 |
| Rosemary's Baby 320 s. |
Perjantai-iltana asunto oli heidän: outo pimeys, tyhjät korkeat huoneet, joihin he saapuivat taskulamppuineen ja ostoslaukkuineen, sekä hätkähdyttävät kaiut ympäröivistä asunnoista. He väänsivät tuulettimensa käyntiin, ihailivat mattoaan ja takkaansa ja Rosemaryn pukeutumispöytää, ihailivat yhtä hartaasti myös kylpyammetta, ovenkahvoja ja -saranoita, reunuslistoja, lattioita, hellaa, jääkaappia, ulokeikkunoita ja näköalaa. He söivät retkiaterian maton päällä (tonnikalavoileipiä ja olutta), sekä suunnittelivat neljän huoneensa sisustusta; Guy mittaili ja Rosemary luonnosteli.
Lempiohjaajani Roman Polanskin työskentely kauhuelokuvien parissa on ollut todella ainutlaatuista, ja yksi harvoista jotka yleensäkin pystyvät tekemään kauhusta myös elokuvallisesti mestarillista (tai ylipäätään onnistuvat tekemään sekä kauhua että draamaa yhtä hyvällä otteella). Valitettavasti tällä kertaa (toisin kuin Roland Toporin The Tenantin kohdalla) elokuva osoittautui lähdemateriaalia paremmaksi. Paljon paremmaksi.
Rosemary ja Guy Woodhouse ovat tarinan nuori pari, ja vauva johon kirjan alkuperäisessä nimessä viitataan on alusta asti myös tarinan keskiössä. Silloinkin, kun sitä ei ole vielä edes laitettu alulle. Pian lukija alkaa epäillä, ettei naapurissa asuvassa ystävällisessä ja herttaisessa vanhassa Castevetin pariskunnassa olekaan kaikki ihan kohdallaan. Rosemary on henkilöhahmona laimeahko ja pikkutyttömäinen, joka onneksi loppuun mennessä alkaa ottaa ohjat omiin käsiinsä. Toisaalta loppukohtauksen vauvaan liittyvä paljastus on erittäin kliseinen ja oikeastaan aika huvittava. Levinin kirjoitustyyli taas oli ainakin suomennoksena kankeaa ja elokuvakäsikirjoitusmaista.
Ehkä tämä nyt sitten johtuu siitä, että olen nähnyt elokuvan, mutta tiedettyäni jo naapurien salaisuuden Rosemaryn naiivius ja sokeus alkoi pidemmän päälle ärsyttämään. Kirja ei ollut edes psykologiseksi kauhuksi kovinkaan karmaiseva. Levin ei onnistunut luomaan minkäänlaista tunnelmaa, ja monotonisesti kerrotut arkiaskareet lähinnä haukotuttivat. Rosemaryn näennäisestä vainoharhaisuudesta olisi voinut saada enemmänkin irti, mutta tasaisuuteen tuli sentään lopussa onneksi hieman parannusta erään unikohtauksen lisäksi. Ja onhan se aina ihan viihdyttävää lueskella näitä klassikkokauhuromaaneja, vaikka eivät elokuvien tasolle pääsisikään, joten ei tämä sentään ihan ajanhukkaa ollut.
* *
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti