Ihmiset suviyössä - F. E. Sillanpää (1934)

175 s.

Mitään suviyötä pohjolassa tuskin onkaan; on vain viipyvä, viipyessään hiukan himmenevä ehtoo, mutta siinä himmeydessäkin on tuo sanalla sanomaton kirkastuksensa.  Se on suviaamun aavistus, joka lähenee.  - -  Kiuru ponnahtelee korkealle ja yhä korkeammalle ja laulaa sieltä lehvistöjen pienemmille sirommille visertäjille, miltä aamu laajemmalti näyttää.  Valon ja nousun hurmaamana se kohoo, kunnes kiihkotila saavuttaa korkeimman kohtansa ja äkisti laukeaa ja raukeaa ja äänetön lintu melkein putoaa maahan ja muuttuu laimeaväriseksi pellon kävelijäksi.  Aurinko paistaa.

Voi että, mistähän tässä oikein aloittaisi.  Aloitetaanpa vaikka siitä, että rakastuin Sillanpäähän ensi lukemisella kun sain käsiini Elokuun.  Ihmisten sielunmaiseman ja luonnon kuvaukset olivat upeita, ja vaikka tässä luontoa ei kuvata yhtä paljon, sen rinnastus tunteisiin on ehkä jopa vielä vahvempaa kuin Elokuussa.  Lyhykäisyydestään huolimatta kirja onnistuu käsittelemään elämän koko tunnekirjoa:  kuolemaa, syntymää, rakkautta, vihaa, välinpitämättömyyttä.

Parin kesäpäivän- ja yön aikana esitellään joukko henkilöitä, joiden tarinoista muodostuu erillisiä tunnelmallisia kohtauksia.  Sisäisten ristiriitojensa ja rakkaudettomuuden kanssa kamppaileva Yrjö 'Nokia' Salonen, yhdessä viihtyvät nuoret Helka ja Arvid, kosketusta ja hellyyttä kaipaava Mettälän Santra, tämän juoppo mies Mettälän Jukka, kolmatta lastaan odottavat Syrjämäen Hilja ja Jalmari, isän rooliaan pohdiskeleva yksinäinen taiteilija sekä lapsenlapsensa Helkan terveyden ja kauneuden kautta omaa nuoruuttaan muisteleva Telirannan vanha emäntä.

Tunnelma on viipyilevää, kuin kihisevän aurinkoisen kesäpäivän lempeä tuulenvire, ja suomalaisen kesäyön herkkyys vie mennessään.  Jotkut tuokiokuvat olivat suorastaan itkettävän kauniita.  Lempihahmoni näistä kaikista oli ehdottomasti Nokia.  Tukkijätkän elämää kokeilemaan päätynyt vaaleahiuksinen kiiltokuvapoika tekee virheen, ja lopulta tästä johtuva ahdistus sekä turhautuminen johtavat pakahduttavan koskettavaan kohtaukseen.  Tähän liittyen voisin mainita myös aikalaisia kohahduttaneen aspektin, nimittäin heti ensimmäisestä kappaleesta lähtien (ks. lainaus) eroottinen latautuneisuus väreilee punaisena lankana koko romaanissa.  Ehkei tämä nyt ihan samanlaista reaktiota saa aikaan nykyajan ihmisessä, mutta Sillanpään hienovaraiset vihjaukset sanavalinnoilla ovat itselleni se juttu, joka tekee tästä vieläkin mahtavamman nimenomaan kokemuksena ja tunne-elämyksenä.

Kaikki minut tuntevat tietävät, että vanhat mustavalkoiset suomifilmit ovat paria poikkeusta lukuunottamatta minulle erittäin luotaantyöntäviä puisevine tai lässyttävine näyttelijöineen, puhumattakaan tahattomasta komiikasta.  Tässäkin oli joissain repliikeissä nähtävissä epäilyttävästi sitä suomifilmin tunnelmaa, mutta näin kirjallisessa muodossa se ei häirinnyt ollenkaan niin paljon.  Valentin Vaalan filmatisoinnin tästä haluan kuitenkin nähdä, koska kirjan tunnelma on kuulemani mukaan käännetty oikein hyvin elokuvan muotoon.

Huom!  Tämä viimeinen kappale sisältää juonipaljastuksia.  Samaa asiaa käsitellään myös muualla, joten jos haluat lukea kirjan ilman ennakkokäsityksiä, älä edes vilkaise esim. Wikipediaa tms. sivustoja.

Se Nokian koskettava kohtaus, josta aikaisemmin mainitsin, oli tuttu jo jonkun aikaa sitten nähdystä homoseksuaalisuuden historiaa elokuvissa käsitellystä dokumentista.  En tosin muistanut sitä ennen kuin aloin kirjaa lukemaan.  Dokumentissa oli muistaakseni maininta, että Nokia on luultavasti ensimmäinen suomalaisessa elokuvassa esiintyvä homo.  En tiedä, tarkoittiko Sillanpää Nokiaa homoksi, mutta aika selväähän se tuon kohtauksen perusteella näyttää olevan.  Vai sanoisiko joku hetero että 'poika oli kaunis ja lapsellinen', ja sen jälkeen muistelisi Ilmarin kanssa käsi kädessä vietettyjä kauniita kevätiltoja?  En tiedä saiko homoseksuaalisuudesta tuohon aikaan mitään rangaistusta, mutta Nokian mainitsemat maksamattomat sakot voivat ehkä liittyä siihen.  Kenties ihmissuhdetoiveet kariutuivat tämän ja Ilmarin paljastuttua, ja Nokia päätti paeta sellaiseen ympäristöön josta tätä ei löydettäisi?

Omistamassani vuoden 1958 painoksessa on seepiasävyistä leffakuvitusta.
Martti Katajisto oli aikoinaan teinityttöjen suosiossa.  Juu, en ihmettele miksi :)

* * * * *

Osallistuu haasteeseen:  Kirjallinen maailmanvalloitus (Suomi)