Kiveä kovempi - Graham Greene (1938)

Brighton Rock
269 s.

He juoksivat oviaukolta oviaukolle, kunnes pääsivät takaisin rantakadulle erääseen tyhjään lasisuojaan.  He saivat olla siinä kahden kesken meluisassa, tukahduttavassa yössä.

- Olinhan minä kerran kirkkokuorossakin, Poika tunnusti ja alkoi äkkiä hiljaa laulaa turmeltuneella pojanäänellään:  - "Agnus dei qui tollis peccata mundi, dona nobis pacem."  Hänen äänessään liikkui kokonainen mennyt maailma - urkujen takainen valaistu nurkkaus, suitsutuksen tuoksu ja pestyt messupaidat, ja musiikki.  Musiikki - samantekevää, millainen musiikki - "Agnus dei", "kaunis katsoa, ihana silmille", "polulla lintu kertoo", "credo in unum Dominum" - mikä musiikki tahansa sai hänet liikuttumaan, sillä se puhui asioista, joita hän ei tajunnut.

Greenen Brighton ei ole kepeä turistirysä, jossa lapset rakentelevat hiekkalinnoja ja imeskelevät kovia rock -karamelleja, vaan siellä jengit lymyilevät pimeillä kaduilla ja meren aaltojen voi "kuulla jyskyttävän paaluja kuin nyrkkeilijän hansikas nahkapalloa hänen harjoitellessaan lyömään ihmistä leukaan".  17-vuotias Pinkie Brown on yksi näistä jengien kiveäkin kovemmista kovanaamoista.  Tämä murhaa kirjan alussa Fred Halen, joka on aikaisemmin pettänyt jengin edellisen johtajan.  Pinkien yritykset johtaa jengi alamaailman valtiaiksi hajoaa käsiin, ja suurin osa tarinasta onkin poliisin välttelyä ja tilanteen kurissa pitämistä.

Romaanin tunnelma on aika erikoinen.  Vaikka Brighton esittäytyykin tummasävyisenä ja sateisena, Greenen tapa kirjoittaa on kevyttä ja maalauksellista.  Ahdistus ei päässyt yllättämään missään vaiheessa, vaan kirjan luki melkoisen nopeassa tahdissa lento -ja junamatkojen aikana huolimatta suurista hyvän ja pahuuden teemoista.  Pinkie on nimittäin tunnekylmä sosiopaatti, joka ei ymmärrä rakkautta ja vihaa ajatustakin seksistä, mutta alkaa ajattelemaan varsinkin jälkimmäistä pakkomielteisesti kohdatessaan yksinkertaisen oloisen ja naiivin tarjoilijattaren Rosen.

Huolimatta Rosen ja Pinkien kohtaamisesta johtuvista käänteistä kirja ei missään nimessä ole rakkaustarina, ei edes vinksahtanut sellainen kuten olen joskus kuullut sanottavan.  Pinkie ei ole välttämättä läpeensä paha, ja kykenee esimerkiksi pelkäämään, mutta alusta asti on aika selkeää että tämä pystyy kuitenkin mihin tahansa pelastaakseen oman nahkansa.  Itse en ainakaan saanut sellaista kuvaa, että Pinkie olisi tehnyt ikinä mitään kenenkään hyväksi, vaan itsesuojeluvaisto oli suurin motiivi.

Uskonto on hyvän ja pahan lisäksi suurin teema.  Pinkie ja Rose ovat molemmat katolilaisia, ja kamppailevat synnin ja moraalin ajatusten kanssa, kun taas Ida Arnold (joka vietti hetken Fred Halen kanssa, ja tietää Pinkien olevan syyllinen) ei ole uskonnollinen, mutta sanoo monta kertaa tietävänsä oikean ja väärän eron.  Ida haluaakin pelastaa Rosen Pinkien otteesta, koska tuntee tästä moraalista vastuuta ja haluaa oikeuden toteutuvan.  Greene ei siis ainoastaan ole rakentanut viihdyttävää jännitysromaania, vaan suuren tarinan jossa henkilöt ovat moniulotteisia ja ikimuistoisia.

Vuoden 1947 filmatisointi on vielä katsomatta, mutta vuoden 2010 Pinkie Brown eli Sam Riley oli täydellinen rooliin.  Eikä leffa itsessäänkään ollut hassumpi.

* * * *

Osallistuu haasteeseen:  Kirjallinen maailmanvalloitus (Iso-Britannia)