Ystävät hämärän jälkeen - John Ajvide Lindqvist (2004)

Låt den rätte komma in
416 s.

  "Hei."
  Tyttö ei vastannut.  Oskar oli nyt niin lähellä että näki tytön tummat hiukset, pienet kasvot, suuret silmät.  Silmät olivat apposen auki ja katsoivat häneen.  Valkeat kädet lepäsivät kiipeilytelineen kaiteella.
  "Minä sanoin hei."
  "Kuulin sen."
  "Mikset sitten vastannut?"
  Tyttö kohautti olkiaan.  Hänen äänensä ei ollut niin kirkas kuin oli kuvitellut.  Tyttö kuulosti enemmänkin Oskarin ikäiseltä.
  Hän oli merkillisen näköinen:  puolipitkä musta tukka, pyöreät kasvot, pieni nenä.  Aivan kuin Hemmets Journalin lastensivujen paperinukke.  Mahdottoman... suloinen.  Mutta jotain outoa tytössä oli.  Hänellä ei ollut myssyä eikä takkia.  Vain ohut vaaleanpunainen pusero vaikka oli kylmä.

Näin joskus muutama vuosi sitten romaanista tehdyn ruotsalaisen filmatisoinnin paikallisen elokuvakerhon näytöksessä.  En tiennyt mitä odottaa, ja kun valot jälleen syttyivät en onneksi nähnyt omaa typerää virnettäni.  Mietin vain "mitä hittoa tuli taas katsottua..?", ja lähdin kotiin.  Muutaman päivän aikana tuli kuitenkin mietittyä elokuvaa useaan otteeseen, miten erikoinen tunnelma ja asetelma koko tarinassa oli.  Se oli siis pakko katsoa uudestaan, ja tätä nykyä se mielestäni ansaitsee paikan omalla kaikkein hienoimpien kauhuelokuvien listalla.  Joskus voi käydä näin myös kirjojen kohdalla.  Aluksi ei tiedä, mitä pitäisi ajatella, mutta tarinan hitsauduttua kerran mieleen se pysyy siellä ikuisesti.  Se kertoo, miten ainutlaatuisen äärellä siinä ollaan kun kasvaa pikkuhiljaa pitämään jostain.

Ajvide Lindqvistin kirjoitustyyli on yksinkertaista, mutta ilmaisuvoimaista.  Kauhukirjan tittelistä huolimatta romaani ei ole halpaa pelottelua, (niin kuin valitettavan moni kauhuelokuva nykyään) vaan kauhuelementit yhdistyvät yhteiskuntakritiikkiin.  Tukholman lähiö Blackeberg 1980-luvun alussa, jossa koulukiusattu Oskar asuu ja tapaa eräänä iltana vampyyri Elin, ei suoraan sanottuna pursua iloa.  Elo on harmaata:  paikallisessa kuppilassa maleksivilla pultsareilla ei ole sen enempää suuntaa elämässään kuin tavallisilla avioeroperheilläkään tai yksinhuoltajilla, puhumattakaan koulukiusaajista jotka pohjimmiltaan purkavat pahaa oloaan muihin ja ympäröivat itsensä huonoilla vaikutteilla itse sitä tajuamatta.  Ei edes Eli saa oikeaa tyydytystä verestä, koska se on vain jotain mikä on pakko tehdä pysyäkseen elossa.  Tämän apuri Håkan puolestaan kamppailee omien tunnontuskiensa kanssa.

Vaikka kirja tuon kuvauksen perusteella vaikuttaisikin olevan aikamoisen karua ja ankeaa tekstiä, joitain huumorin pilkahduksiakin sentään löytyy.  Muutamia kuvottavia kohtauksia on, jotka jopa minulla tekivät vähän tiukkaa lukea, vaikka (toisin kuin elokuvissa) kestän kirjoissa lähes mitä vain.  Erään kohdalla silti hymähdin ääneen, mielikuva oli jotenkin todella huvittava.  Tai ehkä se vain johtui omasta huumorintajustani, ja muut ovat lähinnä kauhistelleet sille.  Joka tapauksessa, se muistutti vähän niitä 80-luvun splatter-elokuvia, jotka menevät jo niin lioitelluksi että on pakko nauraa.  Ja tämähän ei välttämättä ole huono asia, hienoa ettei kirjailija sortunut liikaan synkistelyyn eikä ottanut itseään liian vakavasti.

Vielä pari sanaa vampyyriteemasta.  Minähän rakastan vampyyrimytologiaa, mutta epäröin kovasti jo ennen elokuvan katsomista, koska tässä(kin) asiassa olen aika old school.  Vampyyreiden itäeurooppalaiset lähtökohdat pienten kylien seivästyksineen, ja myyttien siirtäminen viktoriaaniseen Lontooseen Draculan myötä saavat allekirjoittaneen hykertelemään tyytyväisenä, mutta Twilight-tyyppiset jutut aiheuttavat lähinnä vain puistatuksia.  Myyttisten olentojen kohdalla "oikeanlaisuudesta" ei voi väitellä, koska niitä ei ole olemassa, mutta jokainen pitää tietynlaisista tulkinnoista.  Ajvide Lindqvistin tulkinta myytistä on moderni, mutta myös sopivasti perinteinen ja välttää kaikki kliseiset karikot.  Pidin Elin hahmosta, koska vaikka tämä vaikuttaa pohjimmiltaan suloiselta ja älykkäältä lapselta, nälkä tekee tytöstä muille vaarallisen olennon.  Metsästävä Eli on muuten varsin erikoinen ja karmiva ilmestys.

Kaiken kaikkiaan siis hieno kirja, ja Elin opettelu taas leikkimään ja puhumaan kuin lapsi oli ehkä se kaikkein koskettavin puoli tarinassa, Oskarin isän alkoholismin kuvauksen lisäksi.  Välähdyksiä Elin menneisyydestä ei ehkä olisi tarvinnut tietää, hahmo toimi itselleni paremmin täydellisenä mysteerinä.  Se on kuitenkin vain pikku juttu, ja suosittelisinkin tätä kirjaa myös niille, jotka eivät yleensä lue kauhua.

* * * *

Osallistuu haasteeseen:  Kirjallinen maailmanvalloitus (Ruotsi)