Suruton kaupunki: 1920-luvun iloinen Helsinki - Mikko-Olavi Seppälä (2016)

232 s.

Orkesteri soitti lakkaamatta. Suurkaupungin yötä juhlivat nuorisoparvet täyttivät kaikki paikat. Iloittiin, naurettiin, meluttiin. Tupakansavu kiiri sinisenharmaana usvana huoneesta toiseen ja kietoi alhaalla tanssisalongissa pyörivät ihmisetkin vaippaansa. Sähköt loistivat vuoroin punaisina, vuoroin vihreinä ja kiihoittivat hermoja. Kun Jazz Band viritti jonkin tutun varieteekatkelman, yhtyi koko yleisö loilottamaan humalaisin äänin samaa säveltä. - Oi kuule, kuule, kuinka banjot soivat -

Sodoma (1929) - Unto Karri

Ah, 20-luku. Yksi kiehtovimmista ja erottuvimmista historian aikakausista. Tutustuin vuosikymmeneen ensimmäistä kertaa F. Scott Fitzgeraldin kautta, mutta en muista mikä sai todellisen rakkauden syttymään. Rakastin kuitenkin sitä kuumeista intohimoa, jolla juhliin ja elämään yleensäkin suhtauduttiin. Maailmansodan kauhut haluttiin unohtaa ja nauttia siitä, että oltiin elossa. Pörssiromahdus olikin sitten ensimmäisten joukossa myrskyn enne, ja muutaman vuoden päästä syttyi toinen maailmansota.

Vaikka 20-luvusta olenkin kiinnostunut, tiedän kuitenkin vielä tällä hetkellä enemmän vuosikymmenen elokuvista, joten en osaa valitettavasti kommentoida laajemmin sitä, miten Suomen 20-luku eroaa esimerkiksi Yhdysvalloista. Pinnallisesti samankaltaisuutta löytyy, mutta yksityiskohdissa voi olla eroja, jos alkaa kunnolla vertailla. Suruton kaupunki on joka tapauksessa suoranainen unelma jokaiselle 20-luvusta kiinnostuneelle. Kannessa on asiaankuuluvasti ihanaa art deco -tunnelmaa (vaikka etukannen hahmot ovatkin omaan makuuni hieman liian sarjakuvamaisia), ja Seppälän kirjoitustyyli on mukaansatempaavaa ja eläväistä. Kokonaisuus on populaariksikin tietokirjaksi yllättävän koukuttava.

Kirja on jaettu temaattisesti, eli luvut käsittelevät muun muassa musiikkia, urheilua, arkkitehtuuria ja terveyttä. Tällöin on ihan selvää, että kaikki aihepiirit eivät välttämättä kiinnosta kaikkia, mutta hyvää tekstiä lukee silti mielellään. Punaisena lankana kulkeva kieltolaki ja sen seuraukset oli itselleni yksi kiinnostavimmista aiheista.

Mehän tiedämme, ettei totaalikielto ollut hyvä ratkaisu. Sekä Suomessa että Yhdysvalloissa (ja varmasti muissakin kieltolakimaissa) kuoli ihmisiä huonolaatuisen tai "jatketun" viinan seurauksena. Alkoholiveron poistumisen myötä menetettiin myös merkittävä tulonlähde, sillä saatiinhan verotuloilla rakennettua Suomeen esimerkiksi kokonainen rautatieverkosto (teemaa on käsitelty esimerkiksi Juhani Ahon Rautatiessä [1884]). Osa ravintoloista pystyi trokarien ansiosta pysymään toiminnassa, ja joskus poliisitkin olivat vastahakoisia jakelemaan rangaistuksia. Jos ratsia lähestyi, viinat laitettiin piiloon ja sen jälkeen meno jatkui kuten aiemmin.

Runsas määrä lainauksia sekä aikalaisilta että aikalaisten kirjoittamista romaaneista (monta menikin lukulistalle) elävöittävät tekstiä vielä lisää. Hauskoja kohtia on monia. Esimerkiksi eräässä kappaleessa kerrotaan, miten ennen poliisiautoja juopuneet joko talutettiin kamarille tai kuljetettiin avolavalla, ja jossain vaiheessa lauantaiyötä loppuikin sitten tila kesken: "Konstaapeli Otto Kosonen kertoi, miten Kaisaniemen lammikosta ongittu "Varapormestarin" nimellä tunnettu juoppolalli nostettiin kerran tilan puutteen vuoksi hellalle kuivumaan: "Ei se hella nyt niin kuuma ollut, että hän olisi palanut, mutta kovasti se höyrysi".".

Historia on monesti tuomittu kuivaksi ja pölyiseksi, mutta Surutonta kaupunkia lukiessa kyseistä mielikuvaa voi vain ihmetellä. Vaikka lait, olosuhteet ja muoti sun muut muuttuvat, on ihmisen perusluonne kuitenkin pohjimmiltaan hyvin samanlainen aikakaudesta toiseen. 1920-luvulla oltiin jo selvästi modernilla aikakaudella monessa asiassa, ja Seppälä tuo esiin monenlaisia nykypäivästäkin tuttuja piirteitä.

On "juoppojunia" eli illan viimeisiä junia, jotka ovat varmasti monelle myöhään liikkeellä olevalle joko enemmän tai vähemmän mieluisia kokemuksia (Lontoon yöbussitkin ovat ihan omanlaisensa maailma). On juhlijoita, joilla on sieraimet valkoisena kokaiinista. On myös makkarakärryjä, jotka ovat suosittuja ravintoloista myöhään palaavien keskuudessa (eräs yleisönosastolle kirjoittanut henkilö valittelee makkarakärryjen puuttumista katukuvasta, ja sieltähän olisi poliisinkin helppo noukkia ihmisiä talteen, eikä tarvitsisi kenenkään hoippua kotiin pimeitä katuja pitkin). Yhdysvaltojen tähtikultti ulottui myös Suomeen, sillä elokuvatähdet olivat esikuvia muodissa, tyylissä ja kauneudessa. Niin, ja nykypäivänäkin tuttu ilmiö oli jo tuolloin suosittua: koska Virossa ei ollut kieltolakia, Tallinnaan ja sen kapakoihin tehtiin säännöllisiä retkiä (1929-31 välisenä aikana turisteja oli jopa 40 000).

Hyvä populaaritietokirja tarvitsee myös kuvia: taiteilijapariskunnan kotiviinipuuhasteluja, uimarannan ihmisjoukkoja nauttimassa kesäpäivästä, Helsingin ensimmäinen bensa-asema, Pörssiravintolan vappujuhlintaa sekä taskumattien avointa torikauppaa. Kaiken kaikkiaan siis erittäin kiehtova kirja, joka sai ainakin jossain määrin innostumaan Suomen historiasta, ja joka tulee varmasti olemaan yksi niistä suomalaisista kirjoista, joita juhlavuoden lopussa suosittelen.