Flappers and Philosophers - F. Scott Fitzgerald (1920)

244 s.

"We're going through the black air with our arms wide and our feet straight out behind like a dolphin's tail, and we're going to think we'll never hit the silver down there till suddenly it'll be all warm round us and full of little kissing, caressing waves."

Nyt on aika. Joskus muutama kuukausi sitten päätin vähitellen tutustua uudelleen Fitzgeraldiin, ja tämä hetki tuntuu juuri täydelliseltä, koska proosamakuni (ja ehkä myös taitoni lukea rivien välistä) on jonkin verran muuttunut sitten Kultahatun (1925) lukemisen. Haluan nähdä, olenko ehkä sivuuttanut jotain tai onko Kultahatussa piirteitä, joita osaan arvostaa vanhempana vähän enemmän. Ensin tosin iskin silmäni, hampaani ja käteni Fitzgeraldin ensimmäiseen novellikokoelmaan.

Flappers and Philosophers, joka julkaistiin samana vuonna kuin Fitzgeraldin esikoisromaani This Side of Paradise (1920), on enimmäkseen hienovarainen ja herkkä katsaus 20-lukuun, ja tuttuun tapaan siellä täällä on myös kaikuja Fitzgeraldi(e)n yksityiselämästä. On Head and Shouldersin epäsuhtainen pariskunta, ja tarinan melankolisessa lopussa iskee oivallus, että rakkaudellakin on hintansa. On Bernice Bobs Her Hair, jossa polkkatukasta (ns. flappereiden tunnistettavimmasta piirteestä) tulee rohkeuden ja poikien houkuttelun symboli, mutta jota lopulta ihaillaan vain ajatuksen tasolla, konservatiivisten ihmisten märkänä unena, ei konkreettisena tekona. Lopulta päähenkilö Bernice löytää vapautensa voitonhurmosta täynnä olevassa viimeisessä kohtauksessa.

Novelleista kuitenkin vain kaksi erottuivat huimasti edukseen, ja joille loput eivät mielestäni pärjää (varsinkaan ne neljä, joita en edes jaksa mainita). Avausnovelli The Offshore Pirate oli iso yllätys, koska se on rakkaustarina, mutta ei mitään tyypillistä hattaraa. Se on yhtä kirpeä kuin päähenkilö Ardita kaikessa hemmotellussa flapperhohdossaan, ja yhtä kimmeltävä kuin turkoosi meri kesäpäivänä. Se on lasillinen kuohuvaa tähtitaivaan alla ja veneen kylkeen iskeytyvien aaltojen ääntä. The Ice Palace puolestaan käsittelee etelävaltioiden ja pohjoisen eroa. Sallyn kasvava pettymys ja abstrakti tarve kokea jotain suurta huipentuu jääpalatsiin, jossa yksinäisyys muuttuu usvaiseksi ja unenomaiseksi kristallinkirkkaaksi jääksi, ja Fitzgeraldin proosa kilisee kuin jääkuutiot lasissa.

Kokonaisuudessaan kokoelma ei ollut ihan napakymppi, mutta timantit vahvistivat sen, että jatkan Fitzgeraldin parissa. Lisää kirpeyttä ja kilinää, kiitos!

__________

Osallistuu haasteeseen: Novellit