iltasatuhetki peiton alla vanhempien riidellessä toisessa huoneessa.

Hirvosen romaanistakin huokuu rakkaus, mutta vahvimpana epätoivo sekä epäusko. Lauran ja tämän tyttären näkökulmien vuorottelu tuo romaaniin kerroksellisuutta, ja näin muodostuva kuva muistoista on täynnä ristiriitaisuuksia ja säröjä. Muistot koostuvat pitkälti tunteista, ja faktat voivat sekoittua kuviteltuun. Tai ehkä toiveisiin.

Oma lapsi muistetaan ehkä sellaisena kuin tämän haluaisi olevan, tai millainen tämä on joskus ollut. Ehkä kuviteltua lasta ei olekaan ollut, vaan sisäinen maailma on jotain ihan muuta. Tässä onkin mielestäni yksi romaanin kiehtovimmista ajatuksista: missä määrin toisen ihmisen voi tuntea? Oli kyse sitten omasta lapsesta tai ei, kenenkään pään sisään ei voi täysin päästä. Hyvin usein myös kysytään, että miten kukaan voi antaa lapselleen anteeksi tämän tekemät rikokset. Ehkä tässä taas päästään takaisin alkuun, eli alkukantaiseen vanhemman ja lapsen suhteeseen.

Tarinan kehämäinen ja sirpaleinen rakenne on melkeinpä päällekäyvää. Hirvonen kirjoittaa elegantisti ja koskettavasti, mutta aiheiden runsaus ja tarinan rönsyily ja poukkoilu sinne tänne aiheuttaa väkisin sen, että kaikkeen ei päästä niin syvälle kuin toivoisi. Olisin kaivannut lisää iskevyyttä ja lihaa luiden päälle. Esimerkiksi ilmastonmuutosta käsitellään lähinnä sivujuonteena. Se on läsnä henkilöiden elämässä ja käynnistää tapahtumasarjan, mutta muiden teemojen rinnalla se tuntuu ohuelta. Romaanin keskiössä oleva Aslak antaa myös vaikutelman ohuesta monen asian summasta, eikä stereotyyppinen käsittelytapa paranna asiaa.

Ajattelemaan haastaminen taitaa tässä kuitenkin olla se juttu, mihin lukijat ovat tarttuneet. Vaikka itseäni jäi häiritsemään pinnallisuus ja teemojen polveilu, niin tämä on kuitenkin selvästi ansainnut paikkansa 101 kirjaa -listalla. Se on parhaimmillaan juuri perhesuhteiden ja muistojen kuvauksessa, eikä se taida menettää otettaan myöskään tulevaisuuden lukijoista.

Kun aika loppuu jättää jälkeensä myös erään hyvin olennaisen kaiun, joka voi ehkä olla peräti se kaikkein tärkein anti: toivon kipinä on aina säilytettävä, vaikka se olisi kuinka vaikeaa.

8 kommenttia:

  1. Luin tämän melko pian ilmestymisensä jälkeen ja muistan myös kehämäisen ja sirpaleisen rakenteen. Jotenkin ahdistuin kirjasta, ehkä teema on niin raskas ja ihmiset kirjassa melko onnettomia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suketus, tuo ahdistavuus välittyi kyllä hyvin, vaikka ihan täysosuma ei ollutkaan. Lopusta tosin mietin, että ehkä kaikki kääntyy vielä hyväksi, eli hiukan toivoa onneksi oli näköpiirissä.

      Poista
  2. Hieno teksti. Itsekään en tälle täysin lämmennyt, vaikka toki tässä on tärkeitä pointteja. Vähän just tuo liian moneen suuntaan harominen häiritsi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Omppu, kiitos! Olen huomannut ennenkin sen, että kun kirjailijalla on paljon sanottavaa ja ne yritetään mahduttaa samaan kirjaan, niin huonostihan siinä käy. Jäi keskeneräinen vaikutelma.

      Poista
  3. Minullekin tästä jäi kaikesta huolimatta vähän kliseinen olo, vaikka aiheet olivat ajankohtaiset. Ehkä järkyttynein olin siitä rakkaudennälästä, johon nettisuhde tarjosi kohtalokkaan parannuksen. Miten vaarallista on jäädä ilman rakkautta!

    Kirjan traagisimmat kohtaukset kouraisivat syvältä. Hieno arvio, Suvi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elina, kiitos kovasti! :) Kliseinen juuri, varsinkin Aslakin kuvauksessa. Ja se nettijuttu oli tosiaan järkyttävä ja surullisen ajankohtainen. Mitenköhän monta nuorta tuolla jossain on, jotka löytävät hyväksynnän väärästä paikasta...

      Poista
  4. Mielenkiintoisia ajatuksia! Minä pidin tästä muistaakseni paljonkin. Sanoma oli sen verran tärkeä, että muun antoi jotenkin anteeksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katri, ymmärrän kyllä hyvin. Sanomaa tässä tosiaan oli, en ehkä itse tavoittanut kuitenkaan kaikkea.

      Poista